Kuinka suhtautua elämän mullistuksiin?

Pahoittelut heti alkuun. Luvassa ei ole "viittä vinkkiä" tai kattavaa vastausta kysymykseen, jota olen pohtinut jokaikinen päivä viime kuukausien aikana.

No, näköjään pohdin viimeisimmässä blogipostauksessani (josta on jo ihan liikaa aikaa!), ostaisinko uuden polkupyörän. Sitä pohdin edelleen eli tämä asia ei ole edistynyt, mutta muilta osin paljon on ehtinyt tapahtua. 

Vaihdoin työpaikkaa ja saan lokakuussa lapsen. Molemmat muutokset ovat onnellisia, mutta myös elämää mullistavia.

Ensinnä työ, lopulta paljon pienempi asia näistä kahdesta. Työpaikalla ihminen viettää kahdeksan tuntia vuorokaudesta ja jäljelle jäävästä ajastakin hän ajattelee työtä ainakin parisen tuntia. Riippuu tietty alasta, mutta ainakin omallani näin tuppaa olemaan.

Ehdin jo viettää kuherruskuukautta uudessa työssäni ja hehkuttaa sen mielekkyyttä kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, kunnes märkä rätti viskattiin vasten kasvoja. Uusi hallitus "hieman" leikkasi rahoitustamme (mistäpä järkevästä ne eivät olisi leikanneet) ja edessä lienee lähiaikoina elämäni ensimmäiset YT:t, jossa väki vähenee rankalla kädellä. Hullu tunne, sillä tähän mennessä olen aina ollut itse se joka päättää, milloin on aika vaihtaa työpaikkaa. Ironista, nyt kun kerrankin löysin jotain mielekästä...

Rajut leikkaukset heikoimassa asemassa olevilta sekä uuden hallituksen tyly ja kova linja on aiheuttanut itselleni isoa alakuloa viime aikoina. Osittain syy lienee hormoneissa.

Tästä päästään toiseen mullistukseen. Raskaus. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, mutta joskus viime vuoden aikana ajatus lapsesta ei enää tuntunutkaan absurdilta, vaan ensin orastavalta mahdollisuudelta ja pikkuhiljaa yhä varmemmalta. Silti raskaus oli yllätys (vuosien e-pillereiden käytön jälkeen kuukautiset tulivat miten sattuu tai yleensä jättivät tulematta).

En ole vieläkään täysin sisäistänyt, että lokakuussa meitä on kolme. Uskomatonta kuitenkin on, miten luonnolliselta raskaus on tuntunut. Onneksi kaikki on mennyt tähän asti vallan mainiosti, alkupahoinvointien ja tajuttoman väsymyksen jälkeen, ja olotila tuntuu yleensä joka mukavalta.

Ennen kaikkea juuri nyt tuntuu hyvältä saada elämään täysin uudenlaista sisältöä ja perspektiiviä. Olen aina lähinnä keskittynyt itseeni (minun urani, haaveeni, elämäni), joten tulee olemaan erittäin terveellistä viettää lähes vuosi muualla kuin työelämässä, ihan erilaista projektia vaalien.

Saa nähdä, mitä tuleman pitää...

Miksi tavallinen tylsä torstai on hyvä?

Tänään oli tavallinen päivä. Ei mitään erikoista. Töissä pientä takkuilua parin projektin kanssa ja siitä johtuvaa kiirettä. Kaikesta selvittiin kuitenkin kunnialla. Työpaikan ruokalassa söin kasvishernekeittoa, kuten lähes joka torstai, nam. Juteltiin pitkään asiakkuudenhallintajärjestelmistä työkavereiden kanssa. Superkiinnostavaa... ;)

Sää oli tasaisen harmaa koko päivän, mikä vain korosti tämän torstain tavallisuutta.

Töiden jälkeen ajelin bussilla Viikkiin asti palauttamaan yhden markkinoinnin kirjan, jota olin (tai no siis en ollut) lukenut avoimen yliopiston opintoja varten. Päivän "suuri seikkailu" oli vierailu Viikin Prismaan, josta ostin kauramaitoa, yhden greipin (hetken mielijohteesta), nenäliinoja ja poikaystävälle tuliaisiksi uunituoreen patongin.

Tooodella kiinnostavaa.

Tulin kotiin, söin jotain ja istuin juuri tähän sohvalle nököttämään ja hortoilemaan Facebookissa. Poikaystävä kirjoittaa tuossa vieressä jotain esseetä (en voi kysyä mitä, kun sillä on kuulemma hyvä flow päällä... just). Sekin aikuisopiskelee.

Vaikka päivä on ollut tuiki tavallinen, olen kuitenkin ollut jossain ihme tiedostavassa tilassa ja ajatellut moneen otteeseen sitä, kuinka onnellinen olen ja kuinka hyvää tämä kaikki on.

Vähän kliseisesti puhutaan "hyvästä arjesta", tämä on varmaan sitä. On mukava työpaikka, jonne mennä aamuisin (vaikka aina välillä tietty valitan, enemmän tai vähemmän), on rakas poikaystävä vieressä sohvalla iltaa möllöttämässä. Olemme terveitä, on katto pään päällä ja jääkaappi täynnä monenlaista herkkua. Lisäksi on netti täynnä tietoa, telkkari täynnä olympialaisia sekä Facebook täynnä ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa voi jutella niitä näitä tai mennä ihan kasvotusten drinksulle.

Ei hullumpaa! Pitäisi muistaa useammin tiedostaa näitä ihan arkijuttuja – tällaisissa merkeissä kuitenkin suurin osa elämästämme menee... Toiveikasta torstaita siis vaan kaikille!

Uudenvuodenlupauksia – parempi myöhään kuin...

Back to blog!

