"Kel onni on" ja "suku on pahin" – vauvojen vanhempien välisestä kateudesta

Aargs. Liekö kyse hormoneista, mutta eilisillasta asti on ärsyttänyt reippaasti. Yleensä harmistukseni laukeavat yön aikana, mutta tällä kertaa v-tus senkun jatkuu vaikka päivä on jo puolessa. Onneksi voi purkaa edes tänne, kun olen yksin kotosalla. Tai no, vauvan kanssa, mutta epäilen hänen kuunteluintoaan. Ainakin nyt nukkuminen vie voiton ja varmaan hyvä niin. :)

Kaikki alkoi eilisiltana, kun mieheni skypetti Espanjassa asuvien vanhempiensa kanssa. Tuntuu, että hän valitsee aina juuri huonoimman hetken puheluihin. Olin juuri tullut saunasta ja löhösin sohvalla meikittä ja punaisena, vauva kiinni rinnassa, ainoana toiveenani päästä nukkumaan asap. No, sen sain unohtaa sillä puhelu kesti ainakin tunnin...

Puhelu alkoi kivasti, kerrottiin kuulumisia ja ihasteltiin maitokoomaan nukahtanutta vauvaa eri kulmista.

Tässä välissä pitää korostaa, että miehen vanhemmat ovat oikein mukavia ihmisiä, minulla ei ole heistä pahaa sanottavaa! Mutta jokin heidän sanomansa aiheutti yhä jatkuvan reaktion.

Nimittäin mieheni veli vaimoineen sai myös vaimon, vain pari viikkoa meidän jälkeemme. Hienoa, sillä he olivat yrittäneet lasta kuusi vuotta, ja viimein tärppäsi hoitojen avulla. Heillekin syntyi poika, kolme viikkoa etuajassa keisarinleikkauksella, koska istukka sijaitsi vauvan kulkuväylän tiellä.

Liekö johtunut vauvan pienestä koosta ja lievästä ennenaikaisuudesta, mutta pikkuisella on ollut vaikeuksia imeä rintaa ja siten kasvattaa painoaan. Vanhemmat tietty stressaavat, eikä tunnin välein syöttäminen yötä päivää auta mielenrauhan saamisessa.

Meidän poikamme on lihonut hienosti, kuukaudessa lähes kaksi kiloa. Posket pullottavat ja aina on kamala nälkä. Olemme kiitollisia!

Tästä syystä miehen vanhemmat esittivät eilen toiveen, ettemme toistaiseksi julkaisisi valokuvia vauvastamme perheen yhteisessä Whatsapp-ryhmässä. Miksi? Koska ne kuulemma aiheuttavat kateutta ja pahaa mieltä miehen veljelle ja tämän vaimolle! Tsiisus!!

Miehen sukulaiset ovat nimenomaan pyytäneet meitä julkaisemaan kuvia, koska se on ainoa keino olla yhteydessä kaukana Suomessa asuvaan perheeseemme ja todistaa vauvamme kehitystä.

Mielestäni meidän ilomme ei todellakaan ole keneltäkään pois, päinvastoin. Luulisi, että veljekset iloitsisivat toistensa puolesta! Oudointa on, ettei veli itse ole pyytänyt meitä olemaan julkaisematta kuvia, silloin toki sen tekisimme.

Mieheni kommentoi vanhemmilleen, että come on, olemme julkaisseet vain muutamia kuvia siinä missä veli päivittää satoja omasta vauvastaan! Ja nyt sekin ilo evätään.

Jatkoin muistuttamalla, että jokainen vauva on erilainen ja kehittyy omaan tahtiinsa, eikä vertailuun kannata ryhtyä. Tätä vertailujuttua nimittäin vähän pelkäsinkin, tavallaan huonoa onnea että vauvat ovat niin saman ikäiset, olisipa edes pari kuukautta ikäeroa!

Sitä paitsi, jos vertailun tielle lähdetään niin loppuahan ei näy: aina jompikumpi tekee jotakin ensin. Jos veljen vauva oppii kääntymään, istumaan, kävelemään, puhumaan tms. ennen meidän poikaa, niin samaan tyyliin voisin vaatia että lopettavat siitä kertomisen, koska "tulee paha mieli". Aarg.

Puhelun jälkeen valitin miehelleni vanhempien älytöntä ideaa, eniten pahoillani olin hänen puolestaan, koska hän on onnensa kukkuloilla vauvasta ja nyt se pitäisi pitää omana tietonaan. Mutta mies alkoikin puolustaa vanhempiaan. Minulle riitti. Painuin univeloissani ja ärtyneenä saman tien nukkumaan, ilman pusuja. Ja aamukin oli hyvin vaitonainen.

Voi että kun ärsyttää. Hormoneilla on tietenkin osuutensa asiaan, mutta se ei juuri nyt oloa helpota.

Vertaistukea kaipaan! Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia ja miten olette niihin reagoineet?

Kannattaako julkaista vauvan kuvia somessa?

Olen ollut äiti nyt reilut viisi viikkoa. Upeaa, ihmeellistä aikaa.

Pikkuisen syntymä mullisti elämämme, hyvällä tavalla, ja pisti myös pohtimaan asioita joita ennen on pitänyt itsestään selvinä. Kuten kuvien julkaisemista sosiaalisessa mediassa, lähinnä Facebookissa ja Twitterissä.

Kuva: http://forfreeblog.blogspot.fi/

Olen töissä viestintäalalla ja sosiaalinen media on olennainen osa työtäni – sekä vapaa-aikaa. Roikun ihan liikaa somessa ja olen suhtautunut siihen hyvinkin letkeästi. En ole juuri miettinyt kuvien julkaisemista sen syvällisemmin silloin, kun kuvissa esiinnyn minä tai samalla tavalla asiaan suhtautuva poikaystäväni.

Minulla on laajat verkostot sosiaalisessa mediassa, enkä ole vaivautunut jakamaan kavereita ryhmiin sen perusteella, ovatko he sydänystäviä vai hyvänpäiväntuttuja. Olen ajatellut, että jos kuva meitsistä kiinnostaa, niin siitä vaan katsomaan, tykkäilemään ja jopa kommentoimaan.

Vauvan kuvien kohdalla yllätin itsenikin, sillä suhtauduin alusta alkaen niiden julkaisemiseen tosi tiukasti. Ei.

Kuva: tweetreports.com

Pienellä ja avuttomalla vauvalla ei ole mitään sananvaltaa tähän asiaan, joten hänen kuvien julkaiseminen "ilman lupaa" ei yksinkertaisesti tuntunut hyvältä. Poikaystäväkin yllättyi, sillä hän oli ajatellut jatkaa aktiivisia somepäivityksiään vanhaan malliin sillä erotuksella, että nyt kuvissa pällistelisi kahden sijaan kolme tyyppiä. Hän kuitenkin ymmärsi minua, eikä ekojen viikkojen aikana julkaissut vauvasta sellaisia kuvia, joissa hänen kasvonsa näkyvät. Tiukkaa se kyllä ylpeälle isälle teki. Itse julkaisin tyypillisen kuvan pikkujalasta sekä vauvasta takaapäin.

