maanantai 30. heinäkuuta 2012

Murmansk - erilainen matkakohde! (Eikä niin paha)




Palasin eilen Venäjältä helteiseen Helsinkiin. Huh, mikä matka! Ajoimme autolla Norjan ja Jäämeren kautta Murmanskiin ja sieltä etelään päin Venäjän Karjalan "haastavia" maanteitä... Rajan takana aukeaa toden totta toinen todellisuus - ja matka oli vaivan arvoinen!

Matka Murmanskiin on jostain käsittämättömästä syystä ollut pitkäaikainen haaveeni. Mielikuvissani kaupunkiin liittyivät ikuinen kylmyys ja pimeys, loputtomat harmaat betonilähiöt, saastuttavat ydinsukellusveneet - ylipäänsä kaikenkattava ankeus & harmaus.

Silti jokin veti Murmanskiin. Venäjän-kävijä isäni innostui ideasta saman tien, samoin kuin äitini ja poikaystäväni. Pakkasimme tämän sekalaisen seurueen (+ toiseen autoon kolme isän kaveria, eläköityvää herrasmiestä) ja eikun tien päälle... Matkasta riittää blogattavaa useamman pätkän verran, joten hyppään nyt suoraan Murmanskiin, jonka ympärille muu matka rakentui.


Myös Murmanskissa taidetaan lemmenlukot.
Jäämeren rannalla sijaitseva Murmansk on Venäjän pohjoisin kaupunki ja maailman suurin napapiirin pohjoispuolella sijaitseva kaupunki. Tärkeä satama pysyy sulana ympäri vuoden, kiitos Golfvirran. Asukkaita on nykyään on 300 000, vaikkakin väkimäärä on kovassa laskussa kun porukka suuntaa kohti etelää työn ja leppoisamman elämän perässä.

Kuten hyvällä matkalla tuppaa käymään, suurin osa ennakkoluuloistani haihtui heti Murmanskiin saavuttuamme. Murmansk ei ole niin ruma, vaan ihan tavallinen venäläinen kaupunki. Enkä (tietenkään) nähnyt yhtään ydinsukellusvenettä. Sen sijaan saimme nauttia jopa helteestä, meitä ei ryöstetty tms. ja asiat sujuivat suht jouhevasti - venäläisellä mittapuulla. 

Vain majoituksen kanssa oli isompia ongelmia. Olimme varanneet booking.comin kautta huoneiston Lenina Prospektas -pääkadun varrelta. Saavuimme kaupunkiin, parkkeerasimme autot saamaamme osoitteeseen ja lähdimme etsimään majapaikkaa. Ei mitään! Eikä kukaan tiennyt, missä moinen mesta sijaitsee. Lopulta (soittamalla useamman kerran papereista löytyneeseen puhelinnumeroon) saimme selville, että vaikka asunto sijaitsee tässä osoitteessa, avaimet on haettava läheisestä Meridian-hotellista. Fatka oli vain "unohtunut" mainita missään papereissa. No juu, parin tunnin selvittelyjen jälkeen pääsimme asuntoomme, joka sijaitsikin lopulta ihan toisessa osoitteessa. Vaikea sanoa miksi, kun kukaan meistä ei juuri puhu venäjää... Ja englantiahan ei puhu juuri kukaan.

Asunto olikin sitten oma lukunsa, perusvenäläinen kaksio tyypillisen paskaisessa rakennuksessa. Portaikoista löytyi nimittäin jopa kakkaa. Uskomatonta, kuinka huonossa kunnossa ihmiset antavat rappukäytäviensä olla - kaikkialla Venäjällä, missä olen käynyt!

Sisältä kämppä oli ihan ok, jollei ota huomioon kaikkialle pinttynyttä tupakanhajua ja sitä, että sängyistä kaksi oli täysin käyttökelvottomia. Heteka oli painunut lyttyyn liki lattiatasoon ja sänky, jossa jouduin lopulta nukkumaan, oli kivikova. Heräsin aamulla niskat täysin jumisssa, mutta parin päivän intensiivisellä kylmägeeli-hoidolla kipu hellitti. Uskomatonta, miten tuollaisia tekeleitä voi edes kutsua sängyksi! No, Venäjällä kaikki on mahdollista.

