keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Miksi ihmeessä Halloween tunkeutui Suomeen?

Juttelin päivällä työkaverini kanssa, jonka 8-vuotiaalla pojalla on tänään koulussa Halloween-bileet. Työkaverini kauhisteli, miksi ihmeestä tämä hirviöiden, noitien, luurankojen ja vampyyrien kavalkaadi on eksynyt meille Suomeen.

Kynttilät haudalla on suomalainen pyhäinpäivän perinne. Kuva: HS.
Tai no, ei sitä ihmetellä tarvitse. Yksi amerikkalainen invaasio lisää "Valentine's Day:n" ym. jatkoksi. Työkaveri oli ilmaissut pojalleen nihkeän mielipiteensä Halloweenin suhteen, poika kertoi kiltisti ymmärtävänsä mutta haluavansa silti osallistua kavereiden takia. Ja eihän siihen mitään voi sanoa, joutuu vielä kiusatuksi jollei päästetä mukaan.

Silti ärsyttää, kuinka kyseenalaistamatta kaikenlaiset ulkopuolelta (=Yhdysvalloista) tulevat juhlat hivuttautuvat salakavalasti osaksi suomalaista juhlavuotta ja kauppojen krääsävalikoimaa. Kysynpä vaan, miksemme voi juhlia kiltisti pyhäinpäivää (jos jotain kerran haluaa näinä pimeinä päivinä juhlia). Se on kuitenkin paljon perinteisempi pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. No, tietty pyhäinpäiväkin tuli Suomeen kristinuskon myötä, mutta parempi se lienee kuin kaupallisuutta huokuva Halloween.
Ei näin, kiitos - siis meillä Suomessa...
Ja sitten toinen valituksen aihe, kun alkuun pääsin. Vieressä sohvalla virnistelee poikaystävä, jolla on huomenna vapaapäivä - pyhäinpäivän vuoksi! Hän kun on töissä Euroopan Unionin instituutiossa.

Meillä muillakin voisi olla huominen vapaata, sillä alun perin pyhäinpäivää on vietetty 1. marraskuuta, kuten monessa maassa edelleenkin. Suomessa juhlaa vietetään nykyään välille 31.10.–6.11. osuvana lauantaina. Kiitti vaan!

Jet lag - kuinka ihmeessä saada unen päästä kiinni?

Uni ei tule, joten on "hyvää aikaa" blogata unettomuuden aiheuttajasta: jet lagista. Kiitos, Nicaragua... vaikka muutoin matka olikin erinomainen.


Jet lagin oireita ovat perinteinen väsymys ja unettomuus, mutta lisäksi kuivuminen (?), päänsärky, ahdistuneisuus, sekavuus, muistinmenetykset, ummetus, pahoinvointi, ärtyneisyys, hikoilu ja jopa koordinaatiovaikeudet... öö itselläni taitaakin olla oireista... kaikki. Kivakiva.

Kaiken kukkuraksi jet lag voi heikentää immuunisuojaa hetkeksi, mikä taas aiheuttaa flunssaa yms. lentämisen jälkeisinä viikkoina. Ekstrakiva.

Oireisiin on tietty syynsä: keho kysyy missä mennään ja ruokailutapojen ja rytmin muutos aiheuttaa ummetusta ja pahoinvointia, unirytmin muuttaminen taas väsymystä ja unettomuutta. "Päänsärky liittyy molempiin, koska keho ei saa mitä haluaa ja sekavuus ja ahdistuneisuus ilmenevät kun aivosi yrittävät prosessoida muutosta." Näin tiivistetään Halvat.org-sivustolla.


Palasin jo lauantaina ja ensimmäisen yön nukuin kuin tukki matkaväsymyksen kaatamana, mutta kaksi viimeistä yötä ovat olleet tuskaa.

Toissayönä menin kiltisti sänkyyn "jo" klo 23 vain tajutakseni, ettei tästä mitään tule. Tuli kuuma ja kylmä ja pyörin pari tuntia levottomana, kunnes nousin syömään jotain (no juu, ihan omaksi ilokseni, ei unen houkuttelemiseksi...). Ei auttanut.

Palasin kuorsaavan poikaystävän viereen tönimään häntä ärsyyntyneenä ja lukemaan kännykästä 400 sivun raporttia piratismista kehitysmaissa - ja opin, kuinka paljon kirjoja on luettavissa online, vau!

Lopulta aloin kaivaa netistä ohjeita jet lagin selättämiseen. Ne ovat aika samoja joka puolella eli varmaan päteviä. Tässä mielestäni neuvoista parhaat, kun lentää itään päin - silloin jet lag on yleensä paljon pahempi kuin länteen mentäessä - sehän tarkoittaa vaan, että valvoo myöhempään... Itselleni Nicaraguaan saapuminen oli lasten leikkiä Suomeen paluun rinnalla!