Kavereille ja sukulaisille selitin, että toistaiseksi en julkaise kuvia ja että haluan rauhassa miettiä vauvan sosiaalisen median strategiaa, näin viestinnän ammattilainen kun olen. ;)

No. Yksi tämän reilun kuukauden aikana oppimani asia äitiydestä on, että vakaat aikomukset voivat muuttua hetkessä. Näin kävi some-periaatteenikin kanssa. Viime viikonloppuna juhlimme vauvan nimijuhlia, enkä malttanut enää. Ensin poikaystävä aneli, että saisi julkaista Facebookissa ottamansa ihanan kuvan pienokaisesta. Myönnyin, kunhan hän ei tägäisi minua kuvaan. Meillä on paljon yhteisiä ystäviä, joten sekin vaatimus alkoi tuntua pöljältä. Ja kuva oli niin ihana, etten pystynytkään enää perustelemaan itselleni, miksei sitä voisi julkaista – toki vain kavereiden silmille.

Homma lähti hieman lapasesta, sillä samana iltana myös minä postasin omalle FB-seinälleni ihanan kuvan vauvasta, joka sai satoja tykkäyksiä ja onnitteluja. Tuli todella lämmin fiilis. Niinhän se on, että uusi ihminen ansaitsee kaiken huomion ja kauniit sanat. Kylä kasvattaa lapsen, vai miten se meni... ja kel onni on, se onnen jakakoon. Vaikka sitten somessa. ;)

Saa nähdä, miten tämän vauvan somenäkyvyys elää. Kohta hänelle pitää varmaan luoda oma häshtäg, jos sama tahti jatkuu. Ei vaan. Aion edelleen istua alas ja miettiä vauvalle kunnollisen & järkevän somestrategian. Heti, kun on vähän aikaa ja aivotoiminta palailee...

Tämänkin kuvan julkaisin somessa. Onneksi ulkokuvissa vauvasta näkyy vain hänen kulkupelinsä. ;)

Vaaleista, polkupyöristä ja parisuhteen koukeroista

Tänään kävin äänestämässä fiksua ja rohkeaa naista, jonka löysin viime metreillä.

Äsken avasin telkkarin valmiina jännittämään, tuohtumaan ja toivottavasti myös ilostumaan. Jännittää kyllä ihan tosissaan. Olisi muuten mahtavaa, jos tällä sohvalla istuisi poikaystävän lisäksi ainakin muutama samanhenkinen kaveri lisää. No, olisinpa tajunnut järjestää vaalivalvojaiset hieman aiemmin kuin tänä aamuna...

Tämä päivä alkoi hyvin, tavallisesti mutta tehokkaasti. Siivottiin, kävin pienellä juoksulenkillä, äänestin ja iltapäivällä körötimme metrolla Itikseen ostamaan mulle uutta kevätpyörää.

Oma, nelisen vuotta sitten käytettynä ostamani fillari nimittäin vetelee viimeisiään. Haaveissani on citypyörä, jonka selässä voisi ylväänä körötellä Helsingin katuja pitkin. Tosin pyörän tärkein kriteeri on, ettei se saa olla "liian hieno". Meillä ei ole suljettua sisäpihaa, joten fillari ei todellakaan saa houkutella varkaita.

Eilen illalla halpoja citypyöriä googletellessani päädyin Occano-citypyörään. Occano on Stadiumin hiljattain lanseeraama merkki, joka näyttää tältä (tosin itse valitsisin pyörän punaisena, jonka kuvaa en nyt löytänyt):

Tällä kertaa pyörä jäi kuitenkin ostamatta, sillä Stadiumissa ei ollut valmiina koottuja kappaleita. Kehottivat tulemaan ensi viikolla uudestaan. Kattellaan, tässä ehtii ehkä vielä mieli muuttua. Kaikki pyörävinkit ovat erittäin tervetulleita!

Pyörän oston sijaan onnistuimme kehittämään Itiksessä riidanpoikasen poikaystävän kanssa. Olin kaavaillut, että tästä harvinaisesta vapaapäivästä tulisi hauska. Haaveilin, että käyn lenkillä (kävinkin), äänestämässä ja vaalikahveilla ja sitten ostamassa polkupyörän, josta olen puhunut... no, viime keväästä lähtien!

Asiat alkoivat mennä väärin, kun poikaystävä ei halunnutkaan kahville ja toivoi lisäksi, että Itis-vierailumme olisi mahdollisimman lyhyt. Itse olin ajatellut, että hengattaisiin siellä ja ostaisin mm. kuorintavoidetta sekä raakakaakaojauhetta Ruohonjuuresta. Kauppa, jossa voisin viettää tuntikausia ja jonka poikaystävä kiertää kaukaa.

Heitettyäni ilmoille perinteiset "no lähde sitten kotiin jollei kiinnosta" -kommentit ja murjotettuani Itiksen käytävän päästä päähän aloin pikkuhiljaa tajuta, etten ehkä voi olettaa, että toinen haluaa viettää hauskan päivän juuri minun kaavailemallani tavalla. Varsinkin, jollen ole edes ilmaissut hänelle, mitä olen kaavaillut.

Vedin henkeä ja kerroin (rauhallisesti) suunnitelmastani ja toiveistani. Totesin myös, että voidaan tehdä kompromissi ja lähteä kohta kotiin. Silloin poikaystävä tuli vastaan, ehdotti että mennään jäätelölle ja kannusti vielä ostamaan sen kuorintavoiteenkin.

Molemmat taisivat olla tyytyväisiä, ja tärkeintä oli – jälleen kerran – jakaa omat ajatuksensa. Niin simppeliä, niin vaikeaa. Ollaan me ihmiset kyllä aika jänniä olentoja.

Exiä katselemassa

Kun on tehnyt töitä ja stressannut koko päivän kaikesta tekemättömästä samalla kun työhuoneen ovelle on kirjaimellisesti muodostunut jono ihmisistä, jotka haluavat jotakin, niin mitäpä sitä ihminen muutakaan voi kello 21.30 kuin avata hyvän Bordeaux 2011 -punkkupullon. Ihan itsekseni.

Äsken meinasi tosin tulla suru puseroon, kun koko päivän olen haaveillut tästä hetkestä ja sitten tajusin, ettei mulla ole yhtään punaviinipulloa varastossa. Miten näin on voinut päästä käymään!?

Ihmissuhteen hyviä puolia on, että kun omat punkut on juotu, voi mennä matkalla olevan poikaystävän varastolle. Miehen henk. koht. varastosta löytyikin kuusi (6!!) punkkupulloa, eikä hän edes tykkää punaviinistä.

Koska rakkaus on jakamista, tiesin mitä tehdä. Olen silti huomaavainen tyttöystävä, sillä tiedustelin whatsappissa, mikä pulloista sopisi juoda... mistä minä tiedän, jos vaikka joukossa on joku supererityinen pullo viime vuosisadalta. No eipä ollut.


