Kaikilla meillä on alku ja loppu

Poikaystävän isoäiti kuoli tänään. Se oli odotettavissa, koska isoäiti oli jo yli 90-vuotias ja ollut pitkään tosi huonossa kunnossa. Päivä päivältä olo huononi: luut menivät poikki noin vain ja Alzheimerin tauti sai unohtamaan kaikki rakkaat. 

Vaikka kaikki tiesivät, että isoäiti poistuu pian keskuudestamme, iski tieto silti molempien päälle tänään iltapäivällä. Isoäiti oli hurmaava nainen ja nyt hän on poissa. Tätähän tapahtuu päivittäin, ihmisiä kuolee, ja kuoleman aiheuttama suru - samoin kuin syntymän aikaansaama ilo - ovat maailman ja inhimillisen elämän normaaleimpia asioita. 

Silti. Olimme juuri hilpeinä lähdössä pikkujouluihin ja toisen kaverin synttäreille, kun puhelu tuli. Juhlat jäivät välistä. Outo yksityiskohta oli, että kiersimme juuri tänään Stockalla valitsemassa neuletakkia isoäidille joululahjaksi. Päädyimme kuitenkin siihen, ettemme osta puseroa vielä. Nyt emme osta sitä ikinä.

Ei mikään voi kuolla, 

ei kukat, ei tuuli,

ei rakkaus kuolla voi.

Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse

ja muualla tuuli soi.

- Aila Meriluoto -

Hyvää matkaa sinne jonnekin, isoäiti! Me itkemme nyt, sitten hymyilemme ja muistamme sinut aina. 

Lopettakaa jo vanhusten hyssyttely - nyt on kapinan aika!

Tapasin eilen loistavia vanhoja tyyppejä Valtaa vanhuus -kampanjan julkistustilaisuudessa Lasipalatsilla. Kahdeksan isoa vanhuusalan järjestöä sai tarpeekseen vanhusten kaltoin kohtelusta, vähättelystä ja typeristä stereotyypeistä. Asioiden täytyy muuttua, ja asenteista on hyvä - ja vähän pakkokin - aloittaa.

Vanhukset pykäsivät pystyyn pikkumielenosoituksen ja lauloivat arvokkaan vanhenemisen puolesta eilen Lasipalatsin aukiolla.

Järjestöt julkaisivat viisi teesiä kunnallispoliitikkoja varten - passelisti ennen vaaleja. Teesit ovat simppeleitä ja erittäin järkeenkäypiä, kaikenikäisille... ne löytyvät blogin lopusta, ja Valtaavanhus-nettisivuilta löytyy tietty rutkasti lisää faktaa.

Mikä yhteiskunnassamme sitten niin mättää, että vanhukset nousevat kapinaan? Ei tarvitse kuin vilkuilla mitä tahansa mediaa tai kuunnella julkisia keskusteluja nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassamme kun tajuaa, että ihan liian monelle vanheneminen = iso ongelma.

Vanheneminen on kuitenkin paljon muutakin - ja siis ennen kaikkea muuta - kuin virtsatieongelmia ja vuodepaikkoja. Yli miljoona suomalaista on täyttänyt 65-vuotta. Tällainen valtava joukko ihmisiä ei voi olla mikään erityisryhmä, harmaa massa tai ongelma.

Kuitenkin eläkeläisiä ja vanhuksia kohdellaan usein kuin päiväkotilapsia. Heille perustetaan omat harrastusryhmänsä ja kaikki tuntuvat tietävän, mitä vanhukset oikein haluavat ja tarvitsevat. Kannattaisiko joskus kysyä vanhukselta itseltään?

"Ikärasismi on kavalaa", eilen tapaamani vanhukset korostivat. Ja sammakoita pääsee todella odottamattomien tahojen suista. Kommentit siitä, miten joku asia "ei sovi tietyn ikäiselle" pitäisi laittaa pannaan saman tien. Kenelläkään ei ole oikeutta puuttua toisen tyyliin elää elämäänsä - kunhan se tapahtuu lain puitteissa. 