Huh, yli kuukausi on näemmä vilahtanut sitten viime postauksen. Kiirettä pitänyt joulun ajan ja sen jälkeen... ja sitä ennen. No, parempi niin. Ei ehtinyt ajatella sitä pussipimeyttä, jonne meidät suomalaisparat on jälleen kerran upotettu.

Suurena auringon ystävänä en edelleen voi käsittää, mikä on ajanut esi-isäparkamme tänne pohjolan perukoille. Onneksi menemme jo valoa kohti, (ihan liian) hitaasti mutta varmasti.

Kerron myöhemmin ihanasta joululomamatkastamme Marokkoon ja Länsi-Saharaan, mutta ensin tärkeimmät eli uudenvuodenlupaukset. Tadaa, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Onhan tässä vielä vuotta jäljellä lupausten toimeenpanoon.

Teen joka vuosi uudenvuodenlupauksia, jotka toteutuvat vaihtelevasti. Yleensä lupaukset ovat sopivan yleisiä elämänparannusohjeistuksia, joiden pelkkä ääneen sanominenkin ja ylös kirjoittaminen tekee ihmisille hyvää. Näin uskon. :)

Tänä vuonna lupaan ainakin:

1. Nähdä enemmän kavereita oikeasti, ja olla tapaamisissamme läsnä joka solulla. Kauhistuttavaa, kuinka pitkään saattaa mennä, ettei "ole aikaa" nähdä rakkaita ihmisiä, joiden seura tekee aina hyvää. Nyt prioriteetit kohdilleen! Tämän kohtaan kuuluu tietenkin myös perhe ja poikaystävä. Ihmiset ovat parasta, mitä meillä on!

2. Siivota kaikki kodin nurkat ja uskaltaa luopua turhasta tavarasta, etenkin vaatteista! Uskomatonta, kuinka paljon niitä on kertynyt, kuinka vähän suurinta osaa niistä käytän ja millaista tahtia siitä huolimatta ostan uusia vaatteita. Nykyään satsaan laatuun (=ostan kalliimpaa), mikä on hyvä ympäristön kannalta mutta erittäin huono homma kukkaroni kannalta.

Mistä päästäänkin seuraavaan lupaukseen:

3. Alan tarkkailla rahankulutustani. Käyn säännöllisissä töissä, ja palkka on pysynyt vuosia suht samana. Tajusin, etten ole koskaan kunnolla laskenut paljonko minulta kuluu kuukaudessa rahaa ja mihin. Tässä olisi paljon järkevöittämistä. Poikaystävä lupasi jopa tehdä minulle excelin tilinpitoa varten, itse kun en ole taulukoiden ylin ystävä.

4. Keskityn niihin asioihin, joita oikeasti haluan elämässä tehdä. Kulutan ihan liian paljon aikaa, tyyliin kaikki illat, katsoen moskaa telkkarista ja hengaillen netissä vailla päämäärää. Ei, ei ja ei! Aivojen tyhjentämiseen täytyy löytyä muitakin tapoja. Tärkeimpänä tavoitteenani on ottaa omaa aikaa ja kirjoittaa. Ihan omia tarinoita, vaikka lyijykynällä ruutuvihkoon, jos tyhjä word-dokumentti alkaa ahdistaa...

5. Alan laittaa enemmän superterveellistä ruokaa, ja roudata sitä myös työpaikalle evääksi! Alakerran ruokalan taso kun ei aina nappaa. Sitä paitsi tämä liittyy suoraan lupaukseen numero 3.

6. Hankin hauikset tai ainakin jonkinlaiset minilihakset käsivarsiini. Toivottavasti jo kesäksi, joka on ainoa hetki niitä esitellä kaikelle kansalle. Aktiivista nyrkkeilyä luvassa siis.

Muuta? Eiköhän se ollut tässä. Lupailen varmasti vielä jotain lisää, muttei pidä liioitella. Aloitan lupausten täyttämisen lukemalla netistä saman tien jotakin sivistävää ja vaihtamalla kanavan Yle Areenaan.

Heti kun saan tämän blogin tehtyä ja Suomen huippumalli loppuu...

Hyvää iltaa teille kaikille, olkaamme armollisia itsellemme! Ja tehkäämme silti hyviä lupauksia!

Mitä te lupasitte?

Oltaisko hyviä toisillemme?

Viime päivinä olen turhautunut monesta asiasta, jotka tavalla tai toisella liittyvät ehtymättömään luonnonvaraan – ihmisen typeryyteen, johon useimmiten liittyy silkkaa ilkeyttä.

Turhautuminen johtuu pitkälti siitä, että tilasin Hesarin kolahtamaan joka aamuyö postiluukustamme (sori poikaystävä). Nyt siis ylipäänsä tiedän, mitä maailmassa tapahtuu. Tietenkin tieto lisää tuskaa.

Meillä täällä Suomessa tuntuu olevan asiat ihan liian hyvin, kun jaksamme valittaa typeristä jutuista – itseni mukaan lukien – ja arvostella muita ihmisiä. Ihan jatkuvalla syötöllä.

Joillakin tuntuu olevan asiat jopa niin hyvin, etteivät he keksi mitä rahoillaan tekisivät. Rahaa on pakko piilotella veroparatiiseihin tai käyttää järjettömillä tavoilla.

Tänään Hesarin Ihan tavallisia kalliita juttuja -artikkelissa esiteltiin ihan tavallisen näköinen T-paita, joka maksaa 22 000 euroa. Saman verran maksaa Unicefin rahtilento avustuksia Afrikan kärsiville lapsille. Suhteellisuudentaju, ohoi.

Joku voisi todeta, että jos joku on omalla työllään hankkinut rahat, niin kuluttakoot ne miten tahtoo. En vaan usko, että kukaan tässä maailmassa rikastuu ns. rehellisellä työllä ja polkematta muita jalkoihinsa.