Kylläpä nyt pikku Bordeaux maistuu ja ilahduttaa minua parkaa, joka on ihan yksin kotona vain työvuori seuranaan koko tämän ja ensi viikon sillä välin, kun poikaystävä lomailee Espanjassa.

Mitäpä sitä nainen muutakaan voi kuin katsella exiä. Hetken mielijohteesta päätin nimittäin tsekata, mitä exille kuuluu Facebookissa. No, ei niitä nyt niin montaa siellä ole, mutta muutama. Olen edelleen ystävä lähes kaikkien exien (ja jopa joidenkin yhden yön juttujen kanssa, hih) mutta olen piilottanut heidät uutisvirrastani. Joku roti.

Silti aina joskus, ehkä kerran vuodessa, on virkistävää käydä exien sivuilla ja todeta että tyypit, joiden vuoksi olen itkenyt epätoivoisesti yötä päivää, eivät enää herätä minkäänlaista tunnereaktiota.

Korkeintaan tuntee hieman sääliä ja empatiaa sekä vahvan hyvänolon tunteen siitä, ettemme enää ole yhdessä. Samalla totesin, että eipä näytä exille mitään uutta kuuluvan. Enemmän tai vähemmän sinkkuja näyttävät vielä olevan, eikä jälkikasvuakaan ole ilmaantunut.

No mutta, eikun lycka till vaan itse kullekin & hyvää yötä kaikille tasapuolisesti!

Sekä malja meille kaikille, jotka ovat päässeet yli exästään –tai useammasta sellaisesta.

Kippis!

Syksyn uudet tuulet – muttei ihan vielä, kiitos

Hola el mundo! Tuntuupa hyvältä kirjoittaa jälleen vanhaan kunnon blogiini. Elämä on ns. palannut raiteilleen, rutiiniin ja ihan liian sateiseen (yök!) Helsinkiin.

Viimeisin blogipäivitykseni näkyy olevan maaliskuulta ja otsikoitu Apua, en osaa rentoutua!. Kuvaavaa. Sen jälkeen elämä onkin ollut ns. hullunmyllyä.

Kevääksi olin onnistunut ujuttamaan lusikkani päivätyön lisäksi aikas moneen soppaan, mikä aiheutti sen, että vapaa-aikaa ei vaan ollut yhtään. Tai no, sen vähän mikä oli yritin käyttää tehokkaasti kaikkeen onnellisuutta lisäävään toimintaan kuten ihmissuhteen varjeluun, liikkumiseen, syömiseen ja nukkumiseen.

Kesäloma meni lähes kokonaan matkustaessa, ihanaa! Ensin köröttelimme junalla Kiinaan ja vietimme viikon Pekingissä – upea matka josta lisää myöhemmin. Sen jälkeen kävimme vielä perhematkalla Prahassa ja avomiehen kanssa Tallinnassa sekä iki-ihanassa kotikaupungissani Tampereella ottamassa arskaa ja uimassa Pyhäjärvessä.

Viime viikolla palasin takaisin töihin, ja pikkuhiljaa tähän kaikkeen alkaa taas tottua. Vaikka vähän kyllä kirpaisee. Tykkään edelleen työstäni mutta huomaan, että alan kaivata uusia haasteita ja tuulia. Ja onhan mulla jo joitakin uusia, haastavia viritelmiä, saa nähdä. Ihmiset: aina pitää yrittää, varsinkin meidän naisten, jotka liian monesti aliarvioimme kykymme!

No, nyt sitten onnistuin saamaan jonkun syysflunssapöpön, pöh! Juuri viime viikolla kehuskelin sillä, etten kyllä ole ollut tosi pitkään aikaan kipeänä. Kohtalon ivaa, näin on meinaan käynyt ennenkin.

Eli tämän päivän vietän toipilaana sängyn pohjalla ja teen listaa kaikista niistä kymmenistä asioista, joista haluan blogiini nyt kirjoittaa! Päivitettävää on. Ehkä tauti katoaa viikonlopuksi, kun on luvattu aurinkoakin. Vihdoin!

Ihanaa perjantaita teille, älkää kastuko ja pysytelkäähän terveinä niin pääsette puolukkametsään viikonloppuna! Tai baariin.

Apua, en osaa rentoutua!

Takana on hektinen viikko, edessä (suht) vapaa viikonloppu. Tätä hetkeä olen odottanut koko viikon, mutta juuri nyt vapaa-aika onkin yllättävän vaikea pala purtavaksi. Jarruttaminen sadasta nollaan ei onnistu käden käänteessä.

Varsinkaan, jos ulkona sataa räntää, poikaystävä linnoittautuu työhuoneeseen opiskelemaan ja villakoirat vipeltävät ympäri asuntoa. Kiireen keskellä ei onneksi huomannut, millainen sotku täällä vallitsee!

Heräsin seitsemältä, pyyhin pölyt koko asunnosta, täytin astian- ja pyykinpesukoneen, maksoin laskuja, vastasin rästimeileihin, siivosin papereita. Siinä sivussa kuuntelin myös pari luentotallennetta palvelujen markkinointia ja lisäsin vuokra-asuntoilmoituksen Oikotielle, koska ihana vanha kotini kaipaa jälleen uusia asukkaita. Ja niin edelleen. Huh!

Lisäksi olen nyt pari tuntia pähkäillyt, kiiruhtaako vielä ennen klo 15 hierojatapaamista nyrkkeilytunnille, vai uskaltautuako jopa lenkille tuonne märkään maailmaan... Vai pitäisikö sittenkin vaan venytellä kotona. Nettihän on täynnä videoita sitä varten.

Ei mutta oikeastaan pitäisi opiskella lisää markkinointia. On kolme paksua kirjaa lukematta ja kaksi tenttiä tulossa ihan liian pian.

Eikun sittenkin pitäisi pestä kylppäri ja vessa... ja käydä suihkussakin. Ja keittiön kaappien sisältö olisi myös korkea aika inventoida. Saati sitten jääkaapin...

Pitäisi sitä ja pitäisi tätä... apua!

Kertokaa te viisaammat, kuinka on mahdollista rentoutua ja olla tekemättä mitään – tai tehdä vain kivoja juttuja – tässä niin keskeneräisessä maailmassa?!

Matkakuume iski! Ideoita kesämatkaksi?

Heti kun ulkona näkyy vähäisiäkin kevään merkkejä, niin minuun iskee kova matkakuume. Kuten tänään. Ilta on vierähtänyt (oho kello on jo yli kymmenen!) läppärin edessä sohvalla poikaystävän kanssa.

Sinänsä ei mitään ihmeellistä siis, mutta tänään molemmilla on sama, haastava tavoite: löytää mahdollisimman ihana ja edullinen matka jonnekin jännittävään eksoottiseen kohteeseen. Hajuakaan ei ole siitä, minne.

Tai no, onhan meillä muutamia ideoita. Tekisi mieli New Yorkiin tai mieluiten länsirannikolle, San Franciscoon ja Los Angelesiin...

Tai sitten voisimme vihdoin tehdä vuosikausia suunnitelmissa olleen Transsiberia-junamatkan! Aika kalliiksi se tosin taitaisi tulla.

