perjantai 31. elokuuta 2012

Maito - onko sitä mitään järkeä juoda?


Maito - suhteeni suomalaisen ruokakulttuurin valkoiseen peruspilariin on ollut lämmin ja lempeä. Maitoa olen juonut siitä asti kun imin sitä äidin rinnasta. Kaikki oli hyvin ja maitosuhteeni onnellinen, kunnes joitain vuosia sitten tajusin, ettei maidon juominen enää onnistukaan ilman ilmapalloksi paisuvaa mahaa ja hillitöntä piereskelyä - minusta oli tullut kunnon suomalainen eli olin kehittänyt laktoosi-intoleranssin.

Silloin opin, että itse asiassa minusta olikin tullut normaali. Laktoosin sietäminen kun on yleinen geenivirhe maitoteollisuuden valtaamassa Euroopassa. Esimerkiksi aasialaiset tai afrikkalaiset eivät yleensä siedä laktoosia - kuten suurin osa maailman väestöstä.

Pari vuotta sitten, vaihtoehtomaito-villityksen saapuessa Suomeen, siirryin soijamaitoon. Aluksi vain kahvissa mutta kohta minusta tuli suurkuluttaja, eli litroittain suoraan tölkistä. Nam!

Välillä tekee silti mieli palata juurille. Viime viikonloppuna ostin rohkeasti lähi-Alepasta ihan tavallista rasvatonta hyla-maitoa. Hyvää oli ja tölkki tyhjeni saman tien. Virhe. Iltaan mennessä vatsa oli turvonnut ilmapalloksi ja ravasin vessassa. Olo oli todella huono - siinä määrin, että baarin sijasta vääntäydyin sänkyyn kärsimään. Laktoosi-intoleranssini oli näemmä soijamaito-kauteni aikana riehaantunut. Tästä lähin ainoastaan laktoositonta maitojuomaa - jos sitäkään.
Maidon käyttö on alkanut epäilyttää. Onko järkeä juoda jotakin, josta keho kieltäytyy systemaattisesti? Voiko 140 litraa per suomalainen vuodessa olla väärässä?

Googlettamisella ei vastauksia löydy, liekö maidon puolesta toitottava propaganda liian ylivoimaista vai eikö kenelläkään ole asiasta varmaa tietoa... Google kertoo näin:

"Maidon juominen voi pelastaa henkesi"

Älä ikinä juo maitoa ruoan kanssa tai muutenkaan!

... netti on pullollaan kiinnostavaa keskustelua puolesta ja vastaan, vaikka pro-maitoihmiset ovat niskan päällä.

Yhtäällä maidon vannotaan olevan terveellistä, laihduttavaa, sydänkohtauksia ehkäisevää, täynnä kalsiumia, kaliumia ja proteiinia sekä (keinotekoisesti lisättyä) D-vitamiinia ym. "hyviä" aineita. Hehkutukselle ei näy loppua. Tähän mennessä olen ajatellut että hyvä homma, olenhan ollut maitotuotteiden suurkuluttaja.


Vastakkaisiakin mielipiteitä löytyy, ja perustelut vakuuttavat. Esimerkiksi Raakaruoka.com-blogissa maidon sanotaan olevan aikuisen ihmisen ravinnoksi kelpaamatonta "petosta ja propagandaa".

Yksi seikka - jonka olen itse todistanut - on, että maito vaikuttaa hengitystiesairauksiin. Kuulemma moni astmaatikko on yllättäen parantunut jätettyään maitotuotteet. Itsekin lopetan nykyään maitotuotteiden käytön kun olen räkätaudissa - enkä ole sen koommin kärsinyt tukkoisesta nenästä. Uskomatonta mutta totta! Maidon aiheuttama ylimääräinen limaneritys kun tukkii hengitysteitä. Loogista. 

