torstai 5. marraskuuta 2015

"Kel onni on" ja "suku on pahin" – vauvojen vanhempien välisestä kateudesta


Aargs. Liekö kyse hormoneista, mutta eilisillasta asti on ärsyttänyt reippaasti. Yleensä harmistukseni laukeavat yön aikana, mutta tällä kertaa v-tus senkun jatkuu vaikka päivä on jo puolessa. Onneksi voi purkaa edes tänne, kun olen yksin kotosalla. Tai no, vauvan kanssa, mutta epäilen hänen kuunteluintoaan. Ainakin nyt nukkuminen vie voiton ja varmaan hyvä niin. :)

Kaikki alkoi eilisiltana, kun mieheni skypetti Espanjassa asuvien vanhempiensa kanssa. Tuntuu, että hän valitsee aina juuri huonoimman hetken puheluihin. Olin juuri tullut saunasta ja löhösin sohvalla meikittä ja punaisena, vauva kiinni rinnassa, ainoana toiveenani päästä nukkumaan asap. No, sen sain unohtaa sillä puhelu kesti ainakin tunnin...

Puhelu alkoi kivasti, kerrottiin kuulumisia ja ihasteltiin maitokoomaan nukahtanutta vauvaa eri kulmista.

Tässä välissä pitää korostaa, että miehen vanhemmat ovat oikein mukavia ihmisiä, minulla ei ole heistä pahaa sanottavaa! Mutta jokin heidän sanomansa aiheutti yhä jatkuvan reaktion.

Nimittäin mieheni veli vaimoineen sai myös vaimon, vain pari viikkoa meidän jälkeemme. Hienoa, sillä he olivat yrittäneet lasta kuusi vuotta, ja viimein tärppäsi hoitojen avulla. Heillekin syntyi poika, kolme viikkoa etuajassa keisarinleikkauksella, koska istukka sijaitsi vauvan kulkuväylän tiellä.

Liekö johtunut vauvan pienestä koosta ja lievästä ennenaikaisuudesta, mutta pikkuisella on ollut vaikeuksia imeä rintaa ja siten kasvattaa painoaan. Vanhemmat tietty stressaavat, eikä tunnin välein syöttäminen yötä päivää auta mielenrauhan saamisessa.

Meidän poikamme on lihonut hienosti, kuukaudessa lähes kaksi kiloa. Posket pullottavat ja aina on kamala nälkä. Olemme kiitollisia!

Tästä syystä miehen vanhemmat esittivät eilen toiveen, ettemme toistaiseksi julkaisisi valokuvia vauvastamme perheen yhteisessä Whatsapp-ryhmässä. Miksi? Koska ne kuulemma aiheuttavat kateutta ja pahaa mieltä miehen veljelle ja tämän vaimolle! Tsiisus!!

Miehen sukulaiset ovat nimenomaan pyytäneet meitä julkaisemaan kuvia, koska se on ainoa keino olla yhteydessä kaukana Suomessa asuvaan perheeseemme ja todistaa vauvamme kehitystä.

Mielestäni meidän ilomme ei todellakaan ole keneltäkään pois, päinvastoin. Luulisi, että veljekset iloitsisivat toistensa puolesta! Oudointa on, ettei veli itse ole pyytänyt meitä olemaan julkaisematta kuvia, silloin toki sen tekisimme.

Mieheni kommentoi vanhemmilleen, että come on, olemme julkaisseet vain muutamia kuvia siinä missä veli päivittää satoja omasta vauvastaan! Ja nyt sekin ilo evätään.

Jatkoin muistuttamalla, että jokainen vauva on erilainen ja kehittyy omaan tahtiinsa, eikä vertailuun kannata ryhtyä. Tätä vertailujuttua nimittäin vähän pelkäsinkin, tavallaan huonoa onnea että vauvat ovat niin saman ikäiset, olisipa edes pari kuukautta ikäeroa!