Pyyhkeitä ja lakanoita asuntoon oli varattu vain 1, 5 hengelle (meitä oli neljä) mutta soittamalla sekin järjestyi ja nuori poika toi meille lakanoita - ties mistä. No, vain 2 kappaletta mutta kuitenkin.

Verhomuotia à la Murmansk. Asuntomme Leninas Prospektasilla.
Sähköliitäntöjä asuntomme oven ulkopuolella. Täyttääköhän nämä mitään normia?!
Vietimme Murmanskissa 1,5 päivää, joista toisen poikaystävä ja minä tutustuimme kaupunkiin kävellen - illalla laskimme, että käveltyä tulikin sitten ihan kunnolla eli 15 kilometriä. Kävimme lähes kaikkialla, kuvat puhukoot puolestaan. Vanhempi väki oli viisaampana vuokrannut taksin päiväksi ja nähnyt suunnilleen saman kuin me - kuntoliikunta-annosta ja Lenin-jäänmurtajaa lukuun ottamatta. 

Muistomerkki Kursk-sukellusveneonnettomuudessa kuolleelle 118 miehistön jäsenelle.
Kuuluisa Lenin-jäänmurtaja. Löysimme tämän komeuden vahingossa hortoillessamme matkustajasatamassa.
Murmanskin maamerkki, todella korkea sotilas, jonka juurella palaa ikuinen tuli.  Jykevää neuvostotaidetta vaikuttavimmillaan.
Hedelmä- ja vihanneskioskit värittävät katukuvaa.
Mummo ja lapsi lähiö-supermarketin edessä. Vastaavia parivaljakkoja riitti katukuvassa.

Murmanskin roskikset olivat komeita. Ota mallia, Helsinki!

Murmanskista ei muuten turisti (joita emme tosin nähneet yhtäkään) noin vain löydä baareja tai ravintoloita. Luultavasti paikallisilla on omat, edulliset ruokalansa kaupungin ulkopuolella, sillä pari löytämäämme ravintolaa oli lähinnä sushia tarjoilevia trendipaikkoja - hintoja myöten. Kysyessäkään kukaan ei osannut kertoa, mistä saisi venäläistä ruokaa.

Lopulta kävimme syömässä ok-tasoisessa Mama mia -ravintolassa, joka ei nimestä huolimatta ollut kovin italialainen. Ruokalista oli kattava, itse söin hyvää kalakeittoa ja borsch-keittokin oli kuulemma hyvää. Sekä tietenkin vodka, jota kului ruokailun ohessa lasi jos toinenkin...

Ravintola Mama mian ruokalistalla oli monenlaista porosta, muun muassa "poronkayristusta"... 
Mama mian vessa oli varustetasoltaan erinomainen, kaikkea löytyi tamponeista ja rasvoista lähtien.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Turha byrokratia ja jatkuva kokoustaminen - miksi toimistotyö ei toimi

Huh mikä olo! Eilen meni (liian) myöhään grillaillessa kaverin siirtolapuutarhamökillä Kumpulassa entisten työkavereideni loistoporukassa. Sen minkä syömiseltä, juomiselta ja nauramiselta ehdimme, juttelimme työstä. Kolme seitsemästä kaverista on äskettäin irtisanoutunut. Miksi?

Grillailua Kumpulassa: herkullisia katkarapu-lohivartaita, pekoniin käärittyä punakampelaa, feta-vesimeloni-minttu-salaattia, burmalaista kaalisalaattia, grillattuja vihanneksia ja halloumia, rapeaa leipää, pihviä ja makkaroita - sekä tietenkin riittävästi viiniä ja mansikoita. Nam ja ähky!
Kuvio on jokaisella vähän erilainen mutta perimmäinen syy sama: kavereita vaivaa liiallinen byrokratia, loputon, turhalta tuntuva kokoustaminen sekä prosessit, jotka kasvavat mammuttimaisiin mittoihin ja joiden lopputulos jää silti herneen kokoiseksi - jos edes siksi. Suurin osa irtisanoutuneista kavereista on ollut töissä kaupungilla tai valtiolla, mutteivät kaikki. Rutto tuntuu levinneen monille aloille... ainakin perinteiseen toimistotyöhön.