Maidon kerrotaan myös lisäävän korvatulehduksia. En tiedä, mutta lapsena join paljon maitoa (kuten kaikki siihen aikaan) ja kärsin kauheasta korvatulehduskierteestä. Kuulemma nykyään lapsia kehotetaankin välttämään maitotuotteita korvatulehdusten aikana.


Aitoterveys-sivustolla kerrotaan, että osalle ihmisistä maito ei sovellu missään muodossa. Sivun mukaan se ei ole ongelma, sillä esim. kalsiumia saa monista muista lähteistä paljon paremmin imeytyvässä muodossa.

Ehkä itse kallistun tälle linjalle: "Parhaimmillaan maito voisi olla pitää todellisena terveysjuomana. Tämä tarkoittaa kuitenkin maitoa sen luonnollisessa muodossa. Maitoon, kuten kaikkeen muuhunkin ravintoon pätee yksinkertainen luonnon asettama laki. Mitä luonnollisempaa ravintomme on, sitä paremmin se tukee terveyttämme."

Luonnollisuus tarkoittaa sitä, ettei maito sisällä ihmiskäden lisäämiä kummallisuuksia - joita on muuten eniten "terveellisessä" rasvattomassa maidossa. Luonnollista ruokaa ei myöskään ole jalostettu teollisesti pitkälle. Moni laktoosi-intoleraatikko sietää hyvin pastöroimatonta raakamaitoa. Täytyypä kokeilla!

Silti. Ei ole helppo päättää, onko maito hyvä vai paha. Ei siis auta kuin kuunnella kehoa. Tänään jääkaapista löytyy rasvatonta maitojuomaa, koska halusin kokeilla sitä - ja normimaidoltahan se maistuu. Mutta voi hyvinkin olla, että jo huomenna palaan soijamaitoon.


keskiviikko 29. elokuuta 2012

Etätyö toimii! (Ja toimistossa kökkiminen ei...)


Kaveri kommentoi tänään Facebookissa, kuinka ei yllättynyt siitä että sai etätyöpäivänä tehtyä enemmän kuin yleensä työpaikalla, vaikka pesi samalla kolme koneellista pyykkiä, makasi sohvalla syömässä jäätelöä ja otti tirsat.

Yllättynyt kaveri oli siitä, ettei tee tätä useammin. Tykkäsin statuksesta ja vastasin samalla mitalla. Jäätelöä on täälläkin syöty, suoraan purkista, ja tehty paljon enemmän töitä kuin keskivertotoimistopäivänä. Siis yleensä aina.

Kotona keskittymisen taso on ihan toista kuin toimistolla, jossa hyvää tarkoittavat kollegat pöllähtävät juttelemaan yhtä ja toista tuiki tärkeää. Ja se jatkuva kokoustaminen... Jottei menisi tilitykseksi, niin mennään positiivisen kautta. Tai siis matematiikan. Etäpäivän tehokkuus pistää äkkiä miettimään, mitä järkeä on istua toimistolla 8 tuntia päivässä. Tätä aika moni muukin tuntuu näinä päivinä pohtivan, eikä syyttä.

Ja on harhaluulo, että kyllä sitä kahdeksan tuntia jaksaa, kun muu aika vuorokaudesta on omaa. Ei pidä paikkaansa.


Vietän töissä reilut kahdeksan tuntia päivässä, joista puoli tuntia on varattu syömiseen - työsidonnaista toimintaa sekin. Työmatkoihin menee yhteensä noin puoli tuntia, onneksi asun lähellä.

Aamu menee töihin valmistautuessa. Pitää käydä suihkussa, pukeutua tyylikkäästi, meikata (jos on nainen) ja syödä terveellinen aamupala, jotta jaksaa tehdä töitä. Sitten pitää siirtää väsynyt itsensä kävellen / bussilla / pyörällä / autolla tms. toimistolle. Ja iltapäivällä takaisin, ehkä ruokakaupan kautta - jotta löytyy illallistarvikkeita, joista voi tehdä terveellistä ruokaa, jotta jaksaa tehdä lisää töitä huomenna. Tai sitten voi harrastaa liikuntaa, jotta päätteen edessä jumittuneet lihakset jaksaisivat vielä viisi, kymmenen, 20 vuotta...