Sitä paitsi, jos vertailun tielle lähdetään niin loppuahan ei näy: aina jompikumpi tekee jotakin ensin. Jos veljen vauva oppii kääntymään, istumaan, kävelemään, puhumaan tms. ennen meidän poikaa, niin samaan tyyliin voisin vaatia että lopettavat siitä kertomisen, koska "tulee paha mieli". Aarg.

Puhelun jälkeen valitin miehelleni vanhempien älytöntä ideaa, eniten pahoillani olin hänen puolestaan, koska hän on onnensa kukkuloilla vauvasta ja nyt se pitäisi pitää omana tietonaan. Mutta mies alkoikin puolustaa vanhempiaan. Minulle riitti. Painuin univeloissani ja ärtyneenä saman tien nukkumaan, ilman pusuja. Ja aamukin oli hyvin vaitonainen.

Voi että kun ärsyttää. Hormoneilla on tietenkin osuutensa asiaan, mutta se ei juuri nyt oloa helpota.

Vertaistukea kaipaan! Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia ja miten olette niihin reagoineet?






































maanantai 2. marraskuuta 2015

Kannattaako julkaista vauvan kuvia somessa?

Olen ollut äiti nyt reilut viisi viikkoa. Upeaa, ihmeellistä aikaa.

Pikkuisen syntymä mullisti elämämme, hyvällä tavalla, ja pisti myös pohtimaan asioita joita ennen on pitänyt itsestään selvinä. Kuten kuvien julkaisemista sosiaalisessa mediassa, lähinnä Facebookissa ja Twitterissä.
Kuva: http://forfreeblog.blogspot.fi/

Olen töissä viestintäalalla ja sosiaalinen media on olennainen osa työtäni – sekä vapaa-aikaa. Roikun ihan liikaa somessa ja olen suhtautunut siihen hyvinkin letkeästi. En ole juuri miettinyt kuvien julkaisemista sen syvällisemmin silloin, kun kuvissa esiinnyn minä tai samalla tavalla asiaan suhtautuva poikaystäväni.

Minulla on laajat verkostot sosiaalisessa mediassa, enkä ole vaivautunut jakamaan kavereita ryhmiin sen perusteella, ovatko he sydänystäviä vai hyvänpäiväntuttuja. Olen ajatellut, että jos kuva meitsistä kiinnostaa, niin siitä vaan katsomaan, tykkäilemään ja jopa kommentoimaan.

Vauvan kuvien kohdalla yllätin itsenikin, sillä suhtauduin alusta alkaen niiden julkaisemiseen tosi tiukasti. Ei.

Kuva: tweetreports.com

Pienellä ja avuttomalla vauvalla ei ole mitään sananvaltaa tähän asiaan, joten hänen kuvien julkaiseminen "ilman lupaa" ei yksinkertaisesti tuntunut hyvältä. Poikaystäväkin yllättyi, sillä hän oli ajatellut jatkaa aktiivisia somepäivityksiään vanhaan malliin sillä erotuksella, että nyt kuvissa pällistelisi kahden sijaan kolme tyyppiä. Hän kuitenkin ymmärsi minua, eikä ekojen viikkojen aikana julkaissut vauvasta sellaisia kuvia, joissa hänen kasvonsa näkyvät. Tiukkaa se kyllä ylpeälle isälle teki. Itse julkaisin tyypillisen kuvan pikkujalasta sekä vauvasta takaapäin.