Joku siis tökkii ja pahasti nykyajan työelämässä, jos nuoret pätevät ihmiset jo vuoden parin jälkeen turhautuvat pahasti eivätkä koe, että heidän työstään tulisi tuloksia ja että sillä olisi juurikaan merkitystä. Toinen vakava ja ihan liian yleinen syy pahoinvointiin on työpaikan saastuneessa ilmapiirissä, johon yleensä liittyy huono johtaminen. Yhdelle tutulleni tämä oli syy lähteä työpaikastaan - onneksi, ennen kuin hän itsekin olisi sairastunut.

Lisäksi ihmiset tykkäävät jutella työpaikalla lapsistaan, lomasuunnitelmistaan, elämästä, uutisista... Mikäs siinä, mutta suurimman osan juttelusta voisi jättää työajan ulkopuolelle ja keskittyä siihen, mistä meille maksetaan.

Ei ihme, että ihmiset saavat burnoutin ja palavat loppuun! Vaikkei työtä oikeasti olisi sopiva määrä, jatkuva kaaos, säätäminen ja huono organisointi voi saada työmäärän tuntumaan liialliselta ja "päälle kaatuvalta".

Ongelma on erittäin yleinen, joten voi vaan kuvitella millainen kansantaloudellinen merkitys näillä tuhansilla "hukkaan heitetyillä" työtunneilla on.

Oma tilanteeni ei ole näin "paha", mutta olen kyllä miettinyt, että voisimme saada aikaan paljon enemmän, jos prosesseja kevennettäisiin eikä niin suuri siivu työajasta menisi kokouksissa istumiseen, pähkäilyyn ja sisäisiin prosesseihin.


Moni nyt tai aiemmin irtisanoituneista tuttavistani on vaihtanut yksityiselle puolelle, jossa "asiakas pyytää jotain ja sitten se tehdään - ei sen kummempaa säätöä", kuten yksi kaveri kommentoi.

Toinen vaihtoehto on oman yrityksen perustaminen tai freelanceriksi ryhtyminen. Silloin ainakin on oman aikansa ja työnsä herra, vaikka elämä on paljon epävarmempaa ja hommaa yleensä rutkasti enemmän - pienemmällä korvauksella. Yksi kaveri lopetti juuri työnsä isossa organisaatiossa saatuaan ylennyksen esimieheksi, koska ei enää kestänyt koko ajan kasvavaa byrokratiaa. Sen sijaan hän perusti pikku yrityksen kaverinsa kanssa, ja vaikuttaa oikein onnelliselta. Töitäkin on yllin kyllin ainakin vuodeksi eteenpäin.

Nämä kaverit ovat löytäneet itselleen sopivat ratkaisut, mutta on sääli että yhä harvempi pätevä nuori haluaa enää perinteiseen toimistotyöhön sen turhauttavuuden, jähmeyden ja tiukkojen sääntöjen vuoksi.  Suomalainen työelämä kaipaa suurremonttia - mielellään mahdollisimman pian!

Lomalla on aikaa pohtia tulevaisuutta ja työelämän kiemuroita. Ainakin jos puitteet ovat tällaiset, seura hyvää ja kädessä Corona sekä mansikoita. Näin eilen Kaivarin kallioilla.


keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Laatuaikaa yksin kotona - suosittelen!


Ah! Olen nyt kolmatta päivää Helsingissä yksin kotona. No, asuu poikaystäväkin edelleen täällä, mutta on päivät pitkät töissä. Minä jään onnellisena "muka" nukkumaan mutta nousenkin nopsaan hänen lähdettyään. Keitän paljon kahvia, teen smoothieta ja nautin aamun rauhasta - yksin.
Tosin tänään jäin kiinni, kun poikaystävä palasikin hakemaan joitain papereitaan...