OK... näinkin saattaa käydä. :D

Salakavalasti kaikki vapaa-ajan toiminta palvelee työntekoa. Joskus voi käydä drinkillä (ehkä kollegoiden kanssa), mutta vain parilla, jottei vaan päätyisi krapulassa töihin. Viikonlopun aikana "pitää" rentoutua ja ladata akkuja, jotta jaksaa taas painaa. Sekä tehdä kaikki se, mitä ei viikolla ehtinyt: siivota, käydä kaupassa, kokata, viettää laatuaikaa perheen kanssa ja harrastaa lisää tuiki hyödyllistä liikuntaa... "tosi" kivalta kuulostaa.


Kaikki tämä vain, koska työelämä laahaa tosi jäljessä aikakaudessa, jolloin ei ollut tietokoneita, intranetteja, meili- ja kalenteriohjelmia verkossa tai kännyköitä. Lisäksi työn luonne oli täysin toinen. Tehtaassa jonkun oli (ja on varmaan edelleen) vahdittava liukuhihnaa eikä sairaita ihmisiä voi hoitaa etätyönä, mutta hyvin paljon löytyy töitä joissa työntekijän fyysisellä sijainnilla ei ole mitään väliä. Silti minä enkä moni muu saa lähteä Barbadokselle tai Karibialle marraskuuksi etätöihin.


Miksemme?

Työkulttuuri on myös jumahtanut vanhaan aikaan ja pomojen pitää saada tuntea itsensä hyödylliseksi valvoessaan työntekijöiden liikkeitä. Tuloksistahan kun ei näköjään voi päätellä, onko ihminen tehnyt jotain. Ainoa tehokkuuden todiste tuntuu olevan, että työntekijä leimaa itsensä sisään toimistolle joka aamu. Oletuksena, että kahdeksan tunnin aikana syntyy kuin itsestään hyviä ideoita ja luovuus puhkeaa kukkaan. Öhöm, ihan kuin toimistotila (joka yleensä aina on suht ankea) mystisesti pulppuaisi hyvää energiaa & ideoita työntekijän aivoihin.

Summa summarum, toivottavasti muutos tapahtuu ja PIAN! Joka päivä yhä useampi meistä ahdistuu nykyisessä työelämässä ja kärsii ties mistä fyysisistä ja henkisistä oireista.





sunnuntai 26. elokuuta 2012

Naiset seksituristeina Keniassa - kuka on paratiisin käärme?

Photos: Paradise: Liebe
Hurautimme illalla katsomaan lauantai-illan "iloksi" Paradise: Liebe -leffan Espoo Cinessä. Aihe oli rankka: itävaltalaisnaisten seksiturismi Keniassa. "Elokuva on poikkeuksellisen säälimätön kuvaus molemminpuolisesta hyväksikäytöstä ja eriarvoisuudesta", festivaalin nettisivuilla kuvaillaan. Juuri näin.

Jossain vaiheessa poikaystävä varmaan älähtää, miksi aina vien sitä katsomaan tällaisia "romanttisia" leffoja. No, pursusihan elokuva seksiä ja paljasta pintaa, mutta niin raadollisesti ja ihan kaiken paljastavasti, ettei kuvista todellakaan mitään kicksejä irronnut... Lähinnä surullinen ja ahdistunut tunne.

Ohjaaja Ulrich Seidlin on onnistunut tekemään erittäin todentuntuisen elokuvan (poikaystävä luuli alussa dokumentiksi) tavallisesta keski-ikäisestä itävaltalaisnaisesta, joka lähtee kauan odotetulle lomamatkalle Keniaan. Kotiin jäävät teinitytär, kissa ja hillityn lähiöarjen tylsyys. Edessä odottavat paratiisin hiekkarannat, himokkaat miehet ja sensuellit hetket tropiikin yössä... näin ainakin voi itselleen uskotella.