Tässä koottuja neuvoja eri nettisivustoilta - omin täydennyksin ja kommentein...
  • Kun matkustaa itään, lentokoneessa kannattaa yrittää nukkua paljon. Itse en tähän viimeksi kyennyt ollenkaan, vatsa meni niin sekaisin ilmakuopista ja kivisteli...) Silti matkaan kannattaa ottaa korvatulpat, silmälaput ja niskatyynyn. Huom! Unilääkkeet vaarantavat lentoturvallisuuden - älä napsi sellaisia!
  • Lennon aikana pitää juoda ja taas juoda VETTÄ. Vältä kokista ja kahvia kun menet itään - ne kun piristävät. Länteen päin lennettäessä tietty päinvastoin... Alkoholi myös lisää elimistön kuivumista - samoin kuin kahvi. Lasi punkkua on tietty poikkeus - se kun rauhoittaa ja lisää 
  • onnea... ;)Lentokoneessa kannattaa syödä tosi kevyesti - ainakin itselläni vatsa alkaa möyriä ja muistuttaa ilmapalloa lentokoneessa. Syö siis vihanneksia jne. ja vältä sokeria ja valkoista vehnää!
  • Liikunta auttaa kaikkeen, myös sisäisen kellon tasaamiseen. Iltakävely helpottaa nukahtamista ja parantaa unen laatua. Mitä parempi yleiskunto, sitä paremmin sopeutuu aikavyöhykkeen muutoksiinkin. Yllätys...
  • Auringonvalo on toinen paras lääke - ihan kaikkeen.
  • Melatoniini (pimeähormoni) voi parantaa yöunen laatua ja nopeuttaa sopeutumista itään matkustettaessa. En tiedä, en ole kokeillut... vaikka työkaveri kertoi, että häneltä löytyisi.
  • Voit totutella aikaeroon ennen matkaasi siirtämällä vuorokausirytmiä vähän - tämä tosin taitaa olla harvalle mahdollista.
  • Venyttele lennon aikana. Tämä auttaa pitämään verenkierron kunnossa ja auttaa siis jet lagin minimoinnissa. Äläkä välitä, vaikka näytät hassulta venytellessäsi keskellä jumbojettiä! Ainakin olosi on parempi jälkikäteen kuin tattina istuvilla kateellisilla, hähää! ;)

tiistai 30. lokakuuta 2012

Siellä missä kahvi ja kaakao kasvaa... Nicaraguassa

Blogiparkani on joutunut hyljätyksi pariksi viikoksi, kun kävin työmatkalla Nicaraguassa. Kaikki meni parhain päin ja kiinnostavaa & kiireistä oli. Nicaraguasta riittää kerrottavaa bloggaukseen jos toiseenkin, mutta aloitetaan sillä, mikä lopulta jäi käteen: ihan karsea jet lag.

Paikallisten tuttujen kanssa Granadassa, siirtomaavallan aikaa huokuvassa hurmaavassa kaupungissa, Matkaa on noin tunti Managuasta. Suosittelen!!
Kaksi viime yötä olen kökkinyt valveilla, mikä on tavallisesti tukin lailla simahtavalle ihmiselle hyvin rankka kokemus. Viime yönä seurasin vielä klo 2 jälkeen aamuyöllä Sandy-myrskyn etenemistä livenä CNN:llä, ja sympatisoiva poikaystävä-parka puolikuolleena vieressä...

Pahinta on, ettei kello anna armoa vaan kutsuu joka aamu klo 7.30 ylös ja "reippaana" uuteen päivään. Alan vaikuttaa zombielta, ja olematon energia menee siihen että yrittää esittää suht järjissään olevaa työpaikalla.

Hevosvaunut kutsuivat ajelulle Granadan kaupungissa Nicaraguassa. Emme menneet.
Sopeutumista Suomen marraskuuhun vaikeuttaa jet lagin lisäksi - yllätys yllätys - ilmasto. Vaikka olin poissa vain pari viikkoa, tropiikin tasaisen turvalliseen lämpöön, +30C päivällä ja +20C illalla, ehti onnellisesti tottua. Ja matkalle mukaan kaivetut kesämekot ja flipflopit oli ihana vetää päälle joka aamu. Pitkähihaista paitaa tarvitsi mukaan vain sisätilojen täysillä jyllääviä ilmastointilaitteita varten - en tajua, miksi lämpimissä maissa on pakko jäädyttää kokoustilat. Ja tarjota vielä päälle kylmää "virkistys"juomaa.

Nyt paleltaa, eikä olla edes miinuksella - vielä. Vaikka kavereiden loputtomat ensilumi-päivitykset Facebookissa olivat ihan kivoja, ei hirveästi huvittanut palata pimeyteen ja kylmyyteen. En tiedä kyllästyisikö trooppiseen ilmastoon pidemmän päälle - ei ainakaan ihan heti!