Olen nauttinut yksinolosta kotona jopa niin paljon, että pelkään erakoituvani. "Onneksi" suurin osa kavereista on kesämatkoilla, puhelin ei soi ja olen vältellyt Facebookia. Ja "onneksi" sääkin suosii, eli sadetta pukkaa joka päivä. Kolmas tekosyy hengailla päivät kotona villasukat jalassa on lievä kurkkukipu, jonka hankin Turusta. Helkuttiin tämä kylmä kesä jo!

Kaiken kukkuraksi koneella odottelee kasa freelancer-kirjoitushommia, joita olen vitkutellut viimeiseen asti. Päivät kun kuluvat niin nopeasti!

Miten niin? Ihaninta on hengailla yksin hiljaisessa asunnossa, maata sohvalla ja tuijottaa pilviä, kierrellä huoneesta toiseen, järjestellä tavaroita, miettiä tauluille ja kasveille uusia paikkoja ja sitä, pitäisikö hankkia uusia verhoja, mattoja, pöytäliinoja... Pieniä asioita, joihin minulla ei yleensä ikinä ole aikaa - tai halua, sosiaalinen tyyppi kun olen. Tähän voisi kyllä jäädä koukkuun...


Jokaisen yhdessäasujan tulisi saada olla YKSIN KOTONA! Ainakin yhden illan / päivän viikossa. Parisuhde voi taatusti paremmin, kun toisen naama ei koko aikaa möllötä sohvalta takaisin (vaikka kyseessä olisi kuinka ihana kultamussukka). Usein nautin poikaystävän puolesta, kun lähden pois kotoa ja kehotan häntä nauttimaan kunnolla. Itse ainakin otan ilon irti!

Yksinolossa riittää etuja: voi kuunnella täysillä omaa musiikkia tai vaan nauttia hiljaisuudesta, saa katsoa telkusta mitä ikinä ilman kitinää, syödä mitä vaan ja koska huvittaa (tietenkin sohvalla tai lehteä lukien), tanssia ympäri kämppää, kutsua omia kavereita kylään niin myöhään kuin skumppaa riittää ja voi kerrankin keskittyä kunnolla omiin juttuihin... ja kaikkein parasta on tietty jälleennäkemisen riemu, jos yksinolo on jatkunut pidempään. :) Niinpä, yksinäisyys on kivaa vain niin kauan kuin siitä voi päättää itse.


Ja vaikka tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi yksinäisinä päivinäni, niin mitä vielä! Olen kerrankin ehtinyt siivota kodin perin pohjin (jopa pestä lattiat mitä en tee tyyliin ikinä), käydä läpi vanhoja papereita, heittää pois kaikkea "turhaa" ja tehdä inventaarioita (yrtit, teet, kuivamuonat, jääkaapin uusia elämänmuotoja kehittelevä sisältö...) sekä valikoida vaatteita ja tavaroita kirpputorilla myytäväksi.

Oiva vinkki kaverilta: jollei ihan vielä malta luopua vaikka jostain vaatekappaleesta. se kannattaa laittaa laatikkoon ja viedä varastoon. Jollei määräajan, esim. vuoden aikana ole kaivannut vaatetta, joutaa se ehdottomasti kirpputorille. Toimii!

Iltaisin piristän töistä palaavaa poikaystävää romanttisilla hetkillä: eilen puhdistimme viemärikaivot (ekaa kertaa vuoteen, yh!), puistelimme matot ja pesimme jätelavalta löytyneen hienon valkoisen arkun, jonne saimme säilöttyä kitaramme - joita meillä on jostain syystä siunaantunut kolme, vaikkei kumpikaan osaa soittaa.

Mikä tärkeintä, tein vaatehuoneen rekillä tilaa poikaystävän vaatteille, no ehkä kymmenesosan pitkästä rekistä mutta kuitenkin - hän kun aina valittaa paitojensa tilan puutetta. Alan epäillä että tyypillä on kohta enemmän vaatteita kuin minulla...