Valtaa vanhuus -kampanjan juliste puhuttelee.

Vanheneminen ei myöskään tee ihmisestä hajutonta, mautonta ja väritöntä, kuten usein kuulee tapahtuvan. Sitä on kovinkin tärkeä tyyppi ja sitten ensimmäisenä eläkeaamuna herää eikä olekaan enää yhtään mitään - paitsi taakka yhteiskunnalle. Ex-työkaveritkin vaan kehottavat rauhoittumaan ja lepäämään. Ja hitot!, kuten yksi fiksu herra totesi eilen. 

"En halua olla sukuni neljäs polvi, joka vanhenee ja kuolee pois samanlaisissa oloissa", hän kuvaili.

Niinpä, kukaan tuskin haluaa istua odottamaan kuolemaa keinutuoliin, kenties vuosikymmeniä, vaan tehdä samoja kiinnostavia asioita kuin ennenkin - työtä lukuunottamatta,  ja vapaushan on juuri se mahtava juttu!

Valtaa vanhuus -kampanja vaatii muutoksia kuntien ikäpolitiikkaan ja remonttia vanhuusiän palveluihin. Eikä kyse ole vain sosiaali- ja terveyspolitiikasta. Sairausnäkökulmasta pitää päästä eroon varsinkin, kun 90 prosenttia vanhuksista seisoo omilla jaloillaan eikä makaa sairaalassa.

"Jollei vanhoja ihmisiä olisi, niin kukapa kustantaisi teatterit, aikuisopistot ja maksaisi hyvin veroja?", yksi vanhuksista tiedusteli.

Totaalinen asennemuutos ei tietenkään tapahdu nappia painamalla vaan hivuttamalla ja toistamalla. Se lähtee liikkeelle jokaisesta, joka ei suostu huonoon kohteluun - tai näkemään sellaista ympärillään.

Itse innostuin siinä määrin, että aion osallistua kampanjan suurtapahtumaan Senaatintorilla 15.9. Paikalle on tulossa yli 2000 ihmistä bussilla ympäri Suomea. Mukana on mm. Jukka Poika laulamassa ikäryhmien välisestä solidaarisuudesta. Eli nyt vaan osoittamaan tukea vanhuksille, sillä tämä jos mikä asia koskettaa ihan jokaista meistä -  ainakin, jos on onnea elää vanhuuteen asti...

Jokainen vanhenee omalla tavallaan. Yksi ja sama malli ei vastaa kaikkien tarpeisiin.

Vanha on yksilö. Vanhat ihmiset ovat keskenään erilaisempia kuin ihmiset missään muussa ikävaiheessa. Iän monimuotoisuus on suurempaa kuin luonnon monimuotoisuus. Hyvässä kunnassa on tilaa olla oma itsensä myös vanhana ja elää itselleen mielekästä elämää.

Rahalla ja asenteella

Kaikki kuntalaiset käyttävät palveluja. Rahaa tarvitaan. Nykyisillä resursseilla pystytään silti tekemään paljon uudella tavalla. Hyvä kunta uskaltaa ajatella palvelut uusiksi.

Kokemuspääomaa ja nuorta intoa

Hyvän kunnan rakentaminen on joukkuepeliä. Vanhat ovat osaajia ja tekijöitä. Hyvässä kunnassa vanhojen ihmisten kokemukset ovat käytössä. Se on sosiaalista kestävyyttä. Kaikenikäisten yhteistyö ja vuoropuhelu vievät kehitystä eteenpäin.

Kysy, älä oleta

Edistä kuulemisen kulttuuria. Päättäjän tehtävä on varmistaa, että vanhoja ihmisiä kuullaan. Älä kuvittele, älä luule, vaan kysy vanhalta! Kysy vanhojen eri ikäryhmiltä, älä katso yli 65-vuotiasta väestöä yhtenäisenä joukkona. Vanhoja on Suomessa yli miljoona, eikä yksi mielipide kata koko joukkoa.