Tosin Nicaraguassa vedeltiin sadekauden viimeisiä (huippu)hetkiä. Joka päivä satoi kaatamalla (siis oikeasti) ja ukonilmat olivat todella vaikuttavaa seurattavaa. Ilmankosteus hipoi varmaan sataa, siltä ainakin tuntui kun eilen purin matkalaukun ja kaikki oli edelleen nihkeän kosteaa.

Saimme tuta joka hurrikaani-Sandyn hännän voiman. Kastuin läpimäräksi 30 sekunnin juoksumatkalla autosta ravintolaan. Tuolloin ajateltiin Sandyn olevan suht vaaraton ja suuntaavan kohti pohjoista, mutta vähänpä ihmiset tiesivät.

Jocote-hedelmiä, joita saimme pussillisen lahjaksi paikalliselta maanviljelijältä - ja jotka sittemmin ensin kaatuivat auton lattialle aiheuttaen vaaratilanteita jarrujen alle päätyessään ja lopulta pilaantuivat. Harmi, näihin tuli himo! No, niin kauas, kunnes yhdestä löytyi lihava mato...
Tyypillisin nicaragualainen aamupala. "Kansallisruoka" gallo pinto (papuja ja riisiä), maissilättyjä, tuorejuustoa ja kermaa. Tuhtia tavaraa. Itse tyydyin aika monena aamuna tuoreisiin hedelmiin (ihania!) ja maukkaaseen kahviin. Tosin "oikeaa" maitoa oli kermajauheiden luvatussa maassa vähän vaikea löytää.












tiistai 9. lokakuuta 2012

Kipeänä saa leipoa vain maailman helpointa hiivaleipää

Poskiontelontulehdukseen saamani antibiootit loppuivat sunnuntaina, mutta olo on ollut edelleen siinä määrin tukkoinen ja nuupea, että päätin käydä tänään aamulla lääkärin pakeilla.

Selitys kurjaan oloon löytyikin heti, kun lääkäri testaili onteloita. Tulehdushan siellä muhi edelleen - ja keuhkoissakin rohisi. Lisäksi kuumemittari näytti pientä lämpöä. Pahinta on, että tällainen kurja olo on jo kahden viikon jälkeen alkanut tuntua normaalilta. Ei, ei ja ei! Jos olo on kipeä syynä on aina, että ihminen on kipeä. Yksinkertainen mutta ah, niin vaikea asia tajuta!

Sain toiset, vahvemmat antibiootit sekä limaa irrottavat Duact-antihistamiinit tautiin. Vaikka sairastaminen tökkii pahasti, tuntui hyvältä että nyt on taas virallinen diagnoosi ja syy olla uupunut. Menin silti lääkäriltä töihin, kun hommien tekeminen tuntui delegointia helpommalta (tyhmyyttähän se on...) mutta onneksi tajusin palata kotiin jo ennen klo 16. Nyt juon litroittain teetä ja sitruunakivennäisvettä ja makaan sohvalla vällyn alla. Aikomus ei ole liikkua tästä mihinkään ennen nukkumaanmenoa.

Koko teevalikoimamme moneen kertaan testattuani löysin kaapin perukoilta pussillisen turkkilaista omenateetä, jota raahasimme Istanbulin-matkalta viime vuonna. Oli aika korkata tee ja keittää omenanpaloja ohjeen mukaiset 15 min. Maku? Ei niin mitään!!  Mikäköhän meni vikaan... liekö suomalainen vesi erilaista?
"Onneksi telkkarista tulee Ruotsin miljonääriäidit - juurikin sairaalle sopivaa aivotonta ohjelmaa! Nyt aion taas ottaa kunnon potilaan roolin, ja poikaystävä saa luvan hemmotella. Mitäköhän herkkua hän saisi tuoda kaupasta... hmm...

Pari terveempää päivää ehdin jo hemmotella häntä, muun muassa leipomalla leipää - harvinaista herkkua, vaikka tämän hiivaleivän resepti on maailman helpoin: 

- 5 dl vettä
- pala hiivaa
- teelusikallinen suolaa
- loraus hyvää oliiviöljyä
- sopivasti eli noin 8 dl hiivaleipäjauhoja

Voilà! Leivän salaisuus on pitkässä kohottamisajassa, taikinan pitäisi saada kasvaa lämpimässä paikassa kokonaisen tunnin. Tällä kertaa kärsivällisyys (lähinnä poikaystävän) loppui kesken, siksi lättänähkö lopputulos.

Lämmintä leipää, nam! Ulkonäkö ei ole paras mahdollinen, kun taikinan kanssa tuli pieni kiire. Vinkki: Ei kannata alkaa leipoa 1,5 tuntia ennen leffaan menoa.
Tämä ei nyt liity edelliseen, mutta hyvää oli - kotikutoinen herkkupatonki, vaikkakin leipä on lähi-Alepasta. Ja takuulla säästyi monta euroa, kun ei ostanut vastaavaa (tai luultavasti huonompaa) ankeasta ketju-kahvilasta.



maanantai 8. lokakuuta 2012

München - litran oluttuoppeja, paljon rahaa ja yksi upea linna

Hep. Nyt se on, Octoberfest Münchenissä! Öö vai menikö se jo, ei jaksa tsekata Googlesta... Joka tapauksessa aika moni (no, ainakin kaksi) kaveria on päivittänyt heti aamusta Facebookiin kuvia, joissa he hymyilevät litran oluttuoppi yhdessä kädessä ja pretzel toisessa, taustalla satoja kanssajuhlijoita hassuissa perinnepuvuissaan.

