Miehistä ja naisista ja menestyksestä

Viime viikkoina olen pohtinut naisia ja miehiä ja sitä, ettemme taida sitten kuitenkaan lopulta olla ihan tasa-arvoisia. Oho, mikä uutinen!

Asia ei varmaan tule yllätyksenä kenellekään, mutta omassa elämässäni olen saanut tähän asti elää (suht) viattomana kuvitellen, että voin tehdä ihan samat jutut elämässä kuin kuka tahansa mieskin. En siis ole pohtinut asiaa sen syvällisemmin, varsinkin kun olen yleensä saanut ääneni kuuluville ja myös haluamani työpaikat – vaikka olenkin kolmikymppinen lapseton nainen. Suomessa siis on paljon hyvää ja kehittynyttä, mitä tulee tasa-arvoon!

Mikä sitten saa minut ajattelemaan moisia? 

Ensinnä poikaystäväni, joka sai ylennyksen töissä ja tuuraa nyt pomoaan. En yhtään epäile hänen kykyjään, mutta monissa asioissa tiedän olevani ainakin yhtä pätevä. Kuitenkaan minä en ole ikinä ollut esimiesvastuussa, sillä enhän mä nyt sellaista osaisi/haluaisi...

Miksen muka? Uskon, että ajatus kumpuaa jostain syvältä kasvatuksen ja kulttuurin uumenista eli siitä, että minut on kasvatettu naiseksi. Vaikkei esimerkiksi kotona ikinä vihjailtu mitään sukupuoleen liittyvää – varsinkaan, koska olen ainoa lapsi.

Toiseksi pisti pohtimaan se, että työpaikalleni palkattiin viisi vuotta itseäni nuorempi poika (no, mies) päällikkö-tasolle. Huomasin itsessäni oudon reaktion – kateuden piston. 

Pian tajusin, mikä ärsytti: tunne siitä, että itsekin voisin tehdä niin paljon enemmän, ja että itse asiassa olen tainnut aika monta kertaa tässä elämässä todeta etten muka ole tarpeeksi pätevä hakemaan jotakin työpaikkaa tai etten ylipäänsä osaa tehdä jotain. Mitä hittoa!

Totta kai osaan, tai ainakin voin opetella. Kyse on itsevarmuudesta, jota en ajatellut itseltäni puuttuvan. Tärkeä opetus tästä kaikesta on, että olen viime päivinä pistänyt erityistä huomiota käytökseeni ja ajatuksiini. Kukistanut vähättelevät ajatukset alkuunsa, yrittänyt nostaa itse omaa häntää ja kertoa saavutuksistani, kun niikseen on tullut. Ainakin olen ottanut kiitokset hymyillen vastaan ja tukkinut suuni, kun on tehnyt mieli sanoa "no ei se nyt mitään ollut". Suosittelen samaa kaikille teille hienoille naisille!

Olen myös jutellut näistä asioista kavereiden kanssa ja yllättynyt siitä, kuinka samoja fiiliksiä heillä on. 

Naispuoliset kaverit ovat myös ihanasti rohkaisseet minua, ja kannustaneet muun muassa hakemaan haastavia töitä – heti kun kyllästyn nykyiseeni. Kiitos! 

Olen myös viime viikkoina törmännyt muutamaan upeaan ennalta tuntemattomaan naiseen, joilta olen saanut hyödyllisiä vinkkejä ja kannustusta toteuttaa itseäni ja olla rohkea. Kiitos teillekin!

En ole ikinä uskonut puheisiin siitä, etteivätkö naiset muka tukisi toisiaan. Siskot, jatkakaamme kaikin voimin toistemme tukemista, sillä meillä on vielä paljon tehtävää ja saavutettavaa tässä(kin) maassa!

Ison ruokakaupan kirouksesta

Kotimaisia omenoita, avokado, raejuustoa, mantelimaitoa, kevytmaitoa poikaystävälle, pyykinpesuainetta, wc-raikastin, 2 lottoriviä, (biohajovia kotimaisia!) terveyssiteitä, hedelmäpurkkaa & kuivattuja härkäpapuja (nam!)... Kaiki nämä ostin äsken, kun päätin lähi-Alepan sijaan mennä oikein isoon kauppaan, Ruoholahden Citymarkettiin.

