Peruspäiväraha-retki köyhän arkeen

Kaveri oli linkittänyt Facebookiin Me Naisten artikkelin, jossa kokeillaan "Pärjääkö ihminen peruspäivärahalla?" eli tässä tapauksessa "pakollisten menojen jälkeen" käteen jäävällä 177 eurolla kuussa. Idea kun oli toimittajasta kuulostanut "hauskalta".

Hauska on aika outo adjektiivivalinta, mutta menköön. Toimittajalta homma ei hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut, kuten ei varmasti monelta muultakaan "kylmiltään". Jutussa säästetään muun muassa skippaamalla voi aamupuuron ja näkkärin päältä, ostamalla halvinta olutta ja alahyllyn makaroonia ja unohtamalla kaikki harrastukset, reissut ja ravintolaillalliset.

Jutussa haastatellaan ansiokkaasti hyvin vähällä rahalla toimeentulevia ihmisiä kuten rohkeaa yksinhuoltajaa Tiina Molanderia, ja jaetaan keskustelupalstoilta bongattuja säästämisvinkkejä. Silti jokin jäi jutussa mietityttämään. Milloin köyhyydestä on tullut tällainen outo ilmiö, jota voi kokeilla vähän niin kuin laskuvarjohyppyä tai Atkinsin dieettiä.

Leipäjono entisillä kotikulmilla Hesarilla Kalliossa.
Tästä kuljin ohi niin moni aamu - ja aina silmät kostuivat. Kuva: HS.

Todellisesta köyhyydestä ei Suomessa ole globaalissa mittasuhteessa tänä päivänä mitään hajua. Mutta köyhyys jos mikä on suhteellista. Suomesta löytyy meidän mittapuullamme köyhyyttä, se on selvä - ja on aina löytynyt, paljonkin. Äitini muisteli, että jopa hänen nuoruudessaan isoilla perheillä ei ollut millä ostaa kaikille lapsille kenkiä. Tai paljoa muutakaan.

Mutta - ainakin siltä tuntuu - köyhyyteen suhtautuminen on muuttunut radikaalisti. Ennen suuri osa suomalaisista oli köyhiä ja eli vaatimattomasti, asiassa ei ollut mitään "sen kummempaa". Nyt köyhyyden katsotaan olevan enemmän tai vähemmän oma vika ja säälittävä asia, sillä kriteerit ovat nousseet ihan toiselle tasolle. Pitää omistaa niin paljon kaikenlaista, jotta kuuluisi johonkin näkymättömään joukkoon tai luokkaan. Myös kosketus luontoon ja sen antimiin on ainakin monilta kaupunkilaisilta täysin kadonnut, jolloin oikeasti ainoaksi ravintovaihtoehdoksi jää se lähi-Alepan Saarioisten mikropizza -30%:n alennuksella.

Köyhyyttä yritetään tietoisesti vieraannuttaa kauemmas ja tehdä siitä jotakin "eksoottista" - niin, että ns. paremmin pärjäävä porukka voi elämyksellisesti kokeilla köyhyyttä - miltä se aikuisten oikeasti tuntuu. Elämysmatkailua parhaimmillaan - tai pahimmillaan. Ja eihän se kivaa ole. Ei ihme, että aika nopeasti tämänkin toimittajan tulee ikävä luomu-rucolaa, jota on vaan ihan pakko saada.