Muutoinkin tuo "omalla työllä" tienattu raha on suhteellinen käsite. Ansaitsiko Stephen Elop tms. kaikki miljoonansa? Ei ole olemassa mitään objektiivista asteikkoa sille, mikä kenenkin työn arvo on. Kaikki riippuu mistä riippuu. Ikävä kyllä pitkälti ihmisen häikäilemättömyydestä.

Äh, jotain pitää tehdä! Mutta mitä? Turhauttaa...

Onneksi yhtä moni asia ilostutti tänään. Töissä oli mukavan rauhallista, sain itseni kammettua rankkaan hikitreeniin töiden jälkeen, mikä on näillä näkymin paras tapa purkaa turhautumista.

Kaiken kruunasi sauna ja saunaolut, ihan paras palautumisjuoma.

Joskus on hyvä pysähtyä ja miettiä omaa elämäänsä. Se, että voin tehdä yllä mainitsemiani asioita kuten elää rauhassa omassa kodissa, harrastaa, käydä kaupassa ostamassa sitä ruokaa mitä haluan, saunoa ja maata sohvalla kirjoittamalla läppärillä blogia Coronaa nauttien, olisi suurta luksusta suurelle osalle maailman ihmisistä.

Syntyminen tiettyyn paikkaan on sattumankauppaa, en minä itse ole ansainnut mitään tästä vaan syntynyt kultalusikka suussa. Siksi koen velvollisuudeksi auttaa niitä, joilla menee huonommin. Lähellä ja kaukana. Ilman mitään muttia!

Ihmisten itsekkyydestä

Suomalaiset ovat kateellista kansaa, niinhän sitä sanotaan, ja aina välillä kateellisuutemme iskee kasvoille. Surullista todistettavaa on ihmisen paniikki siitä, että saa vähemmän tai jää vallan ilman. Apua!

Lopulta on ihan sama, mistä on kyse: kakkupalasta tai uudesta iPadista. Onhan minun saatava ainakin yhtä paljon kuin naapuri/työkaveri/sukulainen! Mieluummin tietysti vähän enemmän.

"Ihan tavalliset hyvät ihmiset" saattavat joutua yhtäkkiä kauhean kadepuuskan valtaan. Olen kuullut ja todistanutkin tilanteita, joissa vaikkapa työpaikan ihmissuhteet kriisiytyvät, koska joku on saanut uuden tietokoneen, kännykän, jopa iPadin tai sähköisen työpyödän! Minäkin haluan, se on oikeuteni!!

Suomessa ongelmana vaan tuppaa olemaan, että näillä kateuden valtaamilla ihmisillä on jo oikeasti kaikkea, mitä he tarvitsevat. Harvoin he aidosti edes haluaisivat lisää materiaa nurkkiinsa pölyttymään, mutta kun...

Onneksi olen oppinut välttymään pahilta kateudenpuuskilta. Välillä pirulainen koputtelee takaraivossa,  mutta olen oppinut vaimentamaan sen suht tehokkaasti.

Tietty oikeuksistaan on pidettävä kiinni eikä turha nöyristely johda minnekään, mutta rajansa kaikella (tosin tätä rajaa on joskus vaikea vetää...). Jollen tarvitse uutta läppäriä, pöytää, autoa, vaatteita tms. en myöskään sellaisten perään haikaile – vaikka kaveri ostaisi sadat uudet housut ja viisi eri väristä avoautoa.

Lähinnä säälin kateellisia ihmisiä, jotka kiilto ja ahdistus silmissään huutavat "mulle kanssa!!" Kateus kurjistaa siitä kärsivän ihmisen elämän ja maalaa maailman mustaksi. Kateus kun ei katoa sillä, että saa sen mitä haluaa – aina on jotakin, mitä vielä voisi saada...

Päivän sanan pitäisi olla turhasta materiasta eroon pääsy. Kunpa joku päivä alettaisiin olla kateellisia (jos kerran kateuden määrä on vakio) siitä, kuka antaa eniten tai raaskii laittaa tavaraansa kiertoon. Sitä päivää odotellessa: kun seuraavan kerran kadehditte jotakin, kannattaa hetkeksi pysähtyä ja ottaa järki käteen: mistä kateus johtuu? Tarvitsetko tosiaan uutta sitä tai tätä?

Täydellisestä blogielämästä

Päädyin lukemaan blogeja vasta suht "myöhään" ja kirjoittamaan omaani sitäkin myöhemmin.

Oma blogini on ollut elossa jo ööö jonkin aikaa, mutta vasta viime aikoina kirjoittamisesta on tullut oikea intohimo. Aiheita pulppuaa mielessä vaikka kuinka ja on pakko päästä kirjoittamaan. Hyvä niin.

Mikä blogimaailmassa aluksi eniten yllätti – ja shokeerasi – oli se ylitsepursuava täydellinen elämä, joka sadoista ja taas sadoista blogeista hönkii päälle, vaihtelevalla menestyksellä.

Kaikkein ihaninta elämää huokuvat blogit myös tuntuvat houkuttelevan eniten lukijoita. Ei ihme, kukapa ei haluaisi että kaikki on täydellistä.

Mitä sitten on täydellinen elämä? Blogeissa se tuntuu rakentuvan hyvinkin perinteisen kaavan mukaisesti. Kivaa on, kun ulkoisesti kaikki on kunnossa. Rahaa riittää itsensä hemmotteluun, koti on kiva samoin kuin poikaystävä ja mielellään myös söpö lemmikki.

Arkikin on kaunista, jopa marraskuussa, ja vapaisiin hetkiin mahtuu aina pitkiä brunsseja. Sellaisia, joiden laadukkaissa valokuvissa kaikki muu on valkoista ja valoisaa paitsi hedelmät, smoothie, croissant & cappuccino. Ja hillo, joka on tietenkin luomua.