Kavereille ja sukulaisille selitin, että toistaiseksi en julkaise kuvia ja että haluan rauhassa miettiä vauvan sosiaalisen median strategiaa, näin viestinnän ammattilainen kun olen. ;)

No. Yksi tämän reilun kuukauden aikana oppimani asia äitiydestä on, että vakaat aikomukset voivat muuttua hetkessä. Näin kävi some-periaatteenikin kanssa. Viime viikonloppuna juhlimme vauvan nimijuhlia, enkä malttanut enää. Ensin poikaystävä aneli, että saisi julkaista Facebookissa ottamansa ihanan kuvan pienokaisesta. Myönnyin, kunhan hän ei tägäisi minua kuvaan. Meillä on paljon yhteisiä ystäviä, joten sekin vaatimus alkoi tuntua pöljältä. Ja kuva oli niin ihana, etten pystynytkään enää perustelemaan itselleni, miksei sitä voisi julkaista – toki vain kavereiden silmille.

Homma lähti hieman lapasesta, sillä samana iltana myös minä postasin omalle FB-seinälleni ihanan kuvan vauvasta, joka sai satoja tykkäyksiä ja onnitteluja. Tuli todella lämmin fiilis. Niinhän se on, että uusi ihminen ansaitsee kaiken huomion ja kauniit sanat. Kylä kasvattaa lapsen, vai miten se meni... ja kel onni on, se onnen jakakoon. Vaikka sitten somessa. ;)

Saa nähdä, miten tämän vauvan somenäkyvyys elää. Kohta hänelle pitää varmaan luoda oma häshtäg, jos sama tahti jatkuu. Ei vaan. Aion edelleen istua alas ja miettiä vauvalle kunnollisen & järkevän somestrategian. Heti, kun on vähän aikaa ja aivotoiminta palailee...

Tämänkin kuvan julkaisin somessa. Onneksi ulkokuvissa vauvasta näkyy vain hänen kulkupelinsä. ;)

tiistai 22. syyskuuta 2015

Ihana, kamala äitiysloma

Jäin syyskuun alussa äitiyslomalle. Laskettu aika on lokakuun toisella viikolla. Viimeiset työviikot olivat hektisiä ja rankkuutta lisäsi se, että oma aivotoiminta tuntui olevan nollissa. Kuulemma raskauden aikana katoaa aivosoluja, joten ei mikään ihme.

Viimeisinä työviikkoina laskin kärsimättömästi aamuja ja unelmoin hetkestä, jolloin saisin jäädä kotiin – lähes vuoden kestävälle lomalle – uskomatonta! Ja itselleni täysin ennenkuulumatonta, sillä olen aina opiskellut ja tehnyt töitä tai molempia yhtäaikaa plus kaikki vapaaehtois- ja freelanceprojektit päälle. Olen aina tykännyt tehdä paljon kaikkea, olla monessa mukana ja siten tuntea oppivani ja kehittyväni joka päivä, sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti.


Pari ensimmäistä päivää äitiyslomalla kirmasin onneni kukkuloilla. Lähdin saman tien visiitille vanhempien luo Tampereelle, koska mies on päivät töissä. Nautin harvinaisesta tunteesta: keskellä päivää kaupungilla hengailusta ja kahvittelusta! Tuntui, että olen tekemässä jotain "laitonta", ja että kohta joku soittaa töistä ja tivaa, missä oikein olen. Ei soittanut silloin, eikä soita nyt. Siellä hommat jatkuvat täyttä höyryä, ilman minua.

Pari viimeistä viikkoa fiilis on ollut rauhaton ja enemmän tai vähemmän ahdistunut. Silitän kotona vauvanvaatteita, järjestelen tavaroita sinne tänne, pyörin kehää ja murehdin, onkohan minulla edes vuoden päästä työpaikkaa minne palata hallituksemme leikkaillessa (luultavasti meilläkin on yt:t tulossa jossain vaiheessa). Aika näemmä kultaa nopeastikin muistot, ja nyt olen ihan fiiliksissä työstäni. Eikä hormonimyrräkkä todellakaan helpota asiaa.


Toisaalta ajattelen – ja tiedän – että nyt pitäisi ottaa ilo irti loppuraskaudesta, vapaa-ajasta sekä viimeisistä "omista" päivistä, elää hetkessä eikä murehtia tulevia. Mutta ei se tietenkään noin vaan onnistu.