Lomakeskuksessa riittääkin luksusta ja merinäköalaa, söpöt apinat syövät kädestä ja kaikki on vaan niin erilaista kuin kotona, kuten nainen selvittää kohtalotoverilleen hotellibaarissa. Taustalla hymyilee kaunis baarimikko, jota naiset jaksavat (myös) vikitellä.

Safariakaan ei tarvita, kun norsujen sijaan voi bongata salskeita ja auliita kenialaispoikia. Heti hotellin porttien ulkopuolella kadut kuhisevat elämää ja epätoivoisia nuoria miehiä, joille valkoinen nainen on kovaa valuuttaa.

Välillä voi hengähtää ja pulikoida luksus-lomakeskuksen uima-altaassa, ottaa aurinkoa vartijoiden silmien alla ja leikkiä typeriä turistileikkejä muiden naisten ja afrikkalaisten ohjaajien kanssa.

Sitten taas uskaltaa jättää hotellin turvan taakse ja syöksyä seikkailemaan - käsi kädessä paikallisen rakastajan kanssa - pikkukujille ja vaatimattomiin baareihin, joissa paikalliset kuluttavat aikaa. Olutta ja drinksuja kuluu, välillä pössytellään ja sitten rakastellaan poikien kurjissa kämpissä tai motellihuoneissa. Kikatetaan ja paljastetaan kaikki, löllyvä valkoinen liha ja kiinteän lihaksikkaat mustat miehet.

Päähenkilö-ladylle uusi maailma on jännittävä - ja täydellisen erilainen kuin oma harmaa yksinhuoltajan arki. On kivaa olla kerrankin himoittu, opetella yhdessä afrikkalaisten tanssien askeleita ja puhua kestävästä rakkaudesta (jolla paikalliset taitavat tarkoittaa pelkästään seksiä). Niinpä, "I give you lot of love tonight..."


Jossain vaiheessa - joka ainoa kerta - todellisuus iskee päin naamaa, kun ilmoille karkaa r-sana. Rahan vuoksihan tätä tehdään. Aina löytyy sairas isä, siskon vauva, serkku tai hetki sitten mopollaan kaatunut veli. Anna rahaa, lisää rahaa, miehet toistelevat yhä vaativammin ja naisten illuusiot aidosta läheisyydestä särkyvät pala palalta. Vaikka lopulta kaikki kyllä tietävät, mikä on homman nimi. Ja käyttävät toisiaan hyväkseen minkä ehtivät.

Kaksi maailmaa törmäävät rajusti: luksus-lomakeskuksessa kelpaa vitsailla, mutta kadulla odottaa paikallisten köyhyys, henkiinjäämiskamppailu ja repaleiset haaveet paremmasta tulevaisuudesta. 

Elokuva pistää miettimään seksiturismin monia puolia. Kaikki hyötyvät omalla tavallaan ilmiöstä, joka tuntuu yksinkertaisesti ällöttävältä. Kuinka ankeaa ja yksinäistä elo länsimaissa voi olla, kun sekä miehet että naiset ajautuvat etsimään kuvitteellista lämpöä toiselta puolelta maailmaa? Ja elämään illuusiossa, että paikallinen rakastaja oikeasti tuntee jotain muutakin kuin kohta käteen lykättävien setelien luoman turvallisuuden tunteen.

Paikallisille oman kehon myyminen ja ignoranttien rikkaiden miellyttäminen on takuulla yhtä viheliäistä kuin länsimaisille asiakkaille oman elämän tyhjyyden tajuaminen. Kuitenkin seksiturismi kasvaa maailmassa kovaa vauhtia, eli tarvetta on - sekä rahalle että seksille. Eikä siinä mitään uutta, maailman vanhimmasta ammatista kun on kyse...







tiistai 21. elokuuta 2012

Tapas, rakastan teitä!