Thaimaa, Etelä-Amerikka... tosin ne taitavat olla enemmän talvikohteita. Samoin kuin Australia, jossa on jopa kylmä kesäkuussa. Ei kiitos, koleutta täällä on kyllä ihan riittämiin!

Itse tekisi mieli matkustaa Afrikkaan, jonnekin tosi erilaiseen ja kiinnostavaan paikkaan. Esimerkiksi Addis Abebaan! Poikaystävä torppaa idean ja sanoo, että siellä on kesällä ihan liian kuuma. Hän saattaa olla oikeassa. Vaikka lämpöä rakastankin, niin rajansa kaikella.

Viime kesänä olimme saarihyppelemässä Kreikassa. Se oli ihanaa, mutta nyt kaipaan jotakin eksoottisempaa, pois Euroopasta... Mutta minne, kas siinä – erittäin positiivinen – pulma!

No, onneksi matkasta unelmoiminen on ainakin yhtä tärkeä osa elämystä kuin itse matka.

Ideoita, minne jännittävään paikkaan kannattaisi kesällä matkustaa?

Miksi tavallinen tylsä torstai on hyvä?

Tänään oli tavallinen päivä. Ei mitään erikoista. Töissä pientä takkuilua parin projektin kanssa ja siitä johtuvaa kiirettä. Kaikesta selvittiin kuitenkin kunnialla. Työpaikan ruokalassa söin kasvishernekeittoa, kuten lähes joka torstai, nam. Juteltiin pitkään asiakkuudenhallintajärjestelmistä työkavereiden kanssa. Superkiinnostavaa... ;)

Sää oli tasaisen harmaa koko päivän, mikä vain korosti tämän torstain tavallisuutta.

Töiden jälkeen ajelin bussilla Viikkiin asti palauttamaan yhden markkinoinnin kirjan, jota olin (tai no siis en ollut) lukenut avoimen yliopiston opintoja varten. Päivän "suuri seikkailu" oli vierailu Viikin Prismaan, josta ostin kauramaitoa, yhden greipin (hetken mielijohteesta), nenäliinoja ja poikaystävälle tuliaisiksi uunituoreen patongin.

Tooodella kiinnostavaa.

Tulin kotiin, söin jotain ja istuin juuri tähän sohvalle nököttämään ja hortoilemaan Facebookissa. Poikaystävä kirjoittaa tuossa vieressä jotain esseetä (en voi kysyä mitä, kun sillä on kuulemma hyvä flow päällä... just). Sekin aikuisopiskelee.

Vaikka päivä on ollut tuiki tavallinen, olen kuitenkin ollut jossain ihme tiedostavassa tilassa ja ajatellut moneen otteeseen sitä, kuinka onnellinen olen ja kuinka hyvää tämä kaikki on.

Vähän kliseisesti puhutaan "hyvästä arjesta", tämä on varmaan sitä. On mukava työpaikka, jonne mennä aamuisin (vaikka aina välillä tietty valitan, enemmän tai vähemmän), on rakas poikaystävä vieressä sohvalla iltaa möllöttämässä. Olemme terveitä, on katto pään päällä ja jääkaappi täynnä monenlaista herkkua. Lisäksi on netti täynnä tietoa, telkkari täynnä olympialaisia sekä Facebook täynnä ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa voi jutella niitä näitä tai mennä ihan kasvotusten drinksulle.

Ei hullumpaa! Pitäisi muistaa useammin tiedostaa näitä ihan arkijuttuja – tällaisissa merkeissä kuitenkin suurin osa elämästämme menee... Toiveikasta torstaita siis vaan kaikille!

Nostetaan malja ystävyydelle!

Ystävänpäivä on varattu ystäville, eikä millekään amerikkalaisille sydämenmuotoisille hömpötyksille!

Näin päätin pyhästi, ja laitoin hyvissä ajoin ennen ystävänpäivää kutsua naiskaveriporukan salaiseen after work -ryhmään Facebookissa. "Kohottakaamme malja ystävyydelle ystävänpäivänä" -ehdotukseni sai odotetusti suuren suosion, ja kiitettävän moni ystävä pääsi mukaan.

Tapasimme eilen töiden jälkeen Kallion Oivassa, jossa siirryimme "välipalaksi" nautitun oluen jälkeen jälkkäriin eli skumppaan – jota kuluikin sitten aika monta pulloa pitkän illan mittaan... no, oli meitä myös aika monta naista messissä.

Koko alkuvuosi on mennyt kovassa kiireessä, lähinnä töitä tehden, joten oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa kaikkia hyviä tyyppejä, vaihtaa kunnolla kuulumiset, jutella syntyjä syviä ja maailmanpolitiikkaa sekä kaikenlaista pinnallisempaa mutta ah, niin tärkeää!

Tosin tuntuu, että nykyään puheenaiheemme ovat aiempaa "vakavampia". Kävimme skumpan ääressä läpi muun muassa Syyrian ja Egyptin tilanteen, tutun downin syndroomaa potevan lapsen vaikeuksia sekä työelämän aina yhtä "jännittäviä" koukeroita.

Onneksi illan mittaan siirryimme kevyempiin aiheisiin, matkakertomuksiin sieltä täältä, miehiin jne. Yksi kaverini innostui jopa laulamaan karaokea, ja hyvin hän vetikin Jenni Vartiaista ynnä muuta.

Kaiken kaikkiaan meillä oli todella mukava ilta, ja mieleni lämmin kun ajelin ratikassa pikku huppelissa kotia kohti. Kivojen ihmisten kanssa oleilu ja keskustelu vaan on parhaita tapoja kuluttaa aikaansa,  joten joka viikko pitäisi varata aikaa ystävien näkemiselle!

Poikaystävä vietti illan omien kavereidensa kanssa, kuten olimme aiemmin sopineet. Sanoin, että kaikkina muina vuoden päivinä hän saa kyllä ostella minulle kukkia ja suklaata niin paljon kuin haluaa, mutta 14.2. on varattu ystäville. No, totta kai hänkin on ystävä mutta ymmärtänette...

Olin myös ylpeä siitä, että onnistuin hieman boikotoimaan pinkin amerikkalaissöpöilyn maihinnousua. Muistan, että vielä kouluaikoina ystävänpäivään ei liittynyt sen kummempaa romantiikkaa, kunhan teimme kortteja kavereille ja todistimme ystävyyden väkevyyttä.

Samaan tyyliin olen yrittänyt vältellä Halloweenia ja keskittyä viettämään perinteistä pyhäinpäivää... vaihtelevalla menestyksellä.

Miehistä ja naisista ja menestyksestä

Viime viikkoina olen pohtinut naisia ja miehiä ja sitä, ettemme taida sitten kuitenkaan lopulta olla ihan tasa-arvoisia. Oho, mikä uutinen!

Asia ei varmaan tule yllätyksenä kenellekään, mutta omassa elämässäni olen saanut tähän asti elää (suht) viattomana kuvitellen, että voin tehdä ihan samat jutut elämässä kuin kuka tahansa mieskin. En siis ole pohtinut asiaa sen syvällisemmin, varsinkin kun olen yleensä saanut ääneni kuuluville ja myös haluamani työpaikat – vaikka olenkin kolmikymppinen lapseton nainen. Suomessa siis on paljon hyvää ja kehittynyttä, mitä tulee tasa-arvoon!