Tajusin myös pitkästä aikaa, kuinka älyttömän tärkeä paikka koti on. Haluan, että ympärilläni on kaunista, viihtyisää ja kodikasta. En tiedä sen kummemmin feng shuista, mutta uskon että meillä kotona vallitsee aikas hyvä sellainen. Ainoa miinus tulee tavaran paljoudesta. Luin jostain, että kaikki mitä ei tarvitse vuoden aikana pitäisi heittää pois! Olen tehnyt sitä vähän vaatteiden suhteen, ja sekin on vaikeaa. Tunne poisheittämisen jälkeen on kuitenkin ihan mahtava - tulee vapaampi ja kevyempi olo!




tiistai 17. heinäkuuta 2012

Gazpacho vie kesäfiilikseen ilman hellettäkin



Tein äsken tosi pitkästä aikaa perinteistä andalusialaista gazpachoa! Olen asunut pari vuotta Espanjassa, jossa totuin yhdistämään gazpachon hellepäivien herkuksi. Niinpä sen tekeminen Suomen koleassa heinäkuussa tuntui vähän pöljältä.

Mutta hei, voihan gazpachoa nauttia myös villasukat jalassa sohvalla kuunnellen bossanovaa (kuten nyt teen). Ja odottelen, että kesäfiilis putkahtaisi esiin... Ja jollei, niin ainakin gazpacho onnistui erinomaisesti! Tuntuu, että tässä on käsillä aika idioottivarma keitto. Mokaaminen on hankalaa, jos suurin piirtein seuraa reseptiä. Ainoa kompastuskivi ovat tomaatinsiemenet - jos gazpachoa ajaa liian kauan tehosekoittimessa, siemenet hajoavat ja antavat keitolle kitkerän maun. Mutta sekin menee ok, kun on tarkkana...
Googletellessani aiemmin tänään gazpacho-reseptejä muistin jälleen kerran, miksi kokkaan niin harvoin. Alkuinnostus on aina suuri, mutta sitten alan googlettaa ja etsiä parasta mahdollista reseptiä - ja niitähän verkko on pullollaan! Pikku hiljaa sukellan niin syvälle reseptien ihmemaailmaan, että vertailutyön jälkeen joko väsähdän tai päätän kokata jotain ihan muuta kuin mitä alun perin aioin. 

Lisäksi sisäinen taiteilijani haluaa improvisoida! En ole varmaan ikinä seurannut mitään reseptiä kirjaimelleen: joko joku ainesosa puuttuu ja korvaan sen ties millä tai sitten saan idean lisätä reseptiin sitä tai tätä extraa.

Tällä kertaa hillitsin itseni, mutta yhdistelin kuitenkin kahta reseptiä. Pohjana käytin tätä Hesarin ohjetta, joka on ihanan simppeli - kuten parhaat asiat aina. Kannattaa myös muistaa, että gazpachosta tulee joka kerta vähän erilaista sekä maultaan että väriltään: vihannesten kypsyysaste ja maku vaihtelee jne. 

Gazpacho

1 punainen paprika
1/2 kurkku
1/2 valkosipulinkynsi
pieni pala chiliä
2 rkl punaviinietikka
1/2 dl oliiviöljyä
1/2 kg kypsiä tomaatteja
suolaa
mustapippuria
sokeria
gazpacho in process
Espanjassa asuneeni tajusin, että pakkohan tässä on tsekata myös pari paikallista reseptiä! Löysin Javirecetas.com-ruokablogista perinteisen andalusialaisen gazpachon reseptin, josta poimin seuraavat vinkit omaan versiooni:
  • Korvasin punaviinietikan valkoviinietikalla (en tiedä, onko suurta eroa...?)
  • Lisäsin ohjeeseen puolikkaan sipulin ja Golden-omenan puolikkaan - antaa kuulemma hyvän säväyksen! Epäilemättä, vaikken sitä juuri valmiissa tuotteessa maistanut.
  • Heitin mukaan pari lehteä tuoretta basilikaa - sitä meillä piisaa nyt yllin kyllin ikkunalaudan minikasvitarhasta. :)
Tältä se tänään näytti. Sävy on joka kerta vähän erilainen.
Keitto kannattaa tosiaan valmistaa jo edellisenä päivänä, jotta se saa tekeytyä ja jäähtyä kunnolla. Tarjoillessa gazpachoon voi lisätä muutaman jääkuution. No, itse vedin tätä aluksi suoraan tehosekoittimesta... Hyvää on! Ja takuulla terveellistä, kevyttä ja karppaajillekin sopivaa ravintoa (jollei mukaan lisää valkoista leipää, mitä myös meidän muiden kannattaa kokeilla.)