Mikä ihme tähän tunteeseen auttaisi? Kaveri suositteli ensiavuksi Facebookin ym. somen selaamisen vähentämistä, ja siinä on pointtinsa. Varsinkaan yksin kotona pläräiltynä FB:n uutisvirta ja kaverien kiinnostavat elämät ja urakuviot sekä Suomen ja maailman nykytilanne eivät auta lievittämään "minä vain täällä pesen lattioita ja vauvantarvikkeita" -angstia. Tarve tehdä edes jotain ja olla merkityksellinen on tosi kova. Toisaalta poden huonoa omatuntoa, sillä tiedän että uuden elämän kasvattaminen on se tehtävistä tärkein...

Huh. Saa nähdä, milloin synnytys käynnistyy, sillä odottavan aika todellakin on pitkä!











maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kuinka suhtautua elämän mullistuksiin?


Pahoittelut heti alkuun. Luvassa ei ole "viittä vinkkiä" tai kattavaa vastausta kysymykseen, jota olen pohtinut jokaikinen päivä viime kuukausien aikana.

No, näköjään pohdin viimeisimmässä blogipostauksessani (josta on jo ihan liikaa aikaa!), ostaisinko uuden polkupyörän. Sitä pohdin edelleen eli tämä asia ei ole edistynyt, mutta muilta osin paljon on ehtinyt tapahtua. 


Vaihdoin työpaikkaa ja saan lokakuussa lapsen. Molemmat muutokset ovat onnellisia, mutta myös elämää mullistavia.

Ensinnä työ, lopulta paljon pienempi asia näistä kahdesta. Työpaikalla ihminen viettää kahdeksan tuntia vuorokaudesta ja jäljelle jäävästä ajastakin hän ajattelee työtä ainakin parisen tuntia. Riippuu tietty alasta, mutta ainakin omallani näin tuppaa olemaan.

Ehdin jo viettää kuherruskuukautta uudessa työssäni ja hehkuttaa sen mielekkyyttä kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, kunnes märkä rätti viskattiin vasten kasvoja. Uusi hallitus "hieman" leikkasi rahoitustamme (mistäpä järkevästä ne eivät olisi leikanneet) ja edessä lienee lähiaikoina elämäni ensimmäiset YT:t, jossa väki vähenee rankalla kädellä. Hullu tunne, sillä tähän mennessä olen aina ollut itse se joka päättää, milloin on aika vaihtaa työpaikkaa. Ironista, nyt kun kerrankin löysin jotain mielekästä...

Rajut leikkaukset heikoimassa asemassa olevilta sekä uuden hallituksen tyly ja kova linja on aiheuttanut itselleni isoa alakuloa viime aikoina. Osittain syy lienee hormoneissa.

Tästä päästään toiseen mullistukseen. Raskaus. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, mutta joskus viime vuoden aikana ajatus lapsesta ei enää tuntunutkaan absurdilta, vaan ensin orastavalta mahdollisuudelta ja pikkuhiljaa yhä varmemmalta. Silti raskaus oli yllätys (vuosien e-pillereiden käytön jälkeen kuukautiset tulivat miten sattuu tai yleensä jättivät tulematta).

En ole vieläkään täysin sisäistänyt, että lokakuussa meitä on kolme. Uskomatonta kuitenkin on, miten luonnolliselta raskaus on tuntunut. Onneksi kaikki on mennyt tähän asti vallan mainiosti, alkupahoinvointien ja tajuttoman väsymyksen jälkeen, ja olotila tuntuu yleensä joka mukavalta.

Ennen kaikkea juuri nyt tuntuu hyvältä saada elämään täysin uudenlaista sisältöä ja perspektiiviä. Olen aina lähinnä keskittynyt itseeni (minun urani, haaveeni, elämäni), joten tulee olemaan erittäin terveellistä viettää lähes vuosi muualla kuin työelämässä, ihan erilaista projektia vaalien.