Mikä sitten saa minut ajattelemaan moisia? 

Ensinnä poikaystäväni, joka sai ylennyksen töissä ja tuuraa nyt pomoaan. En yhtään epäile hänen kykyjään, mutta monissa asioissa tiedän olevani ainakin yhtä pätevä. Kuitenkaan minä en ole ikinä ollut esimiesvastuussa, sillä enhän mä nyt sellaista osaisi/haluaisi...

Miksen muka? Uskon, että ajatus kumpuaa jostain syvältä kasvatuksen ja kulttuurin uumenista eli siitä, että minut on kasvatettu naiseksi. Vaikkei esimerkiksi kotona ikinä vihjailtu mitään sukupuoleen liittyvää – varsinkaan, koska olen ainoa lapsi.

Toiseksi pisti pohtimaan se, että työpaikalleni palkattiin viisi vuotta itseäni nuorempi poika (no, mies) päällikkö-tasolle. Huomasin itsessäni oudon reaktion – kateuden piston. 

Pian tajusin, mikä ärsytti: tunne siitä, että itsekin voisin tehdä niin paljon enemmän, ja että itse asiassa olen tainnut aika monta kertaa tässä elämässä todeta etten muka ole tarpeeksi pätevä hakemaan jotakin työpaikkaa tai etten ylipäänsä osaa tehdä jotain. Mitä hittoa!

Totta kai osaan, tai ainakin voin opetella. Kyse on itsevarmuudesta, jota en ajatellut itseltäni puuttuvan. Tärkeä opetus tästä kaikesta on, että olen viime päivinä pistänyt erityistä huomiota käytökseeni ja ajatuksiini. Kukistanut vähättelevät ajatukset alkuunsa, yrittänyt nostaa itse omaa häntää ja kertoa saavutuksistani, kun niikseen on tullut. Ainakin olen ottanut kiitokset hymyillen vastaan ja tukkinut suuni, kun on tehnyt mieli sanoa "no ei se nyt mitään ollut". Suosittelen samaa kaikille teille hienoille naisille!

Olen myös jutellut näistä asioista kavereiden kanssa ja yllättynyt siitä, kuinka samoja fiiliksiä heillä on. 

Naispuoliset kaverit ovat myös ihanasti rohkaisseet minua, ja kannustaneet muun muassa hakemaan haastavia töitä – heti kun kyllästyn nykyiseeni. Kiitos! 

Olen myös viime viikkoina törmännyt muutamaan upeaan ennalta tuntemattomaan naiseen, joilta olen saanut hyödyllisiä vinkkejä ja kannustusta toteuttaa itseäni ja olla rohkea. Kiitos teillekin!

En ole ikinä uskonut puheisiin siitä, etteivätkö naiset muka tukisi toisiaan. Siskot, jatkakaamme kaikin voimin toistemme tukemista, sillä meillä on vielä paljon tehtävää ja saavutettavaa tässä(kin) maassa!

Poikaystävän outo iltapala – migas de pan

Jälleen yksi maanantai onnellisesti takanapäin, ja vaikka päivässä oli kaikki katastrofin ainekset (tietotekninen oikosulku kun saavuin aamulla toimistolle ja ihan liikaa tehtävää) niin siitä kehkeytyikin aika hyvä. Sinnikkäästi vaan hymyä huuleen ja huulta purren, niin pahinkin päivä muuttaa suuntaansa iloa kohti.

Töiden jälkeen kävin Sandbell-treenissä. Kuten opettaja totesi, "tänään vedetään sen verran rankka treeni, että jokainen varmasti edistyy omassa segmentissään". Heh. Nyt edistys tuntuu joka lihaksessa, mutta olo on tietenkin mahtava.

Katsoin juuri kelloa, joka on kymmenen. Hullua, mihin illat katoavat!

Meidän taloudessa ei näinä päivinä vaan ole aikaa esimerkiksi siivoamiseen. Viikonloppuna päästiin lähelle, kun poikaystävä kiskoi imurin ulos komerosta. No, siinä se nökötti hylättynä keskellä olohuonetta iltaan asti, kunnes hän työnsi sen takaisin. "Imuroin huomenna." Siis tänään. No ei tainnut tapahtua...

Mutta asiaan. Illan huipensi äsken poikaystävän mielenkiintoinen kokkausviritelmä, joka sai inspiraationsa eilisestä, korpuksi kuivuneesta patongista.

Tämän espanjalaisen erikoisuuden nimi on migas de pan eli leivänpalat. Asuessani Espanjassa sitä nautittiin erilaisissa muodoissa.

Kyse on "köyhän miehen ruoasta", jota Espanjan paimentolaiset ennen vanhaan nauttivat yksinäisyyydessään kuivilla aroilla, kaukana tuoreista raaka-aineista. Migas keksittiin vaatimattomissa oloissa. Perustana ovat kuivuneet leivänpalaset, jotka kostutetaan vedellä ja kuumennetaan oliiviöljyssä valkosipulin kanssa. Perinteisesti mukaan lisätään chorizoa, kuten poikaystävä teki, sekä vihreää paprikaa – jota emme taaskaan löytäneet suomalaisesta ruokakaupasta. Vaikka tällä kertaa kävimme oikein Ruoholahden Citymarketissa asti iltakävelyllä...

Annoksen kruunaavat appelsiininlohkot – itsestäni aika outo yhdistelmä, mutta kuulemma makea hedelmä raikastaa ja virkistää kivasti muuten tuhtia kokonaisuutta.

Jos joku haluaa kokeilla ja kaapissa makaa kuivunutta leipää niin muun muassa Spanishfood-sivustolta löytyy resepti englanniksi. 

Bon appetit!

Miksi, voi miksi sitä kadehtii toisia!

Oho, mihin syksy katosi? Huomenna alkaa joulukuu!

Viimeisestä blogipäivityksestäkin on vierähtänyt liian pitkään, ja nyt pää on ääriään myöten täynnä ajatuksia, joista kirjoittaa. Hyvä niin.

Tänään mieltäni on vaivanut kateus, eikä eilisten bileiden aiheuttama uupumus ja lievä krapula suinkaan helpota oloa.

Kateus on kurja ominaisuus, josta meitä suomalaisia usein syytetään. Onneksi en ole joutunut kokemaan pahoja kateuden puuskia muiden taholta (tai sitten en vaan ole huomannut niitä), enkä myöskään pidä itseäni kateellisena ihmisenä.

Mikään kun ei ole ihan sitä miltä näyttää. Emme ikinä voi tietää kateuden kohteemme todellista tilannetta.

Tiedän myös, ettei ruoho kasva sen vihreämpänä muualla. Jokainen on syntynyt omaan kroppaansa ja elämäänsä, ja ainoa mitä voimme – ja saamme – tehdä, on elää sitä mahdollisimman täysillä, iloisina ja onnellisina sekä muita kunnioittaen. Eikä yhtään auta pähkäillä, kuinka paljon paremmin naapurilla mahtaa mennä.