Joukkuepeliä koko kentällä

Hyvän kunnan rakentaminen on joukkuepeliä. Kunta on paikka, jossa ihminen elää ja toimii. Hyvässä kunnassa ikääntymisen arvostus näkyy kaikessa politiikassa. Vanhuus voi olla myös hauskaa. Hyvinvoivat kuntalaiset ovat kuntasi kilpailuvaltti.

Vanhusten kapinaa ja äidin skitsofreniaa

Kävin tänään katsomassa todella vaikuttavan (rankan!) teatteriesityksen Aleksanterin teatterissa. Nuori, sympaattinen ja erittäin lahjakas argentiinalaisohjaaja Lola Arias sukelsi skitsofreniaa sairastavan äitinsä mielen syövereihin.

Aihe on rankka ja etenkin kun kyseessä on oma äiti, jonka masennus alkoi samalla hetkellä kun Lola-tytär syntyi. Voi sitä syyllisyyden määrää! Lola kertoi yleisölle hyvin avoimesti äidistään, kauniita ja kurjia asioita, ja mukana oli myös videonpätkiä keskusteluista äidin kanssa - joka välillä mietti erilaisia tapoja tappaa itsensä ja välillä kiisi euforisena ympäri Buenos Airesia ryöstellen kaupoista ties mitä tilpehööriä lahjaksi läheisilleen. Äidillä oli kahdet kasvot, Lola toteaa.

Äidin masennusta käsitellään monelta kantilta, aika epätyypillisestikin. Ja sitten näytelmän toisessa osassa tähdiksi nousee kuusi argentiinalaista vanhusta, harrastelijanäyttelijää, jotka pistävät pystyyn oman pienen mielenosoituksen, vanhusten kapinan!

Buenos Airesissa surkean pientä eläkettä saavat vanhukset eivät nimittäin alistu, vaan osoittavat mieltään joka ainoa viikko kaupungin keskustassa. Eläkkeiden ohella he puolustavat vanhojen ihmisten oikeuksia ylipäänsä.

Tippa tuli linssiin, kun vanhukset seisoivat rivissä näyttämöllä ja kertoivat olevansa kyllästyneitä nuorempien ihmisten vähättelyyn, lässytykseen, sääliin tai hoitamaan aina vaan lapsenlapsiaan sekä siihen että omistettuaan 40 vuotta työnteolle palkaksi ei jää oikeastaan mitään. He ovat myös kyllästyneitä ainaisiin vaivoihin ja kuoleman odottamiseen. Silti vanhuksilla on paljon tietoa ja kokemusta, jota kaikkien olisi syytä kuunnella. Ja niin: jokainen meistä tulee olemaan vanhus - jos elämme sinne asti.

Vaikuttava hetki on, kun näyttelijät muistuttavat yleisöä kuolevaisuudesta. "Suurin osa teistä elää kauemmin kuin me, mutta voi olla että joku kuolee jo aikaisemmin - syöpään tai kolarissa tai sodassa, ken tietää. Joka tapauksessa kuolema odottaa jokaikistä meistä, sehän tiedetään enemmän kuin hyvin.

Näytelmä iskee täysillä Suomenkin nykyiseen vanhuspolitiikkaan. On sairasta, että vanhentuvia ihmisiä aletaan noin vain kohdellaan kuin laumaa eläimiä, ja heidät suljetaan ankeisiin laitoksiin odottamaan kuolemaa. Pitäisi tajuta, että jokainen ihminen on arvokas, erilainen ja oma persoonansa viimeiseen henkäykseen saakka. Jokainen myös ansaitsee elää omalla tavallaan: hullutella, rakastua ja rakastella - mitä ikinä, niin kauan kuin henki pihisee!

Kiitos Lola Arias. Vaikka illaksi jäi surullinen ja ahdistunutkin olo, näytelmäsi on tärkeä muistutus siitä, kuinka tärkeää on kuunnella vanhempia ihmisiä. Ja elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen ja toteuttaa unelmiaan NYT, eikä odottaa jotain hämärää "tulevaisuutta". Voi olla, ettei sitä koskaan tulekaan.

 Kuvat: Lola Arias