Menin ostamaan pyykinpesuainetta, mantelimaitoa (iski yhtäkkiä himo) ja terveyssiteitä, joten suhteellisen kurissa onnistuin itseni pitämään. No, kuitissa luki 30 euroa, mikä ei ollut hyvä juttu.

Jälleen tuli todistetuksi yksi elämän tosiasioista: isoissa kaupoissa asioidessa tulee ostaneeksi paljon enemmän kuin pienissä. Päättely ei vaadi tutkintoja.

Yleensä en tykkää ankeasta lähi-Alepastamme, mutta tässä suhteessa se on hyvä. Päivästä ja kuukaudesta toiseen sama, tylsä valikoima ei pistä mieltä haikailemaan mitään tai hengaamaan yhtään kauempaa kuin on pakko. Tutut tavarat löytyvät tutuilta paikoiltaan suit sait, ja eikun äkkiä ulos ja kotiin.

Citymarketissa hyllyt notkuvat tuotteita, joista en ole edes tiennyt. Juustohyllyllä vierähti ainakin 10 minuuttia pällistellessä, enkä edes tykkää juustosta (paitsi Polar 15:sta). En edes ostanut mitään.

Lisäksi tuotteiden löytäminen kestää niin kauan, että ehtii jo unohtaa mitä etsi ja on sen sijaan haalinut (liian isoon) ostoskoriin kaikkea "kivaa" lottokupongista vessanraikastimeen.

Tästä aiheesta olen ennenkin valittanut, mutta ihmisen mielenterveydelle tällainen valikoima ei vaan voi tehdä hyvää!

Elämä menee monimutkaisiksi. Alkaa miettiä, että jos ostan juuri tuon juuston kymmenien valikoimasta niin ehkä minusta tulee hiukan onnellisempi. Tai tästä illasta ainakin iloisempi? Mutta mikä juusto ostaa?!

Lisäksi ihminenhän on luonteeltaan utelias ja haluaa kokeilla kaikkea – hypermarketissa kaikkea ei vaan voi kokeilla, siihen ei yksi elämä riitä! Tämä ahdistaa.

Tärkein pointti kuitenkin on, ettemme me missään nimessä tarvitse kaikkea tätä tai lisäimpulsseja materian ostamiseen. Kulutustahan pitäisi vähentää, mutta minkäs teet kun kiusauksia riittää. Liha on heikko. Ja mieli kanssa.

Täytyy taas yrittää pysytellä pikkukaupoissa...

Juna Helsingistä Tampereelle 38 euroa?!

Matkustin nyt iltapäivällä junalla Helsingistä Tampereelle. Matka veti hiljaiseksi, ensiksi VR:n älyttömiin sfääreihin nousseen hinnoittelun takia. Ärsytti siinä määrin, että otin ja ostin lipun lähijunaan. Kuten yhä useammin viime aikoina.

Tänään VR tarjosi minulle 38 euron perushintaista lippua Intercityyn, alle kahden tunnin matkasta. Jotain rajaa! 

Ajattelin korvata junan bussilla (27 euroa ja 2 h 20 min kestävästä ajelusta) tai erinomaisen hintaisella Onnibussilla (14,70 euroa). Harmi kyllä sopiva vuoro oli loppuunmyyty – ei ihme. 

Päädyin bussia nopeampaan lähijunaan. Onhan juna luontoystävällisempikin, ja siellä voi lukea & kirjoittaa (tätäkin bloggausta) pahoinvoimatta. Maksoin siedettävät 25 euroa ja tällä kertaa tajusin jopa istuutua Tampereelle asti matkaavaan vaunuun.

Yllätyksekseni juna oli täpötäynnä, moni ei edes päässyt istumaan. Ilmeisesti en ollut ainoa, joka oli saanut tarpeekseen Intercity ja (alati myöhästelevän) Pendolinen riistohinnoista. 