Tiedän, tiedän. Silti aina välillä törmää tyyppiin, joka saa oman elämän tuntumaan tylsältä, lattealta ja, huoh, niin tavanomaiselta.

Eilen minulle kävi näin törmätessäni yhteen vanhaan ystävään. En tiedä, mikä juuri tässä tyypissä saa minut pohtimaan omien valintojeni mielekkyyttä ja ihan perinteiseen tyyliin kadehtimaan joitakin asioita hänen elämästään, ei tietty kaikkea...

Olen tuntenut kaverin kouluajoista. Silloin olimme "samassa tilanteessa", mietimme mitä opiskella, pidimme hauskaa, treffailimme poikia jne. Teinin itsevarmuudella maailma oli meille avoinna ihan mille vaan.

Vähitellen teimme yhä uusia valintoja, kuten opiskelimme ja tapasimme lisää poikia. Kaveri asettui yhden kanssa aloilleen moneksi vuodeksi. Itselläni oli "eläväisempää".

Harrastimme samantyyppisiä juttuja, asuimme tahoillamme ulkomailla, seikkailimme ja halusimme parantaa maailmaa.

Samoihin aikoihin kun hänen pitkä suhteensa kariutui, aloin itse seurustella nykyisen poikaystäväni kanssa.

Kaikenlaista elämää.

Ehkä juuri siksi eilen, kun kaveri hymyili hehkeänä sinkkuna ja on "maailma avoinna" -fiiliksellä muuttamassa kiinnostavan työn vuoksi ulkomaille. Kateus korvaisee ikävästi rintaa kun hän kysyy, ihan viattomasti, mitä minulle kuuluu.

Selitän – ja seison sanojeni takana – että minulle kuuluu oikein hyvää: on terveyttä, ihana poikaystävä ja ystäviä, kiva työpaikka ja aikaa kiinnostaville omille jutuille. Kaikki on erinomaisesti!

Silti kateuden tunne jäi kytemään mielen perukoille loppuillaksi. On se kumma! En tajua, miksi joskus on mahdoton välttää yllättävää kateuden puuskaa... Mitä näille voi tehdä? Löytyykö toimivia vinkkejä tulla paremmaksi ihmiseksi näin joulun alla?

Luontoa ja melankoliaa Kallvikissa

Liekö ilmassa syysmelankoliaa vai hormonien heittelyä (tämän asian pähkäilyä luvassa myöhemmin), mutta tänään heräsin oudon melankolisella tuulella. Itkeä tirautinkin aamukahvin äärellä ilman mitään "järkevää" syytä, mikä sellainen sitten olisikaan... Se teki kyllä hyvää, en ollut pitkään aikaan itkenyt ja kyyneleethän puhdistavat.

Onneksi poikaystävä ymmärtää mieleni liikkeitä ja suhtautuu niihin tyynen ymmärtäväisesti. Koska kotona pyjamassa pyöriminen ei tunnetusti nosta mielialaa, ehdotin luontoterapiaa – meren rannalla. 

Läheisyys- ja merikriteereillä kohteeksi valikoitui Kallvik ja Kallahdenniemen uimaranta. Ollaan molemmat vietetty erinäisiä seminaareja Sofia-koulutuskeskuksessa, mutta muutoin en tajunnut kuinka mahtavia paikkoja Kallvikista löytyy!

Mieliala parani, tietenkin. Kiitos aurinko, meri ja ihminen, joka ymmärtää melankolisen päivän viettäjää! Ei aina voi tai tarvitse olla iloinen ja hyväntuulinen. Annos surumielisyyttä silloin tällöin tekee ihmiselle hyvää. Ja silloin saa myös syödä herkkuja. 

Hyvää uutta viikkoa, tulkoon siitä kaikille aurinkoinen!

Hääpaniikki (ei onneksi oma)

On niitä (vai onko?), jotka miettivät viikkoja etukäteen mitä panna päälle häihin tai vastaaviin fiineihin tilaisuuksiin. Itse aloin miettiä asiaa tänä aamuna, kun juhlat alkavat iltapäivällä. Tämä johtuu ehkä yleisestä nihkeydestäni häitä kohtaan – varsinkin käytännössä tuntemattomien poikaystävän kaverien. Tästä tilitin jo eilisessä postauksessa...

No, kaikesta huolimatta päätin aamulla repäistä siivun omaa aikaa tästä viikonlopusta. Lähdin juoksulenkille uskomattoman kauniiseen syysaamuun! Meri oli tyyni, aurinko lämmitti naamaa ja lehdet kiiluivat upean punakeltaisina... Ah!

Oma hetki sai paremmalla tuulelle, jopa siinä määrin että kotiin tultuani hoputin poikaystävänkin lenkille. Otimme järkkärikamerat mukaan ja vaelsimme Hietsun rantoja ja hautausmaata. Kuvia otimme parisataa kun oli niin kaunista.

Äsken kävin suihkussa ja lakkasin kynteni, joten nyt ei auta möllöttää sohvalla ja kirjoittaa blogia. Päällä lökäpöksyt, naama meikittä ja tukka sotkussa. Vieressä poikaystävä fotoshoppaamassa valokuvia... No, onhan tässä vielä reilu tunti aikaa!

Onneksi sain äsken valitsemani (superryppyisen) juhlamekon silitettyä. Operaatioon liittyi pieni kriisi. Kaivoin silitysraudan kaapin pohjalta ja poikaystävä huomasi, että se valutti sikana vettä.

Jostain ihme syystä hän sai päähänsä liimata silitysraudan pohjan aukkoja liimalla. Huomautin, että liimahan sulaa todella ikävästi vaatteen päälle! Hups, ei ollut tullut mieleen...

No, jotenkin ihmeen kaupalla saimme mekon silitettyä raudan nokkaa käyttäen. Tuossa se roikkuu henkarissa odottamassa, että pukija olisi vihdoin valmis.

Seuraava kriisi koittanee parin minuutin päästä, kun lähden vaatehuoneeseen penkomaan ehjiä sukkahousuja. Tietää, miten siinä käy... tarkenisikohan tuolla vielä ilman?

No mutta, eikun iloista lauantaita itse kullekin, juhlilla tai ilman! ;)

Kaverin häät – onko pakko jos ei halua?

En ole perinteisten häiden "ylin ystävä". Huomenna on poikaystävän kaverin häät, johon minutkin on kutsuttu. Asiasta tekee vielä mielenkiintoisemman se, etten ole koskaan tavannut morsianta ja sulhasenkin vain kerran pari. Luultavasti en myöskään tunne yhtään häävierasta.

Kaiken kukkuraksi jostain selvittämättömästä syystä sulhanen on ollut niitä ihmisiä, joiden kanssa ei vaan jostain syystä tule toimeen. Tiedätte ehkä tunteen. Ei tyypissä varmaan ole mitään vikaa, jostain syystä vaan hänestä tulee outo fiilis.

Tältä pohjalta pistän huomenna mekon päälle (ei vielä hajuakaan minkä mekon!) ja suuntaan avecina hääjuhliin. Hiphei.