Tykkään syödä gazpachoa lasista. Taustalla meidän "valtava" basilikaviljelmä. 
Nyt voi jatkaa sohvalla löhöilyä ja odottaa, että iltapäiväaurinko alkaa paistaa sisään. Taustalla soi edelleen brasilialainen bossanova. Ja jalassa lämmittää villasukat... voihan heinäkuu!

PS: Asiasta innostuneena päätin seuraavaksi kokeilla muita kylmiä keittoja, salmorejoa ja ajo blancoa! :)


maanantai 16. heinäkuuta 2012

Vuores - keskiluokkaisten lapsiperheiden mekka


Kaikki erilaisia, kaikki samanlaisia. Tällainen fiilis tulee, kun lukee juttuja pari päivää sitten alkaneista Vuoreksen asuntomessuista Tampereella. Eikä tunne tule vain taloista ja niiden sisustuksesta, vaan myös Vuorekseen muuttavista perheistä - kuin yhdestä puusta veistettyjä!

Rakennustyömaalta ja uutuuttaan kiiltävistä asunnoista otetuissa kuvissa poseeraa lähes pelkästään nuorehkoja, hyvin toimeentulevia lapsiperheitä, joiden minimalistiseen mustavalkoiseen (no juu, harmaata ja 1-2 väripilkkua kanssa) sisustukseen kuuluu "laadukkaita materiaaleja", valkoinen sohva ja ainakin yksi omista valokuvista tehty tapetti. Sisustuksessa ei ole mitään "ylimääräistä", eikä missään loju "turhia" tavaroita - vähänkö ankeaa!

Okei, en ole Vuoreksessa käynyt ja nouseehan sinne varmasti monenlaista taloa, mutta yllättävän moni niistä muistuttaa kovasti toisiaan - sekä sisältä että ulkoa. Missä on persoonallinen ote, vai tykkäävätkö kaikki Vuorekseen muuttavat oikeasti ihan samoista asioista? Entä missä on rentous, elämänilo ja värit? Eikö Suomi ole muutenkin ihan tarpeeksi harmaa - jos katsoo ulos vaikka NYT - että kotienkin pitää olla samaa tylsää sävyä?

Kaikki tämä pistää miettimään, onko Vuoreksen kaupunginosasta tulossa homogeenisin kaupunginosa ikinä? Ja jos näin on, tarjoaako Vuores mainoksissa lupailemaansa "pikkukaupungin elämää luonnon kainalossa" vai onko ainoa huvi pusikon keskellä, kaukana kaikesta, angstinen naapurien kyttäys ja kilpavarustelu siitä, kenellä on parhaat lapset, autot, kukat, grillivarusteet, jättitrampoliinit...? Lista on loputon.

Kuva: Turun Sanomat
Kuvat: Ilta-Sanomat / Ulla-Maija Lähteenmäki

Itseäni tämä kaikenkattava samanlaisuus ahdistaa. Lisäksi pidän vanhojen talojen charmista enkä haluaisi muuttaa upouuteen asuntoon - varsinkaan, jos kaikki sisustuskin kiiltelisi uutuuttaan ja tietäisin, että samanlaisia kalusteita löytyy tuhansien muiden kodeista.

Sitä paitsi, mitä kotona voi tehdä jos kaikki on viimeisen päälle? Minua ei haittaa, jos joku nurkka vähän repsottaa tai lattiassa näkyy, että on siinä ennenkin kävelty. Sen sijaan haittaa, jos joutuu joka sekunti varomaan, ettei vaan naarmuta design-esineitä. Missä lapset voivat leikkivät ja kirmailla vapaasti? Kodin pitää olla elämää varten, ei toisinpäin. 