Saa nähdä, mitä tuleman pitää...











sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Vaaleista, polkupyöristä ja parisuhteen koukeroista

Tänään kävin äänestämässä fiksua ja rohkeaa naista, jonka löysin viime metreillä.

Äsken avasin telkkarin valmiina jännittämään, tuohtumaan ja toivottavasti myös ilostumaan. Jännittää kyllä ihan tosissaan. Olisi muuten mahtavaa, jos tällä sohvalla istuisi poikaystävän lisäksi ainakin muutama samanhenkinen kaveri lisää. No, olisinpa tajunnut järjestää vaalivalvojaiset hieman aiemmin kuin tänä aamuna...

Tämä päivä alkoi hyvin, tavallisesti mutta tehokkaasti. Siivottiin, kävin pienellä juoksulenkillä, äänestin ja iltapäivällä körötimme metrolla Itikseen ostamaan mulle uutta kevätpyörää.

Oma, nelisen vuotta sitten käytettynä ostamani fillari nimittäin vetelee viimeisiään. Haaveissani on citypyörä, jonka selässä voisi ylväänä körötellä Helsingin katuja pitkin. Tosin pyörän tärkein kriteeri on, ettei se saa olla "liian hieno". Meillä ei ole suljettua sisäpihaa, joten fillari ei todellakaan saa houkutella varkaita.

Eilen illalla halpoja citypyöriä googletellessani päädyin Occano-citypyörään. Occano on Stadiumin hiljattain lanseeraama merkki, joka näyttää tältä (tosin itse valitsisin pyörän punaisena, jonka kuvaa en nyt löytänyt):


Tällä kertaa pyörä jäi kuitenkin ostamatta, sillä Stadiumissa ei ollut valmiina koottuja kappaleita. Kehottivat tulemaan ensi viikolla uudestaan. Kattellaan, tässä ehtii ehkä vielä mieli muuttua. Kaikki pyörävinkit ovat erittäin tervetulleita!

Pyörän oston sijaan onnistuimme kehittämään Itiksessä riidanpoikasen poikaystävän kanssa. Olin kaavaillut, että tästä harvinaisesta vapaapäivästä tulisi hauska. Haaveilin, että käyn lenkillä (kävinkin), äänestämässä ja vaalikahveilla ja sitten ostamassa polkupyörän, josta olen puhunut... no, viime keväästä lähtien!


Asiat alkoivat mennä väärin, kun poikaystävä ei halunnutkaan kahville ja toivoi lisäksi, että Itis-vierailumme olisi mahdollisimman lyhyt. Itse olin ajatellut, että hengattaisiin siellä ja ostaisin mm. kuorintavoidetta sekä raakakaakaojauhetta Ruohonjuuresta. Kauppa, jossa voisin viettää tuntikausia ja jonka poikaystävä kiertää kaukaa.

Heitettyäni ilmoille perinteiset "no lähde sitten kotiin jollei kiinnosta" -kommentit ja murjotettuani Itiksen käytävän päästä päähän aloin pikkuhiljaa tajuta, etten ehkä voi olettaa, että toinen haluaa viettää hauskan päivän juuri minun kaavailemallani tavalla. Varsinkin, jollen ole edes ilmaissut hänelle, mitä olen kaavaillut.

Vedin henkeä ja kerroin (rauhallisesti) suunnitelmastani ja toiveistani. Totesin myös, että voidaan tehdä kompromissi ja lähteä kohta kotiin. Silloin poikaystävä tuli vastaan, ehdotti että mennään jäätelölle ja kannusti vielä ostamaan sen kuorintavoiteenkin.

Molemmat taisivat olla tyytyväisiä, ja tärkeintä oli – jälleen kerran – jakaa omat ajatuksensa. Niin simppeliä, niin vaikeaa. Ollaan me ihmiset kyllä aika jänniä olentoja.