Onko pakko jos ei halua? Tätä olen tiedustellut tällä viikolla pariin otteeseen poikaystävältä, joka sanoi että ei tietenkään ole mutta antoi samalla ymmärtää että parempi olisi jos tulisit... Hän on liiankin huomaavainen muiden tunteiden suhteen, eikä toisaalta tahdo mennä paikalle yksin. Ja minähän menen, kun en halua laittaa toista hankalaan välikäteen.

On jännää – ja surullistakin – huomata, kuinka vuosien ja kiireen myötä tulee yhä mustasukkaisemmaksi vähäisestä omasta ajastaan. Minulla olisi nyt vapaa viikonloppu, mutta ei sitten olekaan. Olen siis nihkeä.

Toisaalta oma nihkeys ärsyttää. Joitakin vuosia sitten olisin varmaan ollut että onpas hauskaa, juhlat tiedossa ja paljon uusia ihmisiä! Nyt jaksan tutustua yhä vähemmän uusiin ihmisiin, joiden kanssa ei usein löydy juuri yhtään mitään yhteistä.

Saapa nähdä, millaista porukkaa huomenna kohtaan häissä. Toivon todella, että joudun syömään sanani ja että tiedossa on hauskat juhlat. No, eikun hymyä huuleen ja tarkistamaan oma asenne ensiksi!

Hyvä palaute, parempi mieli

Muistakaa ihmiset kehua toisianne! Toisten selkään taputtelemisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa – siis aina silloin, kun siihen oikeasti on aihetta. Muussa tapauksessa molemmat osapuolet kyllä tajuavat, ettei arvostus ole aitoa vaan sen tietyn ruumiinosan nuolemista.

Itse olin tänään hieman nyrpeä töissä, koska en saanut tunnustusta yhdestä asiasta, josta olisin sitä mielestäni ansainnut.

Asiaa pohdittuani tajusin, että olen itse totaalisesti unohtanut kehua muutamaakin työkaveria hienosti hoidetuista projekteista. Niinhän se on, pata kattilaa soimaa... ja hyvää palautetta on paljon helpompi ottaa vastaan kuin antaa muille. On se kumma.

Heti huomenna aion kirjoittaa kauniit meilit molemmille tai, vielä parempi, koputtaa heidän ovelleen ja mennä kehumaan ihan kasvoista kasvoihin.

Muiden kehuminen kun ei ikinä ole itseltä pois, vaikka etenkin meidän suomalaisten on välillä vaikea tajuta sitä. Päinvastoin, sitä varmemmin voi odottaa itse saavansa positiivista palautetta jos muistaa antaa sitä muillekin.

Siis: kehukaa toisianne! Siihen löytyy yleensä aina aihetta, ja kaikille tulee taatusti parempi mieli.

PS: Kehuminen ja itsekkyys taitavat nyt olla mieleni päällä, sillä postailin aiheesta viime viikollakin otsikolla Ihmisten itsekkyydestä.

Ystävämme epätoivoinen sinkkumies

Poikaystävälläni on kaveri, tosi mukava ja hyväsydäminen tyyppi. Hänellä vaan sattuu olemaan onneton tuuri naisten suhteen. Raukka-parka.

Kaverissa ei tietenkään ole mitään vikaa, exissä (ja ylipäänsä naisissa) kylläkin. No, kaikki on suhteellista mutta kieltämättä kaverin viimeisin tyttöystävä, ainoa johon olen tutustunut, oli ihan sekaisin. Huh.

Naisena taisin tajuta huolestuttavat merkit paljon ennen miehiä, kuten sen että tyttöystävä ei päästänyt kaveria minnekään yksin, epäili tätä ties mistä ja uhkasi mm. lopettaa salaa ehkäisypillereiden syönnin, koska halusi tehdä vauvan. Miehet ymmärsivät naisen epätasatapainoisen tilan vasta, kun hän oli soittanut yhden päivän ja yön aikana 40 kertaa (!) poikaystävälleni, koska poikakaveri ei vastannut puheluihin. Ei hyvä.

Lopulta kaveri jätti tytön, kaikkien kavereidensa kannustamana. Totta kai hän oli allapäin, mutta nopeasti tunne vaihtui helpotukseksi.

Harmillista on, että kaveri on edelleen sinkku nyt, kun erosta on kulunut reilusti yli vuosi.

Yritystä ei puutu. Olen aina sanonut, että miehet jos ketkä juoruilevat, joten minäkin pääsen vihille kaverin flirttailuyrityksistä, epätoivoisista viritelmistä ja viihteellä tapaamista naisista – tosin mistään ei "tule mitään".

Deittailussa onnen lahjat eivät todellakaan käy tasan. Esimerkiksi miehen naapuri, josta on tullut hänen hyvä ystävänsä ja baarikaverinsa, tuntuu vievän kaikki naiset kaverin surullisten silmien edestä.

No, kaveri ei ole erityisen komea tai tyylikäs. Sellainen ihan tavallinen tyyppi, joka menettää kiinnostavuutensa heti, kun huoneessa on joku vähänkin erityisempi tapaus... tiedätte varmaan.

Halusin kirjoittaa kaverista muistutuksena siitä, että miehilläkin voi olla hyvin vaikeaa tavata se joku.

Usein tuntuu, että ympärillä on kymmeniä upeita ja fiksuja sinkkunaisia. Tosin en minäkään tätä kaveria heille suosittelisi. Ihan liian monesti odotukset ja toiveet eivät yhtään kohtaa ja ihmiset haikailevat täysin muuta kuin mitä voivat saavuttaa... Mutta mikä avuksi?

Maanantaista ja siitä, että vierellä on joku joka ymmärtää

Nyt on ehdottomasti yksi niistä päivistä. Aika usein nämä nihkeät päivät ovat minulle maanantaita. Sattumaa? Ei tietenkään! Jo Karvinen tiesi, ettei maanantai ole mikään hyvä juttu.



Viime viikkokaan ei ollut kaikista hohdokkain, sillä kävin koko viikon puolikuntoisena nuhaisena töissä ja lisäksi vietin koko viikonlopun intensiivisellä videokurssilla. Tosi mielenkiintoista juu, mutta tässä vaiheessa antaisin aika paljon edes yhdestä vapaapäivästä! Viikonloppuja ei ole annettu meille poloisille työmyyrille vapaaksi ihan syyttä... ihmisen on pakko välillä levätä.

Kaiken kukkuraksi poikaystäväkin sairastui flunssaan, joten vähät vapaat viikonlopun tunnit makasimme sohvalla olo ankeana. Sama tuntuu jatkuvan edelleen, töissä jaksaa jotenkuten käydä, kiirettä riittää, mutta siinä se sittenkin onkin. Toimistolta suoraan kotiin ja sohvalle katsomaan mömmöä telkkarista. Ilta "huipentuu" kymmenen uutisiin, joiden jälkeen kaadutaan sänkyyn. Ja sitten sama uudelleen...

Tietty nämä ovat pieniä murheita ihmiskunnan mittakaavassa jne., mutta lannistavat mielialaa.