Hyvän elämän blogien sankareilla ei ole paskoja hetkiä, karseita työpäiviä, plösöä oloa tai ylipäänsä mitään saamattomuuden ja kurjuuden alhon kokemuksia. Siis niitä hetkiä, kun ei todellakaan tule mieleen lähteä aamujoogaan kello kuusi, kokata ihanaa luomuateriaa kavereille/poikaystävälle oman pihan/Kauppahallin lähiruoka-antimista, pukeutua trendikkäästi ja otattaa (kaverilla tai poikaystävällä?) kymmeniä valokuvia itsestään vaikka missä säässä. Kuvissa tosin hymyillään ja kerrotaan kuinka ihanaa on, kun kevät/kesä/syksy tulee. Ainahan on ihanaa kun on ihanaa!

Hyvän elämän blogeissa sisustetaan silleen kivasti, muttei normeista ja vallitsevasta trendistä poikkeavasti. Haaveillaan asioista, joista kuuluukin siinä iässä haaveilla: Thaimaan-matkasta, naimisiinmenosta, vauvasta, uudesta ihanasta mekosta tai merkkilaukusta. Tietenkin, mistäpä muustakaan. Ollaan tiedostavia ja eettisiä, muttei fanaattisesti. Ollaan snobeja, muttei tietty liikaa.

En kritisoi, ihmettelen vaan. Onko näiden ihmisten elämä ihan oikeasti edes jollain tasolla noin ihanaa vai onko kaikki tämä vain yksi suuri bluffi?! Ja jos, niin miksi ihmeessä?

EI:n sanominen on vaikeaa – mutta harjoittelu tekee mestarin (ehkä)

Viime päivinä eteen on osunut useampi tilanne, jossa olen joutunut sanomaan ei. Tai no, joutunut on suhteellinen käsite, sillä yleensä olen sanonut ei itsekkäistä syistä: koska olen ollut väsynyt tai koska haluan olla oman aikani itsevaltias. Rauhaa ja vapautta meitsille, kiitos.

Heh, ihan samaa asiaan pähkäilin "jo" viime lokakuussa postauksessa Kaikkeen ei tarvitse revetä – opiskelen sanomaan EI.

Ei-opettelu taitaa siis jatkua, vaihtelevalla menestyksellä. Tosin sillä erotuksella, että nykyään kyllä sanon kyllä ei, yleensä vaikeuksitta, mutta jään jälkeenpäin vatvomaan, oliko se sittenkään hyvä vaihtoehto, mitähän ihmiset mahtavat ajatella jne.

Yleensä ihmiset eivät tietysti ajattele yhtään mitään, kun en kuitenkaan ole se maailman napa...

Sanoin ei viimeksi lauantaina. Olin ollut koko päivän Siivouspäivissä hommissa, ja luvannut mennä vielä illansuussa kaverin isoihin valmistujaisjuhliin, tunnin ajomatkan päähän koto-Kampista. En ole nähnyt kaveria pitkään aikaan (emmekä me itse asiassa edes tunne toisiamme hyvin). Varsinkaan en tunne ketään hänen kavereistaan tai perheestään.

Vielä eilen kivalta vaikuttanut juhla ja kaikki mikä siihen liittyi: suihkussa käynti, pukeutuminen, meikkaaminen ja 50 tuntemattoman seurassa hengaaminen tuntui täysin mahdottomalta idealta, kun palasimme Siivouspäivästä kotiin. Otin itseäni niskasta kiinni, katsoin sohvalle levähtänyttä poikaystävää ja lähetin pahoittelevan viestin ystävälle.

Ei siinä mitään, hän varmasti ymmärtää. Silti kelailin saman tien, teinkö väärin ja olisiko sittenkin pitänyt lähteä – olenko (olemmeko) me vaan laiskoja?! Naurettavaa: elämä on lyhyt, ja kaverilla on valmistujaisissaan tasan yhtä hauskaa ilman minua!

Viime viikon toinen ei oli vaikeampi. Olin luvannut tarjota yösijan kaverille, ja kaikki oli ok, kunnes kaveri alkoi tiedustella yösijaa myös toiseksi yöksi. Ja kolmanneksi. Koko viikonlopuksi.

Kiva, että on yövieraita, mutta koko viikonlopun ex tempore -visiitti ei ole houkuttelevin vaihtoehto, koska siihen sisältyy aimo annos kestitsemistä ja hostausta. Harva kaveri haluaa "olla vaan" vieraillessaan Helsingissä toisesta kaupungista.

No, sanoin ei – oli vaikeaa, mutta tein sen!! Kaveri sai yösijan toisaalta, enkä olisi jälkeenpäin muuttanut käyttäytymistäni – vaikka sekunnin sadasosan ajattelin, olenko ihan kamala ihminen...

Hullua. Oppiikohan sitä joku päivä sanomaan ei kevyemmin, ihan hyvillä mielin? Yksi ei ei todellakaan maailmaa kaada! Millaisia ei-kokemuksia teillä on?

Vinkki kaikille levottomille

Kaveri tulee kohta yökylään Jyväskylästä, mikä on hienoa. Emme ole nähneet ainakaan vuoteen. Tai kahteen, aika juoksee.

Kaveria odotellessa ehdin jakaa erään tuiki tärkeän asian, jota alan pikku hiljaa tajuta ja – mikä vielä parempaa – soveltaa omaan elämääni. Esimerkiksi juuri nyt.

Taustana, että olen aina ollut (kiitos äidin geenien) rauhaton tyyppi, jolla on monenmonta rautaa tulessa yhtä aikaa. Eikä siinäkään vielä mitään, lisäksi säädän joka suuntaan, mikä tekee olon koko ajan enemmän tai vähemmän levottomaksi. Ei ihme, että niskatkin ovat aina jumissa ja jännitys päällä...

