Kävin tänään katsomassa todella vaikuttavan (rankan!) teatteriesityksen Aleksanterin teatterissa. Nuori, sympaattinen ja erittäin lahjakas argentiinalaisohjaaja Lola Arias sukelsi skitsofreniaa sairastavan äitinsä mielen syövereihin.
Aihe on rankka ja etenkin kun kyseessä on oma äiti, jonka masennus alkoi samalla hetkellä kun Lola-tytär syntyi. Voi sitä syyllisyyden määrää! Lola kertoi yleisölle hyvin avoimesti äidistään, kauniita ja kurjia asioita, ja mukana oli myös videonpätkiä keskusteluista äidin kanssa - joka välillä mietti erilaisia tapoja tappaa itsensä ja välillä kiisi euforisena ympäri Buenos Airesia ryöstellen kaupoista ties mitä tilpehööriä lahjaksi läheisilleen. Äidillä oli kahdet kasvot, Lola toteaa.
Äidin masennusta käsitellään monelta kantilta, aika epätyypillisestikin. Ja sitten näytelmän toisessa osassa tähdiksi nousee kuusi argentiinalaista vanhusta, harrastelijanäyttelijää, jotka pistävät pystyyn oman pienen mielenosoituksen, vanhusten kapinan!
Buenos Airesissa surkean pientä eläkettä saavat vanhukset eivät nimittäin alistu, vaan osoittavat mieltään joka ainoa viikko kaupungin keskustassa. Eläkkeiden ohella he puolustavat vanhojen ihmisten oikeuksia ylipäänsä.
Tippa tuli linssiin, kun vanhukset seisoivat rivissä näyttämöllä ja kertoivat olevansa kyllästyneitä nuorempien ihmisten vähättelyyn, lässytykseen, sääliin tai hoitamaan aina vaan lapsenlapsiaan sekä siihen että omistettuaan 40 vuotta työnteolle palkaksi ei jää oikeastaan mitään. He ovat myös kyllästyneitä ainaisiin vaivoihin ja kuoleman odottamiseen. Silti vanhuksilla on paljon tietoa ja kokemusta, jota kaikkien olisi syytä kuunnella. Ja niin: jokainen meistä tulee olemaan vanhus - jos elämme sinne asti.
Vaikuttava hetki on, kun näyttelijät muistuttavat yleisöä kuolevaisuudesta. "Suurin osa teistä elää kauemmin kuin me, mutta voi olla että joku kuolee jo aikaisemmin - syöpään tai kolarissa tai sodassa, ken tietää. Joka tapauksessa kuolema odottaa jokaikistä meistä, sehän tiedetään enemmän kuin hyvin.
Näytelmä iskee täysillä Suomenkin nykyiseen vanhuspolitiikkaan. On sairasta, että vanhentuvia ihmisiä aletaan noin vain kohdellaan kuin laumaa eläimiä, ja heidät suljetaan ankeisiin laitoksiin odottamaan kuolemaa. Pitäisi tajuta, että jokainen ihminen on arvokas, erilainen ja oma persoonansa viimeiseen henkäykseen saakka. Jokainen myös ansaitsee elää omalla tavallaan: hullutella, rakastua ja rakastella - mitä ikinä, niin kauan kuin henki pihisee!
Kiitos Lola Arias. Vaikka illaksi jäi surullinen ja ahdistunutkin olo, näytelmäsi on tärkeä muistutus siitä, kuinka tärkeää on kuunnella vanhempia ihmisiä. Ja elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen ja toteuttaa unelmiaan NYT, eikä odottaa jotain hämärää "tulevaisuutta". Voi olla, ettei sitä koskaan tulekaan.
Kuvat: Lola Arias