Biergarten - yksi niistä kuuluisista, jonka pitkä ja vaikea nimi on jäänyt unholaan...
Mieleen palasi elävästi viime pääsiäisen matkamme Müncheniin poikaystävän kanssa. Vieläkin ihmettelen miten ihmeessä päädyimme juuri sinne!  München kaupunkina eikä  Saksa maana ole inspiroinut kumpaakaan - yhtään. Syynä oli takuulla joku sikahalpa lentotarjous.

Joka tapauksessa, vietimme (sateisessa ja lumimyrskyisessä) Münchenissa viisi kiinnostavaa päivää. Edelleenkään en fanita kaupunkia, mutta olivathan Biergardenit ja Saksan vauraimman kaupungin elintason pällistely silmiäavaavaa.


Pääsiäinen = parsakausi.
Täytyy sanoa, että matka mentiin suurelta osin poikaystävän ehdolla. Ovelasti hän käytti hyväkseen samaan aikaan sattuvaa synttäriään, muuten minua ei ehkä olisi saatu kuluttamaan tuntikausia elämästäni BMW-museossa. No, omalta mukavuusalueeltahan on terveellistä poistua silloin tällöin...

BMW-museon tarjontaa. Kiinnostava moottori (?)
Tämä oli minustakin hieno! BMW:n taideautokokoelmaa.

Okei, sitten syy matkustaa Müncheniin! Matkan upein anti oli vaikeasti nimetty linna Neuschwanstein, jonne jonotimme lippuja useamman tunnin (räntäsateessa). Päätimme jo kerran kastuttuamme kävellä saman tien vuoristotietä ylös linnalle, mikä olikin loistopäätös. Saimme napattua upeita kuvia sillalta, jonne meno oli "hengenvaaran" uhalla kielletty. Hei me tullaan Suomesta, ei pikku lumisade maata kaada... Kannatti riskeerata henki, sillä maisemat olivat huikeat. Lumimyrskyn ansiosta jopa maagiset! No joo, sisältäkin linna oli hieno, muttei kuitenkaan mitään mullistavaa.

Kannatti uhmata lumimyrskyä - linna oli kerta kaikkiaan upea!


Mikä järki on laittaa kaksi täysin erilaista päivää vierekkäin?

Eilen oli ihana sunnuntai, tänään naamaan iski karsea maanantai - ihan turha väittää, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Sää on samaa mieltä: eilen ihanaa auringonpaistetta ja syksyn kuulautta, tänään pelkkää koleaa harmautta. 

Viikonloppu oli rauhallinen, eilen jopa tylsistymiseen asti. Ja se tunne, jos mikä, tekee ihmiselle hyvää. Istua alas keskelle hiljaista (ja mikä parasta vastasiivottua) kotia ja miettiä, mitä sitä nyt tekisi. Päädyin keittämään ison kannun teetä ja selailemaan sunnuntai-Hesaria - kerrankin melkein kannesta kanteen, skippasin vain urheilun. Heh, vaikkei meillä lapsia olekaan niin silti lehden rauhassa lukeminen tuntuu luksukselta... liekö syynä huomionkipeä poikaystävä? ;)

Iltapäivällä lähdin kävelylle - pitkästä aikaa yksin vain kamera seuranani! Olin erityisen ylpeä itsestäni, sille olin aikaa sitten luvannut harjoitella valokuvaamista nyt syksyllä. Ja arvatkaa vaan, oliko eilinen eka kerta...

Eilen myös muistin tärkeän säännön. Ikinä ei ole liian kiire tai liikaa murehdittavia asioita, etteikö ehtisi pysähtyä (tai ainakin löntystellä) ja havainnoida silmät ja korvat tarkkana ympäristöä. Ihan kotikulmiltakin löytyy paljon sellaista, mikä muuten jäisi takuulla huomaamatta. Ainakin itseäni kamera auttaa tässä. Hyviä kuvakulmia ja paikkoja etsiessä kun törmää usein yllättäviin, kauniisiin ja jänniin juttuihin. Tässä tunnelmia.

Ja nyt jatkan rypemistä maanantaissa, hyi. Onneksi päivä on ihan pian selätetty! No juu, vastassa on tietty vasta tiistai...

