Sitkeä poskiontelontulehdus, työstressi ja työmatka saivat aikaan sellaisen ikävän ilmiön, etten ole ns. evääni liikauttanut reiluun kuukauteen - ja sen kyllä huomaa, sekä fyysisesti että henkisesti. Niskoja ja hartioita jomottaa entistäkin enemmän (juu, en halua ajatella missä kunnossa olen 80-vuotiaana, jos selviän sinne asti...), olo on pöhöttynyt ja plösö ja henkisesti ihan yhtä ankea meininki.
 |
| Tampereen Pyhäjärvi marraskuussa. Ei hullummat juoksumestat! |
 |
| Juoksin myös ohi lapsuuteni koulun Hyhkyssä. Kuusi onnellista vuotta vietin suojissasi... |
Tänä aamuna vedin äidin laina-lenkkipuvun päälle - onneksi ei tullut tuttuja vastaan täällä Tampereella, vanhan kotikaupunkini kaduilla, jossa vierailen nyt viikonlopun... Ja yllätys itsellenikin: jaksoin juosta 20 minuuttia putkeen! Pieni askel ihmiskunnalle, iso minulle! Kuntoni ei ollut siis ihan täysin rapistunut, koska juokseminen ei edes tehnyt tiukkaa. Olin yhtä hymyä kaikille sunnuntai-aamun koiranulkoiluttajille. Aah!
Mitä tästä opin - jälleen kerran: että se on pienestä kiinni, elämänilo ja hyvä olo. Juu, tämä on kaikkien terveystyyppien hokema klisee, mutta totta se on, että pienikin reippailu ulkoilmassa vaikuttaa mielialaan tosi positiivisesti.
Sairastaminen on hyvä juttu siksi, että siitä voi pikku hiljaa toipua ja palata - entistä terveellisempään elämään! Nyt pitää vain pysyä tiukkana ja muistaa ensimmäisen lenkin autuus. Loppuun tsemppaus kaikille: EI anneta marraskuun lannistaa ja saada meitä jämähtämään sohvan pohjille - vaan pidetään itsestämme huolta! Itse lupaan käydä joka päivä lenkillä ja haukata raitista ilmaa - vaikka vain vartinkin ajan... pienestä on hyvä (ja realistista) aloittaa. Sitten voidaankin siirtyä tähän...
 |
| Ei anneta talven ja kylmyyden lannistaa reippailua! Tähän tyyliin vedetään Minskissä... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti