lauantai 30. marraskuuta 2013

Miksi, voi miksi sitä kadehtii toisia!

Oho, mihin syksy katosi? Huomenna alkaa joulukuu!

Viimeisestä blogipäivityksestäkin on vierähtänyt liian pitkään, ja nyt pää on ääriään myöten täynnä ajatuksia, joista kirjoittaa. Hyvä niin.

Tänään mieltäni on vaivanut kateus, eikä eilisten bileiden aiheuttama uupumus ja lievä krapula suinkaan helpota oloa.
Kateus on kurja ominaisuus, josta meitä suomalaisia usein syytetään. Onneksi en ole joutunut kokemaan pahoja kateuden puuskia muiden taholta (tai sitten en vaan ole huomannut niitä), enkä myöskään pidä itseäni kateellisena ihmisenä.

Mikään kun ei ole ihan sitä miltä näyttää. Emme ikinä voi tietää kateuden kohteemme todellista tilannetta.

Tiedän myös, ettei ruoho kasva sen vihreämpänä muualla. Jokainen on syntynyt omaan kroppaansa ja elämäänsä, ja ainoa mitä voimme – ja saamme – tehdä, on elää sitä mahdollisimman täysillä, iloisina ja onnellisina sekä muita kunnioittaen. Eikä yhtään auta pähkäillä, kuinka paljon paremmin naapurilla mahtaa mennä.

Tiedän, tiedän. Silti aina välillä törmää tyyppiin, joka saa oman elämän tuntumaan tylsältä, lattealta ja, huoh, niin tavanomaiselta.

Eilen minulle kävi näin törmätessäni yhteen vanhaan ystävään. En tiedä, mikä juuri tässä tyypissä saa minut pohtimaan omien valintojeni mielekkyyttä ja ihan perinteiseen tyyliin kadehtimaan joitakin asioita hänen elämästään, ei tietty kaikkea...

Olen tuntenut kaverin kouluajoista. Silloin olimme "samassa tilanteessa", mietimme mitä opiskella, pidimme hauskaa, treffailimme poikia jne. Teinin itsevarmuudella maailma oli meille avoinna ihan mille vaan.

Vähitellen teimme yhä uusia valintoja, kuten opiskelimme ja tapasimme lisää poikia. Kaveri asettui yhden kanssa aloilleen moneksi vuodeksi. Itselläni oli "eläväisempää".

Harrastimme samantyyppisiä juttuja, asuimme tahoillamme ulkomailla, seikkailimme ja halusimme parantaa maailmaa.

Samoihin aikoihin kun hänen pitkä suhteensa kariutui, aloin itse seurustella nykyisen poikaystäväni kanssa.

Kaikenlaista elämää.


Ehkä juuri siksi eilen, kun kaveri hymyili hehkeänä sinkkuna ja on "maailma avoinna" -fiiliksellä muuttamassa kiinnostavan työn vuoksi ulkomaille. Kateus korvaisee ikävästi rintaa kun hän kysyy, ihan viattomasti, mitä minulle kuuluu.

Selitän – ja seison sanojeni takana – että minulle kuuluu oikein hyvää: on terveyttä, ihana poikaystävä ja ystäviä, kiva työpaikka ja aikaa kiinnostaville omille jutuille. Kaikki on erinomaisesti!

Silti kateuden tunne jäi kytemään mielen perukoille loppuillaksi. On se kumma! En tajua, miksi joskus on mahdoton välttää yllättävää kateuden puuskaa... Mitä näille voi tehdä? Löytyykö toimivia vinkkejä tulla paremmaksi ihmiseksi näin joulun alla?