Siksi rakastankin taloja, joissa ajan patina tuoksuu ja näkyy. Sisustuksessa vaalin suvussa kulkevia vanhoja huonekaluja ja esineitä. Haluan, että koti huokuu tarinoita ja että esineillä on muistoarvoa, eikä niitä ole hankittu vain koska ne sattuvat olemaan muodin mukaista muotoilua. En usko, että edes Vuoreksessa kaikilla voi olla niin samanlainen maku, vaan että sisustussuunnittelijat ovat saaneet ideansa läpi. Myös kaikki Vuoreksen pihat ovat suunnittelijoiden kädenjälkeä.

Mielestäni elämään kuuluu myös monimuotoisuus. Joka kaupunginosassa pitäisi asustaa monenlaista porukkaa: rikkaita ja köyhiä, rumia ja kauniita, homoja ja heteroita, hippejä ja juppeja, juntteja ja hipstereitä. Liiallinen samanlaisuus on vaan yksinkertaisesti sairaan tylsää.

Ei vain näin...
... ja näin
... vaan myös näin!


Maalaisromantiikkaa ja vanhoja tuttuja Turussa

Huh, kun väsyttää! Eikä sadesää piristä... Ajoimme eilen illalla takaisin Stadiin Turusta, jossa vietin viikonlopun opiskeluajan kavereiden loistavassa seurassa. Seuraan liittyi myös poikaystävä. Olen iloinen, että hän tulee hyvin toimeen kavereideni kanssa.

Mutta uhhuh, ihmisten tapaaminen vie voimat! Etenkin, kun en ollut nähnyt osaa yli kahteen vuoteen. Onneksi juttu jatkui siitä, mihin se viimeksi jäi. Sätin itseäni siitä, miten ikinä olen voinut antaa niin paljon aikaa kulua ystävien näkemisestä! Läheiset ovat tärkeintä elämässä, eikä ikinä voi olla liian kiire tavata heitä. Nyt asiaan tulee muutos. Turkuunkin on matkaa vain pari tuntia, joten tekosyyt eivät kelpaa!

Isoja ankkoja Aurajoessa
Erityisen virkistävää on huomata, kuinka erilaisia ystäviä minulla on, myös Turussa. "Tavalliset ja hippikaverit", kuten poikaystäväni heidät luokittelee. No juu. Osa on naimisissa, pari saanut lapsia ja muutama jo eronnutkin. Loput ovat sinkkuja tai epämääräisissä suhteissa. Osalla on vakituinen työpaikka ja omistusasunto, osa hengailee rakentaen jurttaa ja dyykaten ruokansa.

Tapasin myös ystäväni, jolla (ilmeisesti?) on syömishäiriö, ja josta kirjoitin pari päivää sitten blogiin. Nyt toinenkin kaveri otti asian puheeksi, kun henkilö oli lähtenyt "kotiin syömään". Emme tosin vieläkään saaneet sanotuksi hänelle mitään. Projekti "kaveri kuntoon" jatkukoon...

Juttelimme paljon aikuisuudesta ja siitä, kuinka nyt kolmikymppisinäkään emme tunne itseämme "kypsiksi". Pohdimme, tapahtuuko sitä koskaan? Ehkä sitten, jos saamme lapsia? Juurihan me istuimme luennoilla ja hengasimme illat Cosmic Comic Cafessa, Dynamossa, Kukassa ja muissa Turun (harvoissa) kivoissa baareissa juomassa olutta ja pähkäilemässä elämäämme. 

No, samoihin baareihin suuntaamme joka kerta, kun käyn Turussa. Cosmic-illan päätteeksi kaverini tosin saivat ahdistuskohtauksen siitä, ovatko he viipyneet ihan liian kauan Turussa kun samat rutiinit toistuvat jokaikinen viikonloppu. Niinpä. Itselleni Helsinkikin tuntuu usein liian pieneltä!