Kotikulmilla Hietsun kupeessa. En ollut ikinä huomannut näitä keskustaan johtavia portaita!
asfalttiruusu
Eirakin on saanut oman Baanan, mahtavaa!
Meri & laivat... tykkään.
Tällainen ihanuus on myytävänä Hietsussa. Vain rahat ja merenkävijän tutkinto puuttuvat...
Okei, itsestään ei kannata ottaa kuvaa alaspäin. (En ole raskaana, ainakaan tietääkseni.)
Meri ja meri - vai vesiallas?
Kävely päättyi iltapäivä-cappuccinolle Ursulaan. Olen aina tykännyt paikasta.
Muutkin saivat syödäkseen.

lauantai 6. lokakuuta 2012

12-vuotissynttäreitä, kuulasta säätä ja koti-iltaa (yksin)

Tähän on tultu. Poikaystävä lähti kaverinsa kanssa bilettämään (ja etsimään pitkään sinkkuna viihtyneelle kaverille naista, hehee) kun taas minä jään yksin oloasussani sohvalle töllöttämään ties mitä tanskalaista rikossarjaa Avalta ja napostelemaan tuiki terveellisiä porkkananpaloja. Päihdyttävistä aineista vastaa kolmiyskänlääke ja antibioottipilleri. Siinäpä railakasta lauantai-iltaa kerrakseen!

Toisaalta "näin on paras". Vaikka mieli vetäisi jo ulos ihmisten keskelle ja drinksujen äärelle, totuus on että toivun edelleen sitkeästä poskiontelontulehduksesta ja olo on nuutunut ja tukkoinen. No, kyllähän sitä juhlia taas ehtii... Olo on vain turhan "aikuinen ja rauhoittunut" tällaisissa tilanteissa.

Kappelin edustalla seisovasta vaahterasta löytyy syksyn koko värikirjo:
vihreästä keltaisen kautta punaiseen - ja latvasta lehdet ovat jo kadonneet...
Helsingin syksyä parhaimmillaan.
Onneksi tänään pääsin nauttimaan ensimmäistä kertaa taudin jälkeen kunnon kävelystä, kun kävelimme aurinkoista Espaa pitkin Kauppatorille bongaamaan turisteja ja ostamaan (kalliita) kotimaisia porkkanoita, puolukoita ja tuoretta lohta sashimi-lounaaksi. Täydellisen kaunis syyspäivä! Fiksu sairastaa sateisena viikkona...

Tänään meidät oli myös kutsuttu serkkuni pojan 12-vuotissynttäreille Haagaan, joten poikkesimme Akateemiseen ostamaan lahjaa. Haluan aina lahjoittaa kirjoja suvun lapsille, ja onneksi poika onkin hevi lukutoukka - jos vaan aiheena on fantasia, hän ahmii tiiliskiven paksuisia opuksia. Kunnioitettavaa teinipojalta!


Minulla vaan ei ollut hajuakaan, minkä ihme kirjan tuon ikäiselle voisi lahjoittaa. Onneksi neuvokas myyjätär vei oitis teinien fantasiaosastolle ja suositteli mm. Nälkäpeli-kirjaa, jota kuulemma lukevat nyt kaikki. Aijaa. "Voiko 12-vuotias lukea noin rankkaa tekstiä?!" Tämä "täti" päivitteli, mutta kuulemma voi - ja paljon rankempaakin.

Lahjaksi valikoitui Anthony Horowitzin Scorpion Rising (never heard...) mutta ilmeisesti lahja osui nappiin. Voin siis suositella opusta kenelle tahansa 12-vuotiaalle fantasiafanille, joka pystyy lukemaan myös englanniksi - pojan isä kun on jenkki.

Itse synttäreillä viihdyimme useamman tunnin. Oli ihanaa tavata serkkuja pitkästä aikaa, nauttia maailman suklaisinta sacher-kakkua ja teetä ja vaihtaa koko suvun juorut kunnolla.

Eli mitä opin tänään: älä unohda sukulaisia! Koskaan ei ole liian kiire tavata ja jutella niitä näitä. Serkkuni olen tuntenut jo vauvasta ja 25% geeneistämme on yhteisiä - sen kyllä huomaa, kun olemme koolla! Fiksuja tyyppejä, jotka osaavat antaa ihan parhaita elämänohjeita. :)








Ystävä ja olut - ankean päivän pelastus

Sataa ja tuulee, karsea sää Helsingissä! Aamulla uhmasin sadetta ja raahauduin työkaverin kanssa herkulliselle (työ)brunssille Hotelli Helkaan, ei hullumpaa. Sen jälkeen takaisin kotiin etätöihin kuivattelemaan.

Hyvästä alusta huolimatta olo oli koko päivän yhtä nihkeä kuin sää, vaikka olikin perjantai. Join liikaa kahvia ja etsin epätoivoisesti herkkuja jääkaapista, mikään ei napannut ja kehitin hyvin huonon tuulen - ilman selkeää syytä. Tai no, luultavasti siksi että olen nyt toista viikkoa antibioottikuurilla poskiontelontulehduksen takia, eikä olo edelleenkään ole terve. Jo riittäisi nuutunut olo!