Kuten poikaystävä aina välillä päivittelee: "sä et osaa olla paikallasi, olla vaan tekemättä mitään".

Taitaa pitää paikkansa. Ainoastaan flunssan kourissa suostun olemaan pidemmän aikaa tekemättä mitään mielestäni järkevää tai hyödyllistä. Ikävä kyllä tällainen lievä ADHD vaikuttaa olevan erittäin toivottu piirre nykyajan työelämässä...

Ja sitten se vinkki. Viime päivät olen tietoisesti yrittänyt tehdä vain yhtä asiaa yhtä aikaa. Ei mikään helppo homma, mutta erittäin palkitseva, kun siinä onnistuu.

En tiedä sen kummemmin mindfullnessistä tai meditaatiosta, mutta ilmeisesti samanlaista keskittymisen tilaa niissäkin tavoitellaan. Tai siis vielä syvempää, mutta tällaiselle keskittymisen ummikolle yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan edes silloin tällöin on ihan hyvä alku.

Esimerkiksi tänään kävelin (kuuntelematta samalla musiikkia tms.), söin lukematta mitään, kastelin kukat ryhtymättä välillä esim. päivittämään Facebookia ja juttelin poikaystävän kanssa ajattelematta samalla omia juttujani.

Minimaalinen askel ihmiskunnalle, mutta tärkeä oivallus minulle. Olen viettänyt mukavan levollisen iltapäivän. Nyt kaveria vastaan bussille, rauhalliseen tahtiin, yksi juttu kerrallaan... Mukavaa torstaita itse kullekin!

Päätöksiä, päätöksiä

Otsikko kuvastaa mielialaani tänä iltana, vaikkei mitään oikeita päätöksiä juuri nyt tarvitse tehdäkään.

Vai tarvitsisiko?

Viime päivät olen pohtinut syvällisiä juttuja eli elämääni: mitä se on, mitä haluaisin sen olevan ja miten voin vaikuttaa asioihin niin, että elämästä tulisi entistä rikkaampaa.

Minulla ei ole vielä aavistusta mistään edellisistä seikoista, mutta jotenkin tuntuu, että kohta on aika tehdä päätöksiä. Vaikka kaikki on hyvin – tai ehkä juuri siksi. Minulla on ihana poikaystävä, kiva koti, mielenkiintoinen työpaikka, terveyttä ja loistavia ystäviä. Ei paremmasta väliä. Ainoa, mikä tuntuu uupuvan on se jokin, oma ISO projekti tälle elämälle.

Töitä kun tehdään yleensä jollekin toiselle, ja vapaa-aikakin tuppaa katoamaan käsistä tuosta vain, jälkiä jättämättä. Ja sitten taas on maanantai...

Liekö ikäkriisiä vai mitä, mutta tuntuu että jollen kohta ota itseäni ja elämääni niskasta kiinni ja toden teolla ryhdy johonkin arkea suurempaan, niin elämä lipuu päivä päivältä käsistä. Kohta jo kuolla kupsahdan ja mietin, että mitä sitä tulikaan tehtyä ja saatua aikaan.

Katalinta on, että päivät kuluvat oikein mukavasti näinkin: hyvää arkea piisaa aamusta ja illasta toiseen. Joskus vähän tökkii, mutta eteenpäin kuitenkin mennään – ja vauhdilla.

Vaikka yksittäinen hetki tuntuisi pitkältä, totuus on että päivät, viikot ja vuodet vierivät ja jollei pidä huolta niin niistä ei välttämättä jää yhtään mitään käteen. En muista, mitä tein viime kuussa. Tai vuosi sitten. Voisin kaivella vanhoja valokuvia ja ehkä muistaa yksityiskohtia, mutta se ei ole pointti. Mennyt on mennyttä ja niin on kohta tulevaisuuskin, jollen tee sille jotakin.

Jotakin, mutta mitä? Se onkin ison pohdinnan aihe. Joka tapauksessa tuntuu, että tänä kesänä tiettyjä juttuja liikahtelee sisälläni siihen malliin, että joitain päätöksiä (uran vaihto, kotimaan vaihto, lapsen hankkiminen?) on varmaan jossain vaiheessa luvassa.

Tai sitten ei. Ehkä elämä jatkaa samalla uralla ja unohdan jo huomenna tällaiset "turhat" angstit. Saa nähdä... Nyt nukkumaan!

Mikä järki on laittaa kaksi täysin erilaista päivää vierekkäin?

Eilen oli ihana sunnuntai, tänään naamaan iski karsea maanantai - ihan turha väittää, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Sää on samaa mieltä: eilen ihanaa auringonpaistetta ja syksyn kuulautta, tänään pelkkää koleaa harmautta. 

Viikonloppu oli rauhallinen, eilen jopa tylsistymiseen asti. Ja se tunne, jos mikä, tekee ihmiselle hyvää. Istua alas keskelle hiljaista (ja mikä parasta vastasiivottua) kotia ja miettiä, mitä sitä nyt tekisi. Päädyin keittämään ison kannun teetä ja selailemaan sunnuntai-Hesaria - kerrankin melkein kannesta kanteen, skippasin vain urheilun. Heh, vaikkei meillä lapsia olekaan niin silti lehden rauhassa lukeminen tuntuu luksukselta... liekö syynä huomionkipeä poikaystävä? ;)

Iltapäivällä lähdin kävelylle - pitkästä aikaa yksin vain kamera seuranani! Olin erityisen ylpeä itsestäni, sille olin aikaa sitten luvannut harjoitella valokuvaamista nyt syksyllä. Ja arvatkaa vaan, oliko eilinen eka kerta...