Toisaalta näinä hetkinä tajuaa kiittää siitä, että vierellä on joku, joka jaksaa kuunnella jatkuvaa voivottelua ja valitusta ja vielä sympatiseeratakin. Ainakin suurimman osan ajasta.

Jokaisella meistä on huonot hetkensä, On hienoa, kun uskaltaa olla se mikä on, valittaa kun on tarvetta – ja pitää myös suunsa kiinni. On hienoa tajuta, ettei tarvitse olla täydellinen, ja että täydellisyys on turhaa ja tylsää! Kaikkein parasta on tajuta, että vierellä kulkee toinen ihan samanmoinen.

Olen tänään kuunnellut ihanan ranskalaisella aksentilla laulavan Mina Tindlen biisiä. Se kertoo kaikista niistä pienistä asioista, joita kannamme mukanamme. Jokaisella on taakkansa, niinpä. Ja taakkaa keventävät myös videolla tanssivat komeat ranskalaismiehet...

Kolme asiaa jotka pelastivat maanantain

Maanantai ei toden totta ole minun päiväni, kuten ei varmasti monen muunkaan... liekö kenenkään?! 

Jo Karvinen-kissa ja varmasti myös antiikin kreikkalaiset tiesivät, ettei viikonlopun päälle heitetystä arkisesta möykystä hyvää seuraa. 

Tänään maanantain kohtaamista ei auttanut, että olin nukkunut huonosti (kuten niin usein sunnuntain ja maanantain välisenä yönä), niskat olivat taas jumissa ja lisäksi se aika kuusta pukkaa päälle.

Minulle maanantai näyttäytyy pahimpana aina sunnuntaisin, ennakoiva ihminen kun olen. Jo lapsena, ainakin koululaisena, aloin inhota sunnuntai-iltapäiviä. Hyi. Kello kolmesta kuuteen alkaa tuntua, ettei oikeasti ole enää vapaalla ja miettiä tulevan viikon hommia. 

Onneksi aina illalla olo helpottuu, täysin mystisistä syistä. Olen kuullut, että tosi monella on vastaavia kokemuksia, joten en ole tämän(kään) angstin kanssa yksin.

Tämä maanantai onneksi – ja ihmeen kaupalla – pelastui, kiitos seuraavan kolmen hyvän asian.

1. Hauskat työkaverit. Mikään ei piristä maanantai-murjotusta yhtä tehokkaasti kuin hyvät, enemmän tai vähemmän päättömät jutut, vitsit jotka syntyvät vain maanantain puolikoomassa, kun ei ole vielä saanut tarpeeksi kahvia. Mikäs sen parempi arjen elävöittäjä kuin joukkohysterian poikanen.

2. Juoksulenkki auringossa, joka tuntui hyvältä ja jota olisi voinut vain jatkaa ja jatkaa hyvän musiikin soidessa täysillä korvissa. Juoksu ei suinkaan aina kulje, enkä tänään odottanut että nauttisin lenkistä ja auringonpaisteesta kasvoillani näin täysin rinnoin. Ehkä juuri siksi jaksoin juosta itselleni yllättävän pitkään, yleensä vedän puolen tunnin lenkin mutta tänään 45 minuuttia lähti kevyesti. Kuten tunnettua, lenkin jälkeen olo oli euforinen! Liikunta ei petä koskaan, pitäisi vain muistaa se...

3. Uusi leuanvetotanko vaatehuoneen ovessa, jonka poikaystävä osti äsken salaa lahjaksi "muuten vaan". Parhautta, meille molemmille niskajumittaja-paroille. Tangon hankkimisesta on puhuttu ainakin vuoden verran, mutta asia oli jo tyystin unohtunut, ainakin minulta. Yllätys oli siis täydellinen, kun käänsin hetkeksi selkäni Forumin Intersportissa, jonne olimme menneet ostamaan pingismailoja (läheisellä Baanalla pelaamista varten, nyt kun kesäkin on "hyvässä vaiheessa"...). Mailatkin löytyivät, joten sitten vaan harjoittelemaan – leuanvetoa ja pingistä.

Kiitos näistä. Mutta kaikista parasta tässä maanantaissa on, että ihan kohta se on ohitse – kokonaiseksi viikoksi! 

Millaisia maanantain selätyskeinoja olette keksineet?

Päätöksiä, päätöksiä

Otsikko kuvastaa mielialaani tänä iltana, vaikkei mitään oikeita päätöksiä juuri nyt tarvitse tehdäkään.

Vai tarvitsisiko?

Viime päivät olen pohtinut syvällisiä juttuja eli elämääni: mitä se on, mitä haluaisin sen olevan ja miten voin vaikuttaa asioihin niin, että elämästä tulisi entistä rikkaampaa.

Minulla ei ole vielä aavistusta mistään edellisistä seikoista, mutta jotenkin tuntuu, että kohta on aika tehdä päätöksiä. Vaikka kaikki on hyvin – tai ehkä juuri siksi. Minulla on ihana poikaystävä, kiva koti, mielenkiintoinen työpaikka, terveyttä ja loistavia ystäviä. Ei paremmasta väliä. Ainoa, mikä tuntuu uupuvan on se jokin, oma ISO projekti tälle elämälle.

Töitä kun tehdään yleensä jollekin toiselle, ja vapaa-aikakin tuppaa katoamaan käsistä tuosta vain, jälkiä jättämättä. Ja sitten taas on maanantai...

Liekö ikäkriisiä vai mitä, mutta tuntuu että jollen kohta ota itseäni ja elämääni niskasta kiinni ja toden teolla ryhdy johonkin arkea suurempaan, niin elämä lipuu päivä päivältä käsistä. Kohta jo kuolla kupsahdan ja mietin, että mitä sitä tulikaan tehtyä ja saatua aikaan.

Katalinta on, että päivät kuluvat oikein mukavasti näinkin: hyvää arkea piisaa aamusta ja illasta toiseen. Joskus vähän tökkii, mutta eteenpäin kuitenkin mennään – ja vauhdilla.

Vaikka yksittäinen hetki tuntuisi pitkältä, totuus on että päivät, viikot ja vuodet vierivät ja jollei pidä huolta niin niistä ei välttämättä jää yhtään mitään käteen. En muista, mitä tein viime kuussa. Tai vuosi sitten. Voisin kaivella vanhoja valokuvia ja ehkä muistaa yksityiskohtia, mutta se ei ole pointti. Mennyt on mennyttä ja niin on kohta tulevaisuuskin, jollen tee sille jotakin.

Jotakin, mutta mitä? Se onkin ison pohdinnan aihe. Joka tapauksessa tuntuu, että tänä kesänä tiettyjä juttuja liikahtelee sisälläni siihen malliin, että joitain päätöksiä (uran vaihto, kotimaan vaihto, lapsen hankkiminen?) on varmaan jossain vaiheessa luvassa.

Tai sitten ei. Ehkä elämä jatkaa samalla uralla ja unohdan jo huomenna tällaiset "turhat" angstit. Saa nähdä... Nyt nukkumaan!