Kuuntelin musiikkia ja katselin maisemia ja mieleen hiipi jännä ajatus: että nyt matkustetaan "kolmannessa luokassa", ja että Suomesta on oikeasti kehittymässä luokkayhteiskunta. Piste iin päälle tuli, kun konnari kuulutti että lähdemme myöhässä, koska pitää päästä kallis ja kopea Pendolino ohittamaan. 

Matkalukemiseksi oli napannut kirjahyllyn uumenista Kaikkein radikaaleinta on arki -manifestin, jonka olin jostakin saanut. Kirjassa etsitään vaihtoehtoja ihmisten pahoinvoinnilla ja pätkätöissä elävälle modernille prekariaatille. Tämä jos mikä sopi junamme tiiviiseen ja hikiseen tunnelmaan, ei tainnut olla ilmastointia.

No juu, kaikki tämä on vielä tosi pientä maailman mittakaavassa mutta kuitenkin. Kohta – ja itse asiassa jo nyt – yhä useammalla ei ole varaa matkustaa 80 eurolla Tampereelle ja takaisin. Myös niiden, joilla olisi varaa, mitta alkaa täyttyä VR:n hinnoista. Voisiko rautatiet ehkä vihdoin avata rehdille kilpailulle?

Peruspäiväraha-retki köyhän arkeen

Kaveri oli linkittänyt Facebookiin Me Naisten artikkelin, jossa kokeillaan "Pärjääkö ihminen peruspäivärahalla?" eli tässä tapauksessa "pakollisten menojen jälkeen" käteen jäävällä 177 eurolla kuussa. Idea kun oli toimittajasta kuulostanut "hauskalta".

Hauska on aika outo adjektiivivalinta, mutta menköön. Toimittajalta homma ei hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut, kuten ei varmasti monelta muultakaan "kylmiltään". Jutussa säästetään muun muassa skippaamalla voi aamupuuron ja näkkärin päältä, ostamalla halvinta olutta ja alahyllyn makaroonia ja unohtamalla kaikki harrastukset, reissut ja ravintolaillalliset.

Jutussa haastatellaan ansiokkaasti hyvin vähällä rahalla toimeentulevia ihmisiä kuten rohkeaa yksinhuoltajaa Tiina Molanderia, ja jaetaan keskustelupalstoilta bongattuja säästämisvinkkejä. Silti jokin jäi jutussa mietityttämään. Milloin köyhyydestä on tullut tällainen outo ilmiö, jota voi kokeilla vähän niin kuin laskuvarjohyppyä tai Atkinsin dieettiä.

Leipäjono entisillä kotikulmilla Hesarilla Kalliossa.
Tästä kuljin ohi niin moni aamu - ja aina silmät kostuivat. Kuva: HS.

Todellisesta köyhyydestä ei Suomessa ole globaalissa mittasuhteessa tänä päivänä mitään hajua. Mutta köyhyys jos mikä on suhteellista. Suomesta löytyy meidän mittapuullamme köyhyyttä, se on selvä - ja on aina löytynyt, paljonkin. Äitini muisteli, että jopa hänen nuoruudessaan isoilla perheillä ei ollut millä ostaa kaikille lapsille kenkiä. Tai paljoa muutakaan.

Mutta - ainakin siltä tuntuu - köyhyyteen suhtautuminen on muuttunut radikaalisti. Ennen suuri osa suomalaisista oli köyhiä ja eli vaatimattomasti, asiassa ei ollut mitään "sen kummempaa". Nyt köyhyyden katsotaan olevan enemmän tai vähemmän oma vika ja säälittävä asia, sillä kriteerit ovat nousseet ihan toiselle tasolle. Pitää omistaa niin paljon kaikenlaista, jotta kuuluisi johonkin näkymättömään joukkoon tai luokkaan. Myös kosketus luontoon ja sen antimiin on ainakin monilta kaupunkilaisilta täysin kadonnut, jolloin oikeasti ainoaksi ravintovaihtoehdoksi jää se lähi-Alepan Saarioisten mikropizza -30%:n alennuksella.