Eilen myös muistin tärkeän säännön. Ikinä ei ole liian kiire tai liikaa murehdittavia asioita, etteikö ehtisi pysähtyä (tai ainakin löntystellä) ja havainnoida silmät ja korvat tarkkana ympäristöä. Ihan kotikulmiltakin löytyy paljon sellaista, mikä muuten jäisi takuulla huomaamatta. Ainakin itseäni kamera auttaa tässä. Hyviä kuvakulmia ja paikkoja etsiessä kun törmää usein yllättäviin, kauniisiin ja jänniin juttuihin. Tässä tunnelmia.

Ja nyt jatkan rypemistä maanantaissa, hyi. Onneksi päivä on ihan pian selätetty! No juu, vastassa on tietty vasta tiistai...

Kotikulmilla Hietsun kupeessa. En ollut ikinä huomannut näitä keskustaan johtavia portaita!

asfalttiruusu

Eirakin on saanut oman Baanan, mahtavaa!

Meri & laivat... tykkään.

Tällainen ihanuus on myytävänä Hietsussa. Vain rahat ja merenkävijän tutkinto puuttuvat...

Okei, itsestään ei kannata ottaa kuvaa alaspäin. (En ole raskaana, ainakaan tietääkseni.)

Meri ja meri - vai vesiallas?

Kävely päättyi iltapäivä-cappuccinolle Ursulaan. Olen aina tykännyt paikasta.

Muutkin saivat syödäkseen.

Kaikkeen ei tarvitse revetä - opiskelen sanomaan EI

Ei tarvitse, eikä saa! Kauan siinä kesti, ennen kuin yksi elämän perusasioista alkaa toden teolla valjeta minulle - vaikka kaikki elämänhallinta-oppaat kiljuvat "Opi sanomaan EI". 

En edes ole pitänyt itseäni erityisen kilttini ihmisenä, joka ei uskaltaisi sanoa vastaan. Uskon, että syy joka paikkaan repeämiseeni sekä työ- että vapaa-ajalla on ollut omassa hillitsemättömässä kiinnostuksessani "vähän kaikkea kohtaan" sekä siinä, että pieni mutta kunnianhimoinen uraohjus sisälläni on oppinut haalimaan kaikenlaista - niin paljon kuin mahdollista. Se on muka pakko, jotta saisi tuiki tärkeää kokemusta...

Tänä syksynä minulla on ollut pientä kriisiä töistä (epäilen olenko oikeassa paikassa, mikään ei jaksa innostaa jne.), mistä on toisaalta ollut se hyvä seuraus, että olen noussut motivaation pohjamudista opettelemalla tarkastelemaan jokaista uutta työtehtävää erittäin kriittisellä silmällä: Onko tässä mitään järkeä ja jos on, mitä minä hyödyn? Huvittaako minua tehdä tällaista? Asiat alkavat kummasti karsiutua jo ensimmäisen kysymyksen äärellä. Usein riittää, että hetkeksi pysähtyy ja ajattelee. Usein vain säntäämme töissä eteenpäin suorittaen ties mitä älyttömyyksiä miettimättä yhtään, mitä järkeä hommassa, voisiko asian tehdä toisin ja helpommin tai - mikä parasta - jättää kokonaan tekemättä.

Minimalismi rules. Vähemmän on enemmän, eikä työn raskaan raataja usein saa palkakseen edes kiitosta. Vaikka saisikin, niin eihän kissakaan kiitoksella elä. Saati aikuinen ihminen näin kalliissa maassa. 

Sitä paitsi jees-tyyppi saa ensin burnoutin ja sitten katkeroituu tai toisinpäin. Eikä ehdi nauttia kunnolla mistään. EI:n sanominen kannattaa myös siksi, että jämäköitä ja suoria ihmisiä pidetään yleensä vakuuttavina, miellyttävinä ja suosittuina.

No juu, ei EI-sanaa tiettye voi aina töissä käyttää - varsinkaan, jos sattuu olemaan tavistyöläinen kuten minä, eikä esimiesasemassa. Joskus - aika useinkin - pomon sana painaa enemmän. Silloin voi vaan ajatella, että no ainakin tästä saa palkkaa ja yrittää selvitä hommasta asap.

Työelämää ylpeämpi olen silti siitä, että alan oppia sanomaan EI myös vapaa-ajalla! Eli ns. kivoille jutuille. Jos tekee mieli löhötä sohvalle, en lähde oluelle vaikka kaveri rukoilisi. Ja kaveri aina ymmärtää - ja jollei ymmärrä, niin on huono kaveri. 

Varoituksen sana, että kieltäytymiseen ja oman itsensä kuuntelemiseen voi jäädä koukkuun. Niin minulle on käymässä. Kun kerran oppii sanomaan ei, on yhä tarkempi sen suhteen milloin ja minne lähtee mukaan ja lahjoittaa kallista aikaansa. Elämä on liian lyhyt kaikenmaailman kissanristiäisissä tuhlattavaksi.

Joskus olen jopa hypännyt ratikasta kesken matkaa ja palannut kotiin, jollei oikeasti ole huvittanutkaan mennä johonkin tilaisuuteen. Ja mikäs siinä, vaikka parempi tietty jos päätöksen osaa tehdä jo hyvissä ajoin. Opittavaa riittää, mutta tunnen suunnan olevan oikea!

Pysähdy ihminen! Flunssan hyvät puolet

Okei, viisi päivää syysflunssassa kärvistelyä meni siihen, että tajusin kuinka sairastaminen on itse asiassa hyvä asia. Siis tällainen "lievä" sairaus kuten syysflunssa. Kun tauti iskee päälle,  kaltaiseni tohottajankin on pakko pysähtyä ja unohtaa koko ulkopuolinen maailma. Se jos mikä tekee hyvää!

Maanantai-aamuna jaksoin vielä kuumehoureisena tilittää, kuinka mun on ihan pakko mennä töihin, kun pitää tehdä sitä ja tätä tosi tärkeää... Alitajunta tietty jankutti, että totta kai siellä pärjätään erinomaisesti ilman meitsin panostakin. Mutta silti. Onhan se kiva tuntea itsensä tärkeäksi. Päivän mittaan vilkuilin kännykästä työmeiliä, eikä siellä tietenkään mitään pommeja ollut.