Onneksi Turussa on myös uutta draivia ja kulttuurielämää. Vietimme perjantai-illan (jäätymispisteeseen asti) kuunnellen paikallisia psykedeelisiä bändejä Brinkkalan pihalla. Ei minun makuuni, mutta hienoa, että historiallinen alue ja Kirjakahvila otetaan hyvään käyttöön!

Kuka-baarin vessassa kaikki on hyvin.
Joukkoliikennettä turkulaisittain. Minne haluaisit mennä?
Seuraavana aamuna heräsin kaverin sohvalta auringon paistaessa naamaan, joten päätimme pitkän aamiaisen jälkeen suunnata Naantaliin. Ah, kuinka rakastan yökyläilyä ystävien luona! Nukun erinomaisesti ja ruokakin maistuu paremmalta (kun pääsee valmiiseen pöytään, krhm). Yökyläilyä pitäisi harrastaa enemmän, kuten lapsena. Eikun pyjamat päälle, herkkuja ja juttelua myöhään yöhön... Ohjelmaan voi näin aikuisena liittää skumpan juonnin.

Naantalin Vanha kaupunki - ehdottomasti Suomen kauneimpia paikkoja!


Poikaystävällä oli mukana ihan oikea kamera kännykän sijaan...

Rouvat piknikillä wanhan ajan tyyliin.
Mannerheiminkatu putiikkeineen vanhassa Naantalissa.
Pojat kuvauttavat itseään kalliiden autojen, minä muumijunan kanssa.
Lounas yhdessä Naantalin Rantakadun ravintolaista... siinä punaisessa puutalossa. OK oli, muttei mikään mieletön elämys.

Iltapäivästä palasimme Turkuun, söimme italialaisen Nuvole-baarin hyvää italialaista jäätelöä ja tallustelimme jokirantaa ees taas muiden turistien kanssa. Illansuussa suuntasimme "saaristoon", sillä seuraavan yön nukuimme kaverini kommuunissa Hirvensalon kupeessa. He asuttavat isoa ihanaa taloa meren rannalla. 

Ilta huipentui valloittaviin synttärijuhliin Satavan vanhassa kyläkoulussa, jossa on viiden ihmisen kommuuni. Talo on pistetty upeaan kuntoon, saatoin vain kävellä ympäriinsä ja huokailla ihastuksesta. Talo täyttyi mukavista, ja mikä parasta kaikenikäisistä juhlijoista synttärisankarin mummosta ympäriinsä kirmaaviin pikkulapsiin. Eikä kukaan nipottanut, vaan kaikilla oli rennon hauskaa. Nautimme herkuista, joihin kuuluivat kesäruokavalioni peruspilarit mansikat ja herneet. Sitten saunottiin ja tanssittiin läpi kesäyön...




Ikuisena haaveenani on muuttaa tunnelmalliseen puutaloon puutarhoineen jne., joten aina kun vierailen sellaisessa päälle jää loputon hehkutus. Onneksi poikaystävä osaa jo hillitä minua ja kysyä, haluaisinko oikeasti viettää päivät pitkät rempaten, kuokkien puutarhaa, palellen talvella ja maksaen isoja laskuja sähkölämmityksestä. 

Ennen kaikkea: haluaisinko vaihtaa Helsingin keskustan elämään maalla, kaukana kaupungin riennoista? No juu, kesällä ehkä mutta se voisi olla hyvin vaikeaa marraskuussa. Silti haluan kokeilla maalaisemännän elämää, edes yhden kesän!

Jännitin jopa hieman paluuta Helsingin kotiin Tampere-Turku-turneen jälkeen, mutta heti kun pääsin kotisohvalle suu vääntyi leveään hymyyn. Aah, hetki lepoa eikä tarvitse olla sosiaalinen! Mikä parasta, kotona odotti upea tuliainen! Poikaystävä oli käynyt Pietarissa ja tuonut minulle tällaisen yllätyksen. Olen suuri punaviinin ystävä ja usein pengon pullovarastoamme ja valitan, miksei taaskaan ole punaviiniä?! No nyt on, vähäksi aikaa.

Ihana tuliainen!