Sosiaalinen elämä on kuihtunut minimiin, kun vaan raahaudun töihin ja takaisin sohvalle makaamaan. Poikaystävä-parka on joutunut kärsimään jatkuvasta valituksesta, kun yhtään mikään ei nappaa...

Paitsi yksi juttu, jota onneksi tajusin kokeilla tänään. Iltapäivällä soitin hyvälle ystävälle, jota en ollut nähnyt vähään aikaan. Hän sattui olemaan samanlaisissa fiiliksissä eli huonolla tuulella - loistavaa seuraa siis! Teimme treffit Llamasiin. Talsittuani viluisena ihan liian pitkän matkan Kampista Iso-Roballe keskellä tuulen ja sateen katalaa yhdistelmää, löysin Llamasin ovesta lapun: ongelmia putkien kanssa, baari on kiinni. Onneksi kehitimme nopean B-suunnitelman ja siirryimme Punavuoren Ahveneen. Kotoinen tunnelma, pehmeä sohva, hyvä olutvalikoima ja vielä kynttilä pöydässä. Toimii.

Istuimme baarissa useamman tunnin jutellen elämästämme, työstä ja miehistä, ja mieliala kohosi minuutti minuutilta. Asiaa auttoi herkullinen luomu-kirsikkaolut, olen suuri Kriekin ytävä - erityisesti, koska pari viikkoa on mennyt lääkityksen vuoksi absolutistina. Kyllä nyt maistui, vaikka en vieläkään uskaltanut useampaa juoda...

Kiitos, ystävät! Ilman teitä marraskuu olisi sata kertaa pahempi (vaikka on se aika paha siltikin...)

Namia luomu-kirsikkaolutta Punavuoren Ahvenessa.

torstai 4. lokakuuta 2012

Domnan pirtti - karjalainen idylli Venäjän rajalla

Syksy etenee, valo vähenee ihan liian nopeasti ja työläisen viikot vierivät samanlaisina kohti marraskuuta... yök! Joulukaan ei ole vielä tarpeeksi lähellä, vaikka kesästä tuntuu olevan ikuisuus.

Mutta toivoa ei pidä heittää! Voi sytyttää kynttilän, möllöttää sohvalla ja ihailla kaikkia kivoja kuvia, jotka otti kesällä, siirsi koneelle ja unohti sinne pölyttymään... Vaikkei viime kesä todellakaan ollut "kesistä parhain" säiden puolesta, monta hyvää hetkeä sinnekin mahtui.

Kuten tämä. Heinäkuussa matkustimme perheen ja poikaystävän kanssa autolla Murmanskiin (!), juttua matkasta löytyy bloggauksesta Murmansk - erilainen matkakohde.

Paluumatkalla, heti itärajan kotoisemmalla puolella, sijaitsee tällainen ihanuus - Domnan pirtti! Suosittelen todellakin majoittumaan karjalaisidylliin, jos tie jostain syystä vie "keskelle ei mitään". Palvelukin oli mitä parhainta. Lähellä asuva nuori nainen esitteli meille illalla paikat ja tuli aikaisin aamulla laittamaan aamupalan valmiiksi - olimme paikan ainoat vieraat ja olo todellakin oli kuin kotona!


Domnan pirtti sijaitsee Kuivajärvellä, joka on Hietajärven lisäksi Suomen ainoat asuttuina säilyneet vienankarjalaiskylät ihan Suomen ja Venäjän rajan tuntumassa. Domnan pirtti on rakennettu vienalaisten runonlaulajien ja itkuvirrentaitajien muistopirtiksi ja nimetty Kuivajärvellä asuneen taitajan Domna Huovisen (1878–1963) mukaan.

Domnan Pirtissä taitaa yöpyä paljon Venäjän-matkalaisia, kuten mekin. Pirtiltä kun on vain 24 kilometriä Vartiuksen rajanylityspaikalle - jollei satu eksymään metsäteillä, kuten eräät...





Domnan pirtin ihana rantasauna oli meidän porukan käytössä koko illan - ja myöhään yöhön. Tuvassa kelpasi paistaa makkaraa (ja juoda vodkaa, Venäjältä kun tultiin...)
Domnan Pirtin isossa pirtissä toimii kahvio - josta saa karjalanpiirakoita, tietenkin! Aamupala oli hyvä, leipineen ja haudutettuine puuroineen, ja muutenkin ruoissa käytetään paljon lähiruokaa ja huomioidaan paikalliset perinteet. Muun muassa ruisleipä, karjalanpiirakat ja kahvileivät paikan päällä ja kala on kylien vesistä pyydettyä, Domnan pirtin nettisivuilla kerrotaan. Uskon!




Johanna Tukiainen, tuo "kusinen lutka"

Arvoitus: ketä saa mediassa nimitellä "sotanorsuksi, merinorsuksi, kaljatynnyriksi ilman vanteita, moppipäiseksi maitovalaaksi, ryhävalaaksi ja kusiseksi lutkaksi"?