Poikaystävä toi Espanjasta "ihmelääke" Couldinaa, joka parantaa flunssaisen oloa huomattavasti. Kannattaa kokeilla, jos Espanjassa liikutte - ja sairastutte.

Tiistaina olo oli niin kurja, että jäin suosiolla kotiin. Jatkoin kuitenkin työmeilissä vehkaamista, kunnes työkaverit käskivät palata sänkyyn.

Tänään on keskiviikko, ja olo jo hieman parempi. Olen hoitanut pari pientä työjuttua, selvittänyt meilisuman ja tajunnut, että kolme päivää poissa töistä ei ole yhtään mitään. En ole missannut mitään tärkeää ja jos jotakin on jäänyt tekemättä niin voivoi.

Maatessani sängynpohjalla hiljaisessa kodissamme olen saanut todella tärkeää perspektiiviä elämään ja etenkin työhön. Olen tajunnut, että taisinpa olla aika stressaantunut ennen kuin tulin kipeäksi. Nyt täysin vähäpätöisiltä ja helpoilta tuntuvat työjutut vaikuttivat silloin ylitsepääsemättömiltä vuorilta.

Tunnen oloni rauhallisemmaksi, positiivisemmaksi ja innostuneemmaksi. Taas vähän aikaa muistaa, että terveys on kaikista tärkein. Jos sen menettää, voi unohtaa ihan kaiken muunkin. (No juu, tänään osittain palannut makuaistini osoitti, että sekin on aika tärkeä asia...)

Viime päivinä olen ehtinyt pohtia omia suunnitelmiani, kaikkea sitä mille haluaisin antaa enemmän aikaa elämässä. Olen päättänyt alkaa jälleen opiskella ranskaa. Sairasvuoteelta olen nimittäin tehnyt kielioppiharjoituksia netissä, ja se on kivaa! (Ehkä olen vielä kuumehuuruissa...)

Pieni askel ihmiselle... suuri minulle. Tänään kokkasin ensimmäistä kertaa flunssan aikana. Tosin vain paistoin valmis-wokvihannekset, mutta kuitenkin - elämä alkaa voittaa!

Samoin yritän alkaa kokata enemmän kaikkea kivaa, viettää aikaa poikaystävän kanssa niin, että olen oikeasti läsnä ja harrastaa tietty sitä liikuntaa - juoksuharrastukseni alkoi jo ihan kunnolla kesällä, eli sitä pitää jatkaa, ainakin niin kauan kuin maa on lumeton!

Vaikka olen kolme päivää vaan valittanut, nyt vaihdan ääntä kellossa! Kiitos syysflunssa, että jälleen kerran pysäytit minut, rauhoitit mielen, annoit voimia ja luovia ideoita. Joku syynsä sille täytyy olla, että kaikki sairastavat flunssaa... Elimistö tietää parhaiten, milloin on itse kunkin aika vähän pysähtyä ja relata.

Hullu, hullu työelämä - itkeäkö vai nauraa...

Työelämä. Siitä riittää juttua kavereiden kesken. En tiedä, onko kaikilla meillä tiedossamme pelkkiä poikkeustapauksia vai onko nykyajan työelämä oikeasti ihan hullua?! Eikä hyvällä tavalla.

Viikonloppuna juttelin kansainvälisessä yrityksessä työskentelevän ystäväni, nuoren naisen, kanssa ja hän kertoi muun muassa seuraavia kauhutarinoita työpaikaltaan...

Työntekijöillä on tiukat säännöt. Esimerkiksi hyllyyn aseteltavien mappien värit ja järjestys on tarkkaan määrätty, samoin kuin kahvitauon pituus. Kahvinjuontiin käytettävä aika on määritelty minuutilleen ja riippuen siitä, montako minuuttia eri puolilla isoa rakennusta työskentelevillä ihmisillä kestää kävellä kahvihuoneeseen ja joissain tapauksissa myös vaihtaa vaatteet. Kuulostaa robottimeiningiltä. Entä, jos pitää käydä vessassa? Tai vaihtaa kuulumiset kesäloman jälkeen?  Ehkä myös tällaiset "poikkeustapaukset" on huomioitu säännöissä... Järjetöntä? Minusta ainakin. Ihmiset suostuvat ties mihin, kun he ajattelevat että on pakko. Ei hyvä.

Toinen esimerkki. Yhtenä aamuna työntekijä saapui töihin klo 7.22, mutta unohti leimata itsensä sisään. Pomo tiedusteli vahtimestarilta, mihin aikaan työntekijä oli saapunut paikalle. Sitten pomo laski, että työntekijältä kestää kävellä 3 minuuttia portilta leimauslaitteelle, eli työntekijä merkittiin töihin saapuneeksi klo 7.25. Kauhean kiva, ei mene arvokasta työaikaa hukkaan KÄVELYYN... ja aikahan on rahaa. Ihminen on rahaa.

Toisen kaverin työpaikalla oli laskeskeltu tehokkuutta ja päädytty esittämään, että yhdelle henkilölle voitaisiin hyvin antaa potkut ilman, että firman tehokkuus laskisi. Sen tietää, miten käy... Samaan aikaan johtoporras juhlii, kuluttaa kymmeniätuhansia euroja yhden illan aikana ja tilailee samppanjaa niin paljon kuin sielu sietää! Vaikka kymmeniä pulloja jäisikin juomatta. Onneksi edustusmenoista ei hevillä karsita.