Palasin reilu viikko sitten upealta lomalta Sevillaan, Madridiin ja Aurinkorannikolle. Matkasta riittää blogattavaa, mutta aloitan tärkeimmästä - tapaksista! Onneksi on valokuvia lohduttamassa, sillä paluuta ei helpottanut lähes 20 asteen lämpötilan pudotus, harmaus ja paluu toimistorutiineihin. No, kuulemma kolmas viikko töissä loman jälkeen on jo helpompi.

Mutta ne tapakset - kertakaikkisen upea keksintö! Joko ilmaiseksi oluen kyytipoikana tai pikkurahalla pääsee maistelemaan hyvin erilaisia herkkuja, ja jokaisesta baarista löytyy omat erikoisuutensa. Ainoa huono puoli on, että valitseminen vaikkapa 50 tapaksen listalta on erittäin haastavaa, eikä vatsaan kuitenkaan mahdu kaikki... ainakaan yhdellä kertaa.

Onneksi olen asunut Espanjassa muutamia vuosia, joiden aikana omat suosikki-tapakset ovat vakiintuneet. Suuri intohimoni ovat kalat ja kaikki muutkin merenelävät, joita voisin syödä loputtomasti! Ja Espanjasta näitä herkkupaloja löytyy valtava valikoima - joista suurimman osan nimiä en edes tunnista.
Kalaa = pescado. Oikealla taisi olla turskaa - ja kastikkeet olivat erinomaisia myös!
Camarones = minikatkarapuja, jotka napsitaan suuhun kokonaisina. Nämä oli siis tosi pikkuisia - ja herkullisia myös, luonnollisesti.
Elaboroidumpia (juppi)tapaksia vähän hienommassa ravintolassa. Edessä lautasellinen merisiiliä katkarapu-kastikkeella ja porkkanapalloja balsamicossa. Takana tonnikalan selkämystä ja oikealla pastanyyttejä (en muista mitä sisältä löytyi.)
Tiedetään, ruualla ei saa leikkiä - mutta menköön nyt, kun ollaan aikuisia! Tässä hirviö-sämpylä melva-nimisellä kalalla (mikäköhän se mahtaa olla suomeksi...). No, hyvää oli tämäkin.
Madridissa löydettiin myös erinomainen kiinalainen ravintola, jossa paikalliset kiinalaiset kävivät syömässä. En ole koskaan syönyt yhtä hyviä kiinalaisia vihanneksia. Olutkin maistui - olkoon se espanjalainen osio ruokailua...


Itse en juurikaan lihaa syö, mutta herkkuja on silläkin saralla monenlaista. Kuuluisin lienee ilmakuivattu kinkku (jamón serrano), joita roikkuu alla kelpo rivi - mutta kalliita nämä myös, hyvälaatuinen kinkku maksaa noin sata euroa.


Lihoja on siinä monenlaista - ja tässä voi suorittaa myös hintavertailua. "Taitaa" olla vähän halvempaa kuin Suomessa.
Torremolinoksessa viihdyin pari päivää siellä asuvan kaverin luona, joka tunsi suuren joukon "pikkukylän" ihmisistä. Niinpä reissumme ruokakauppaan katkesi kivasti, kun tuttu baarinomistaja halusi välttämättä tarjota kylmät oluset ja valmistaa meille erikois-mojitot. Niissä rommi oli korvattu paikallisella fino-viinalla. Ja hyvää oli, tosin sokeria oli mukana pikkuisen liian reippaasti omaan makuuni... 




Tadaa! Mojitot valmiina nautittavaksi. Ja ruokaostokset odottavat kiltisti muovipusseissaan...