Vastaus on tietenkin Johanna Tukiainen ja ilmaisut lainauksia 7 Päivää -lehden verkkosivun keskustelusta, jossa yleisö kommentoi toimituksen Johanna Tukiaisen häämatkalta tekemiä videopätkiä.

Törmäsin tänään Journalisti-lehden kolumniin Kusinen lutka, jonka aiheena on Johanna Tukiainen. Tukiaisen kohdalla "asiattoman kommentin" raja on näköjään ihan toinen kuin tavallisen tallaajan kohdalla. Auta armias, jos median nimettömät kommentoijat yrittäisivät saada julki vastaavaa kommenttia vaikkapa iki-ihanasta Katri-Helenasta. Päälle kaatuisi julkisen paheksunnan ryöppy ja kommentti poistettaisiin sekunnissa.

Tuksu on kuitenkin toinen juttu. Ja olen kolumnin kirjoittajan kanssa samaa: "Tässä kohtaa on turha perustella, kuinka Tukiainen on julkisuudessa omasta tahdostaan". Tai kuinka lopulta kaikki voittavat: "media saa otsikkonsa, kansa huvinsa ja Tukiainen rahansa".

Ei. Äsken oli pakko surffailla Seiskan sivuille. (Se Suomen suosituin lehti, jota kukaan ei myönnä lukevansa.) Lehti on pullollaan Tuksua, heti etusivulla möllöttää iso Tukiaisen pärstäkuva, josta näkee sekunnissa että tällä tyypillä ei ole kaikki asiat hyvin. Eikä sellaista ihmistä saa käyttää hyväksi, nöyryyttää julkisesti ja rahastaa härskisti hänen kustannuksellaan.

Johanna Tukiainen. Kuva: 7 Päivää
Kaiken huipuksi Tuksu-uutisoinnin taso liikkuu kakka-pissa-akselilla. Come on! Seiskasta voi klikkailla esimerkiksi tällaisia otsikoita, jotka kertovat keskeisiä asioita Johannan ja tämän koiran (?!) ulosteista.

JOHANNA TUKIAINEN TEKI TARPEENSA JUNALAITURILLE - KUVA! (3.10.2012)

Kakkahätä yllätti Johanna Tukiaisen koiran julkkisavajaisissa – katso

Tukiaiselle nauraminen, ei hyvässä hengessä, on jatkunut jo vuosia. Olisiko aika ihan aikuisten oikeasti lopettaa ja jättää tyyppi rauhaan. Omaa parastaan kun Tukiainen ei selvästi ymmärrä.


keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Kaikkeen ei tarvitse revetä - opiskelen sanomaan EI


Ei tarvitse, eikä saa! Kauan siinä kesti, ennen kuin yksi elämän perusasioista alkaa toden teolla valjeta minulle - vaikka kaikki elämänhallinta-oppaat kiljuvat "Opi sanomaan EI". 

En edes ole pitänyt itseäni erityisen kilttini ihmisenä, joka ei uskaltaisi sanoa vastaan. Uskon, että syy joka paikkaan repeämiseeni sekä työ- että vapaa-ajalla on ollut omassa hillitsemättömässä kiinnostuksessani "vähän kaikkea kohtaan" sekä siinä, että pieni mutta kunnianhimoinen uraohjus sisälläni on oppinut haalimaan kaikenlaista - niin paljon kuin mahdollista. Se on muka pakko, jotta saisi tuiki tärkeää kokemusta...

Tänä syksynä minulla on ollut pientä kriisiä töistä (epäilen olenko oikeassa paikassa, mikään ei jaksa innostaa jne.), mistä on toisaalta ollut se hyvä seuraus, että olen noussut motivaation pohjamudista opettelemalla tarkastelemaan jokaista uutta työtehtävää erittäin kriittisellä silmällä: Onko tässä mitään järkeä ja jos on, mitä minä hyödyn? Huvittaako minua tehdä tällaista? Asiat alkavat kummasti karsiutua jo ensimmäisen kysymyksen äärellä. Usein riittää, että hetkeksi pysähtyy ja ajattelee. Usein vain säntäämme töissä eteenpäin suorittaen ties mitä älyttömyyksiä miettimättä yhtään, mitä järkeä hommassa, voisiko asian tehdä toisin ja helpommin tai - mikä parasta - jättää kokonaan tekemättä.

Minimalismi rules. Vähemmän on enemmän, eikä työn raskaan raataja usein saa palkakseen edes kiitosta. Vaikka saisikin, niin eihän kissakaan kiitoksella elä. Saati aikuinen ihminen näin kalliissa maassa. 

Sitä paitsi jees-tyyppi saa ensin burnoutin ja sitten katkeroituu tai toisinpäin. Eikä ehdi nauttia kunnolla mistään. EI:n sanominen kannattaa myös siksi, että jämäköitä ja suoria ihmisiä pidetään yleensä vakuuttavina, miellyttävinä ja suosittuina.