Niin, välillä joudumme lukemaan iltapäivälehtien lööpeistä, kuinka yhden illan aikana on XX firmassa kulunut valtavia summia rahaa. Jo sen vähän perusteella mitä korviini on kantautunut, niin tätähän tapahtuu koko ajan. Paljon. Joka puolella. Samoin rahaa palaa kaiken maailman konsultteihin ja projekteihin, joista ei monesti synny yhtään mitään kuin puhetta, blablabla... Ja sitten irtisanotaan väkeä, kun pitää säästää muutamia tuhansia euroja. Työelämä todellakin on hullu.

Tänä iltana eniten ärsyttää kuitenkin se, kuinka meitä aletaan yhä enemmän kohdella kuin robotteja. EI ole normaalia laskea minuutteja kahvitauolle tai kytätä selän takana, mitä työntekijä puuhaa koneellaan. Ole siinä sitten innovatiivinen ja luova. Ja come on: ihan jokainen tietää, ettei kukaan tee koko aikaa töitä työpaikalla eikä kukaan ole yhtä nopea tai hidas kuin joku toinen - voisimmeko kuitenkin luottaa siihen, että hommat tulevat tehdyksi? Ja jollei (realistisia) tuloksia synny, niin sitten voidaan miettiä toimenpiteitä - ei etukäteen. Ihmistä pitää kohdella, niin, ihmisenä. 

Turha byrokratia ja jatkuva kokoustaminen - miksi toimistotyö ei toimi

Huh mikä olo! Eilen meni (liian) myöhään grillaillessa kaverin siirtolapuutarhamökillä Kumpulassa entisten työkavereideni loistoporukassa. Sen minkä syömiseltä, juomiselta ja nauramiselta ehdimme, juttelimme työstä. Kolme seitsemästä kaverista on äskettäin irtisanoutunut. Miksi?

Grillailua Kumpulassa: herkullisia katkarapu-lohivartaita, pekoniin käärittyä punakampelaa, feta-vesimeloni-minttu-salaattia, burmalaista kaalisalaattia, grillattuja vihanneksia ja halloumia, rapeaa leipää, pihviä ja makkaroita - sekä tietenkin riittävästi viiniä ja mansikoita. Nam ja ähky!

Kuvio on jokaisella vähän erilainen mutta perimmäinen syy sama: kavereita vaivaa liiallinen byrokratia, loputon, turhalta tuntuva kokoustaminen sekä prosessit, jotka kasvavat mammuttimaisiin mittoihin ja joiden lopputulos jää silti herneen kokoiseksi - jos edes siksi. Suurin osa irtisanoutuneista kavereista on ollut töissä kaupungilla tai valtiolla, mutteivät kaikki. Rutto tuntuu levinneen monille aloille... ainakin perinteiseen toimistotyöhön.

Joku siis tökkii ja pahasti nykyajan työelämässä, jos nuoret pätevät ihmiset jo vuoden parin jälkeen turhautuvat pahasti eivätkä koe, että heidän työstään tulisi tuloksia ja että sillä olisi juurikaan merkitystä. Toinen vakava ja ihan liian yleinen syy pahoinvointiin on työpaikan saastuneessa ilmapiirissä, johon yleensä liittyy huono johtaminen. Yhdelle tutulleni tämä oli syy lähteä työpaikastaan - onneksi, ennen kuin hän itsekin olisi sairastunut.

Lisäksi ihmiset tykkäävät jutella työpaikalla lapsistaan, lomasuunnitelmistaan, elämästä, uutisista... Mikäs siinä, mutta suurimman osan juttelusta voisi jättää työajan ulkopuolelle ja keskittyä siihen, mistä meille maksetaan.

Ei ihme, että ihmiset saavat burnoutin ja palavat loppuun! Vaikkei työtä oikeasti olisi sopiva määrä, jatkuva kaaos, säätäminen ja huono organisointi voi saada työmäärän tuntumaan liialliselta ja "päälle kaatuvalta".

Ongelma on erittäin yleinen, joten voi vaan kuvitella millainen kansantaloudellinen merkitys näillä tuhansilla "hukkaan heitetyillä" työtunneilla on.

Oma tilanteeni ei ole näin "paha", mutta olen kyllä miettinyt, että voisimme saada aikaan paljon enemmän, jos prosesseja kevennettäisiin eikä niin suuri siivu työajasta menisi kokouksissa istumiseen, pähkäilyyn ja sisäisiin prosesseihin.

Moni nyt tai aiemmin irtisanoituneista tuttavistani on vaihtanut yksityiselle puolelle, jossa "asiakas pyytää jotain ja sitten se tehdään - ei sen kummempaa säätöä", kuten yksi kaveri kommentoi.

Toinen vaihtoehto on oman yrityksen perustaminen tai freelanceriksi ryhtyminen. Silloin ainakin on oman aikansa ja työnsä herra, vaikka elämä on paljon epävarmempaa ja hommaa yleensä rutkasti enemmän - pienemmällä korvauksella. Yksi kaveri lopetti juuri työnsä isossa organisaatiossa saatuaan ylennyksen esimieheksi, koska ei enää kestänyt koko ajan kasvavaa byrokratiaa. Sen sijaan hän perusti pikku yrityksen kaverinsa kanssa, ja vaikuttaa oikein onnelliselta. Töitäkin on yllin kyllin ainakin vuodeksi eteenpäin.

Nämä kaverit ovat löytäneet itselleen sopivat ratkaisut, mutta on sääli että yhä harvempi pätevä nuori haluaa enää perinteiseen toimistotyöhön sen turhauttavuuden, jähmeyden ja tiukkojen sääntöjen vuoksi.  Suomalainen työelämä kaipaa suurremonttia - mielellään mahdollisimman pian!

Lomalla on aikaa pohtia tulevaisuutta ja työelämän kiemuroita. Ainakin jos puitteet ovat tällaiset, seura hyvää ja kädessä Corona sekä mansikoita. Näin eilen Kaivarin kallioilla.