Tämän sevillalaisen tapasbaarin eteen pystytetyn taulun viestiin yhdyn täydestä sydämestä:




keskiviikko 15. elokuuta 2012

Vanhusten kapinaa ja äidin skitsofreniaa


Kävin tänään katsomassa todella vaikuttavan (rankan!) teatteriesityksen Aleksanterin teatterissa. Nuori, sympaattinen ja erittäin lahjakas argentiinalaisohjaaja Lola Arias sukelsi skitsofreniaa sairastavan äitinsä mielen syövereihin.

Aihe on rankka ja etenkin kun kyseessä on oma äiti, jonka masennus alkoi samalla hetkellä kun Lola-tytär syntyi. Voi sitä syyllisyyden määrää! Lola kertoi yleisölle hyvin avoimesti äidistään, kauniita ja kurjia asioita, ja mukana oli myös videonpätkiä keskusteluista äidin kanssa - joka välillä mietti erilaisia tapoja tappaa itsensä ja välillä kiisi euforisena ympäri Buenos Airesia ryöstellen kaupoista ties mitä tilpehööriä lahjaksi läheisilleen. Äidillä oli kahdet kasvot, Lola toteaa.


Äidin masennusta käsitellään monelta kantilta, aika epätyypillisestikin. Ja sitten näytelmän toisessa osassa tähdiksi nousee kuusi argentiinalaista vanhusta, harrastelijanäyttelijää, jotka pistävät pystyyn oman pienen mielenosoituksen, vanhusten kapinan!

Buenos Airesissa surkean pientä eläkettä saavat vanhukset eivät nimittäin alistu, vaan osoittavat mieltään joka ainoa viikko kaupungin keskustassa. Eläkkeiden ohella he puolustavat vanhojen ihmisten oikeuksia ylipäänsä.

Tippa tuli linssiin, kun vanhukset seisoivat rivissä näyttämöllä ja kertoivat olevansa kyllästyneitä nuorempien ihmisten vähättelyyn, lässytykseen, sääliin tai hoitamaan aina vaan lapsenlapsiaan sekä siihen että omistettuaan 40 vuotta työnteolle palkaksi ei jää oikeastaan mitään. He ovat myös kyllästyneitä ainaisiin vaivoihin ja kuoleman odottamiseen. Silti vanhuksilla on paljon tietoa ja kokemusta, jota kaikkien olisi syytä kuunnella. Ja niin: jokainen meistä tulee olemaan vanhus - jos elämme sinne asti.


Vaikuttava hetki on, kun näyttelijät muistuttavat yleisöä kuolevaisuudesta. "Suurin osa teistä elää kauemmin kuin me, mutta voi olla että joku kuolee jo aikaisemmin - syöpään tai kolarissa tai sodassa, ken tietää. Joka tapauksessa kuolema odottaa jokaikistä meistä, sehän tiedetään enemmän kuin hyvin.

Näytelmä iskee täysillä Suomenkin nykyiseen vanhuspolitiikkaan. On sairasta, että vanhentuvia ihmisiä aletaan noin vain kohdellaan kuin laumaa eläimiä, ja heidät suljetaan ankeisiin laitoksiin odottamaan kuolemaa. Pitäisi tajuta, että jokainen ihminen on arvokas, erilainen ja oma persoonansa viimeiseen henkäykseen saakka. Jokainen myös ansaitsee elää omalla tavallaan: hullutella, rakastua ja rakastella - mitä ikinä, niin kauan kuin henki pihisee!

Kiitos Lola Arias. Vaikka illaksi jäi surullinen ja ahdistunutkin olo, näytelmäsi on tärkeä muistutus siitä, kuinka tärkeää on kuunnella vanhempia ihmisiä. Ja elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen ja toteuttaa unelmiaan NYT, eikä odottaa jotain hämärää "tulevaisuutta". Voi olla, ettei sitä koskaan tulekaan.


 Kuvat: Lola Arias