Köyhyyttä yritetään tietoisesti vieraannuttaa kauemmas ja tehdä siitä jotakin "eksoottista" - niin, että ns. paremmin pärjäävä porukka voi elämyksellisesti kokeilla köyhyyttä - miltä se aikuisten oikeasti tuntuu. Elämysmatkailua parhaimmillaan - tai pahimmillaan. Ja eihän se kivaa ole. Ei ihme, että aika nopeasti tämänkin toimittajan tulee ikävä luomu-rucolaa, jota on vaan ihan pakko saada.

Kuntapäättäjät, hoi! Täysstoppi naisiin kohdistuvalle väkivallalle

Allekirjoitin äsken Amnestyn nettisivulla vetoomuksen "Irtisanoudu naisiin kohdistuvasta väkivallasta".
Vetoomuksessa on nyt perjantaina puoliltapäivin 295 allekirjoitusta, suosittelen pistämään nimen alle! Miksi? Naisiin kohdistuva väkivalta jatkuu, koska sen annetaan jatkua. Väkivalta loppuu vain, jos vaadimme sen lopettamista.

Vetoomuksella kootaan tärkeää joukkovoimaa, jotta tulevat kuntapäättäjiä irtisanoutuisivat naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Aika on enemmän kuin korkea. Järkyttävä fakta on, että Suomessa joka viides nainen on kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa nykyisessä parisuhteessaan. Määrä on kiikkunut viime vuodet samana, eli parannusta ei näy.

Sain ensikosketuksen naisiin kohdistuvasta väkivallasta ala-asteella, kun lähellä asuvan parhaan kaverini isäpuoli hakkasi lasten äitiä kännissä. Muistan tuskan, surun ja voimattomuuden, kun pelokas ja häpeilevä kaverin äiti kiikutti kaverin ja tämän pikkuveljen meille yökylään - kerta toisensa jälkeen. Onneksi äiti (lopulta) uskalsi erota ja lapset saivat elämänsä jaloilleen - nyt kaverillani on oma perhe, mies, lapsi ja kiva työ. Ei mikään itsestäänselvyys tuollaisen lapsuuden jälkeen.

Myöhemmin olen ihan liian monta kertaa tajunnut, kuinka naisiin kohdistuva väkivalta koskettaa ihan kaikkia. Jokaisella on sukulais- ja kaveripiirissään väkivaltaa kokeva nainen, tiesimme siitä tai emme. Yksi viidestä. Eikä väkivalta ole aina musta silmä, vaan sillä on tuhansia vivahteita hienovaraisesta henkisestä alistamisesta, fyysiseen päällekäymiseen ja kaikkea siltä väliltä. Tavoite on aina sama: toinen ihmisen murtaminen ja tuhoaminen.

Ulkopuolisten pitää tulla vastaan ja tehdä selväksi asia, jonka pitäisi olla itsestäänselvä. Moni nainen kokee turhaan syyllisyyttä ja häpeää väkivaltaisesta kohtelusta. Ei näin. Väkivallasta on aina vastuussa vain se, joka sitä toteuttaa. Ja väkivalta on rikos.

Suomessa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa hyssytellään eikä sitä tuomita yhtä voimakkaasti kuin monia muita väkivallan muotoja.

Eikä aina ole paikkaa, josta hakea apua.

Euroopan neuvoston minimisuositusten mukaan Suomessa pitäisi olla viisisataa turvakotipaikkaa, mutta niitä on nyt 123. Raiskauskriisikeskuksia on murto-osa Euroopan neuvoston suosituksista. Jne. Palveluita pitäisi saada helposti ja kelloon katsomatta.

Toki hyviä palveluja löytyy, esimerkiksi 10 vuotta toiminut Naisten Linja, jonne soitti viime vuonna 1500 naista. Ikävä kyllä auttava puhelin ei vieläkään pysty toimimaan 24 h, vaikka Euroopan neuvoston mukaan päivystyksen pitäisi olla ympärivuorokautista. Onneksi Naisten Linja laajensi päivystyksensä edes viikonloppuihin. Ei väkivalta katso kelloa.