No juu, ei EI-sanaa tiettye voi aina töissä käyttää - varsinkaan, jos sattuu olemaan tavistyöläinen kuten minä, eikä esimiesasemassa. Joskus - aika useinkin - pomon sana painaa enemmän. Silloin voi vaan ajatella, että no ainakin tästä saa palkkaa ja yrittää selvitä hommasta asap.


Työelämää ylpeämpi olen silti siitä, että alan oppia sanomaan EI myös vapaa-ajalla! Eli ns. kivoille jutuille. Jos tekee mieli löhötä sohvalle, en lähde oluelle vaikka kaveri rukoilisi. Ja kaveri aina ymmärtää - ja jollei ymmärrä, niin on huono kaveri. 

Varoituksen sana, että kieltäytymiseen ja oman itsensä kuuntelemiseen voi jäädä koukkuun. Niin minulle on käymässä. Kun kerran oppii sanomaan ei, on yhä tarkempi sen suhteen milloin ja minne lähtee mukaan ja lahjoittaa kallista aikaansa. Elämä on liian lyhyt kaikenmaailman kissanristiäisissä tuhlattavaksi.

Joskus olen jopa hypännyt ratikasta kesken matkaa ja palannut kotiin, jollei oikeasti ole huvittanutkaan mennä johonkin tilaisuuteen. Ja mikäs siinä, vaikka parempi tietty jos päätöksen osaa tehdä jo hyvissä ajoin. Opittavaa riittää, mutta tunnen suunnan olevan oikea!






tiistai 2. lokakuuta 2012

Peruspäiväraha-retki köyhän arkeen

Kaveri oli linkittänyt Facebookiin Me Naisten artikkelin, jossa kokeillaan "Pärjääkö ihminen peruspäivärahalla?" eli tässä tapauksessa "pakollisten menojen jälkeen" käteen jäävällä 177 eurolla kuussa. Idea kun oli toimittajasta kuulostanut "hauskalta".


Hauska on aika outo adjektiivivalinta, mutta menköön. Toimittajalta homma ei hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut, kuten ei varmasti monelta muultakaan "kylmiltään". Jutussa säästetään muun muassa skippaamalla voi aamupuuron ja näkkärin päältä, ostamalla halvinta olutta ja alahyllyn makaroonia ja unohtamalla kaikki harrastukset, reissut ja ravintolaillalliset.

Jutussa haastatellaan ansiokkaasti hyvin vähällä rahalla toimeentulevia ihmisiä kuten rohkeaa yksinhuoltajaa Tiina Molanderia, ja jaetaan keskustelupalstoilta bongattuja säästämisvinkkejä. Silti jokin jäi jutussa mietityttämään. Milloin köyhyydestä on tullut tällainen outo ilmiö, jota voi kokeilla vähän niin kuin laskuvarjohyppyä tai Atkinsin dieettiä.

Leipäjono entisillä kotikulmilla Hesarilla Kalliossa.
Tästä kuljin ohi niin moni aamu - ja aina silmät kostuivat. Kuva: HS.
Todellisesta köyhyydestä ei Suomessa ole globaalissa mittasuhteessa tänä päivänä mitään hajua. Mutta köyhyys jos mikä on suhteellista. Suomesta löytyy meidän mittapuullamme köyhyyttä, se on selvä - ja on aina löytynyt, paljonkin. Äitini muisteli, että jopa hänen nuoruudessaan isoilla perheillä ei ollut millä ostaa kaikille lapsille kenkiä. Tai paljoa muutakaan.

Mutta - ainakin siltä tuntuu - köyhyyteen suhtautuminen on muuttunut radikaalisti. Ennen suuri osa suomalaisista oli köyhiä ja eli vaatimattomasti, asiassa ei ollut mitään "sen kummempaa". Nyt köyhyyden katsotaan olevan enemmän tai vähemmän oma vika ja säälittävä asia, sillä kriteerit ovat nousseet ihan toiselle tasolle. Pitää omistaa niin paljon kaikenlaista, jotta kuuluisi johonkin näkymättömään joukkoon tai luokkaan. Myös kosketus luontoon ja sen antimiin on ainakin monilta kaupunkilaisilta täysin kadonnut, jolloin oikeasti ainoaksi ravintovaihtoehdoksi jää se lähi-Alepan Saarioisten mikropizza -30%:n alennuksella.

Köyhyyttä yritetään tietoisesti vieraannuttaa kauemmas ja tehdä siitä jotakin "eksoottista" - niin, että ns. paremmin pärjäävä porukka voi elämyksellisesti kokeilla köyhyyttä - miltä se aikuisten oikeasti tuntuu. Elämysmatkailua parhaimmillaan - tai pahimmillaan. Ja eihän se kivaa ole. Ei ihme, että aika nopeasti tämänkin toimittajan tulee ikävä luomu-rucolaa, jota on vaan ihan pakko saada.