Viime päivinä eteen on osunut useampi tilanne, jossa olen joutunut sanomaan ei. Tai no, joutunut on suhteellinen käsite, sillä yleensä olen sanonut ei itsekkäistä syistä: koska olen ollut väsynyt tai koska haluan olla oman aikani itsevaltias. Rauhaa ja vapautta meitsille, kiitos.
Heh, ihan samaa asiaan pähkäilin "jo" viime lokakuussa postauksessa Kaikkeen ei tarvitse revetä – opiskelen sanomaan EI.
Ei-opettelu taitaa siis jatkua, vaihtelevalla menestyksellä. Tosin sillä erotuksella, että nykyään kyllä sanon kyllä ei, yleensä vaikeuksitta, mutta jään jälkeenpäin vatvomaan, oliko se sittenkään hyvä vaihtoehto, mitähän ihmiset mahtavat ajatella jne.
Yleensä ihmiset eivät tietysti ajattele yhtään mitään, kun en kuitenkaan ole se maailman napa...
Sanoin ei viimeksi lauantaina. Olin ollut koko päivän Siivouspäivissä hommissa, ja luvannut mennä vielä illansuussa kaverin isoihin valmistujaisjuhliin, tunnin ajomatkan päähän koto-Kampista. En ole nähnyt kaveria pitkään aikaan (emmekä me itse asiassa edes tunne toisiamme hyvin). Varsinkaan en tunne ketään hänen kavereistaan tai perheestään.
Vielä eilen kivalta vaikuttanut juhla ja kaikki mikä siihen liittyi: suihkussa käynti, pukeutuminen, meikkaaminen ja 50 tuntemattoman seurassa hengaaminen tuntui täysin mahdottomalta idealta, kun palasimme Siivouspäivästä kotiin. Otin itseäni niskasta kiinni, katsoin sohvalle levähtänyttä poikaystävää ja lähetin pahoittelevan viestin ystävälle.
Ei siinä mitään, hän varmasti ymmärtää. Silti kelailin saman tien, teinkö väärin ja olisiko sittenkin pitänyt lähteä – olenko (olemmeko) me vaan laiskoja?! Naurettavaa: elämä on lyhyt, ja kaverilla on valmistujaisissaan tasan yhtä hauskaa ilman minua!
Viime viikon toinen ei oli vaikeampi. Olin luvannut tarjota yösijan kaverille, ja kaikki oli ok, kunnes kaveri alkoi tiedustella yösijaa myös toiseksi yöksi. Ja kolmanneksi. Koko viikonlopuksi.
Kiva, että on yövieraita, mutta koko viikonlopun ex tempore -visiitti ei ole houkuttelevin vaihtoehto, koska siihen sisältyy aimo annos kestitsemistä ja hostausta. Harva kaveri haluaa "olla vaan" vieraillessaan Helsingissä toisesta kaupungista.
No, sanoin ei – oli vaikeaa, mutta tein sen!! Kaveri sai yösijan toisaalta, enkä olisi jälkeenpäin muuttanut käyttäytymistäni – vaikka sekunnin sadasosan ajattelin, olenko ihan kamala ihminen...
Hullua. Oppiikohan sitä joku päivä sanomaan ei kevyemmin, ihan hyvillä mielin? Yksi ei ei todellakaan maailmaa kaada! Millaisia ei-kokemuksia teillä on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti