Juna Helsingistä Tampereelle 38 euroa?!

Matkustin nyt iltapäivällä junalla Helsingistä Tampereelle. Matka veti hiljaiseksi, ensiksi VR:n älyttömiin sfääreihin nousseen hinnoittelun takia. Ärsytti siinä määrin, että otin ja ostin lipun lähijunaan. Kuten yhä useammin viime aikoina.

Tänään VR tarjosi minulle 38 euron perushintaista lippua Intercityyn, alle kahden tunnin matkasta. Jotain rajaa! 

Ajattelin korvata junan bussilla (27 euroa ja 2 h 20 min kestävästä ajelusta) tai erinomaisen hintaisella Onnibussilla (14,70 euroa). Harmi kyllä sopiva vuoro oli loppuunmyyty – ei ihme. 

Päädyin bussia nopeampaan lähijunaan. Onhan juna luontoystävällisempikin, ja siellä voi lukea & kirjoittaa (tätäkin bloggausta) pahoinvoimatta. Maksoin siedettävät 25 euroa ja tällä kertaa tajusin jopa istuutua Tampereelle asti matkaavaan vaunuun.

Yllätyksekseni juna oli täpötäynnä, moni ei edes päässyt istumaan. Ilmeisesti en ollut ainoa, joka oli saanut tarpeekseen Intercity ja (alati myöhästelevän) Pendolinen riistohinnoista. 

Kuuntelin musiikkia ja katselin maisemia ja mieleen hiipi jännä ajatus: että nyt matkustetaan "kolmannessa luokassa", ja että Suomesta on oikeasti kehittymässä luokkayhteiskunta. Piste iin päälle tuli, kun konnari kuulutti että lähdemme myöhässä, koska pitää päästä kallis ja kopea Pendolino ohittamaan. 

Matkalukemiseksi oli napannut kirjahyllyn uumenista Kaikkein radikaaleinta on arki -manifestin, jonka olin jostakin saanut. Kirjassa etsitään vaihtoehtoja ihmisten pahoinvoinnilla ja pätkätöissä elävälle modernille prekariaatille. Tämä jos mikä sopi junamme tiiviiseen ja hikiseen tunnelmaan, ei tainnut olla ilmastointia.

No juu, kaikki tämä on vielä tosi pientä maailman mittakaavassa mutta kuitenkin. Kohta – ja itse asiassa jo nyt – yhä useammalla ei ole varaa matkustaa 80 eurolla Tampereelle ja takaisin. Myös niiden, joilla olisi varaa, mitta alkaa täyttyä VR:n hinnoista. Voisiko rautatiet ehkä vihdoin avata rehdille kilpailulle?

Peruspäiväraha-retki köyhän arkeen

Kaveri oli linkittänyt Facebookiin Me Naisten artikkelin, jossa kokeillaan "Pärjääkö ihminen peruspäivärahalla?" eli tässä tapauksessa "pakollisten menojen jälkeen" käteen jäävällä 177 eurolla kuussa. Idea kun oli toimittajasta kuulostanut "hauskalta".

Hauska on aika outo adjektiivivalinta, mutta menköön. Toimittajalta homma ei hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut, kuten ei varmasti monelta muultakaan "kylmiltään". Jutussa säästetään muun muassa skippaamalla voi aamupuuron ja näkkärin päältä, ostamalla halvinta olutta ja alahyllyn makaroonia ja unohtamalla kaikki harrastukset, reissut ja ravintolaillalliset.

Jutussa haastatellaan ansiokkaasti hyvin vähällä rahalla toimeentulevia ihmisiä kuten rohkeaa yksinhuoltajaa Tiina Molanderia, ja jaetaan keskustelupalstoilta bongattuja säästämisvinkkejä. Silti jokin jäi jutussa mietityttämään. Milloin köyhyydestä on tullut tällainen outo ilmiö, jota voi kokeilla vähän niin kuin laskuvarjohyppyä tai Atkinsin dieettiä.

Leipäjono entisillä kotikulmilla Hesarilla Kalliossa.
Tästä kuljin ohi niin moni aamu - ja aina silmät kostuivat. Kuva: HS.

Todellisesta köyhyydestä ei Suomessa ole globaalissa mittasuhteessa tänä päivänä mitään hajua. Mutta köyhyys jos mikä on suhteellista. Suomesta löytyy meidän mittapuullamme köyhyyttä, se on selvä - ja on aina löytynyt, paljonkin. Äitini muisteli, että jopa hänen nuoruudessaan isoilla perheillä ei ollut millä ostaa kaikille lapsille kenkiä. Tai paljoa muutakaan.

Mutta - ainakin siltä tuntuu - köyhyyteen suhtautuminen on muuttunut radikaalisti. Ennen suuri osa suomalaisista oli köyhiä ja eli vaatimattomasti, asiassa ei ollut mitään "sen kummempaa". Nyt köyhyyden katsotaan olevan enemmän tai vähemmän oma vika ja säälittävä asia, sillä kriteerit ovat nousseet ihan toiselle tasolle. Pitää omistaa niin paljon kaikenlaista, jotta kuuluisi johonkin näkymättömään joukkoon tai luokkaan. Myös kosketus luontoon ja sen antimiin on ainakin monilta kaupunkilaisilta täysin kadonnut, jolloin oikeasti ainoaksi ravintovaihtoehdoksi jää se lähi-Alepan Saarioisten mikropizza -30%:n alennuksella.

Köyhyyttä yritetään tietoisesti vieraannuttaa kauemmas ja tehdä siitä jotakin "eksoottista" - niin, että ns. paremmin pärjäävä porukka voi elämyksellisesti kokeilla köyhyyttä - miltä se aikuisten oikeasti tuntuu. Elämysmatkailua parhaimmillaan - tai pahimmillaan. Ja eihän se kivaa ole. Ei ihme, että aika nopeasti tämänkin toimittajan tulee ikävä luomu-rucolaa, jota on vaan ihan pakko saada.

Rikkaiden ja köyhien ruuista puhuminen on pöljää

Tuttu juttu, että rikkaat syö laadukkaammin ja terveellisemmin. Mutta voidaanko oikeasti sanoa, että rikkaat syövät Suomessa yksiä ruokia ja köyhät toisia?

Sateen "ansiosta" on aikaa pohtia syntyjä syviä eli omia ja suomalaisten ruokailutottumuksia. Kuinka paljon se, mitä pistämme suuhumme määrittelee sitä, minne sijoitumme yhteiskunnassa?

Lähes mitä tahansa googlettaessani päädyn jostain ihme syystä Kaksplus- tai Vauva-lehden keskustelupalstoille. Luultavasti tuoreilla vanhemmilla on aikaa ja halua käsitellä aihetta kuin aihetta.

Tällä kertaa löysin Vauva.fi-keskustelusta kiinnostavan viestiketjun jossa pohditaan, onko olemassa rikkaiden ja köyhien ruokia? Tärkeä kysymys on, kumpaan ryhmään iki-ihana makaronilaatikko kuuluu.

"rikkaat syö hummeria, äyriäisiä, tuoreita (palvelutiskiltä) kala- ja lihafilettä, tuoreita ja erikoisempiä marjoja ja hedelmiä, luomuruokaa, shampanjaa ja ylipäätään viinejä, jne."

"köyhät syö pastaa, peruspullaa ja -leipää, perushedelmiä, vakuumipakattuja lihoja, esim. jauheliha ja eineksiä"

Näin eräs vierailija kommentoi. Ja makaronilaatikon asema riippuu useimpien mielestä siitä, miten ruuan valmistaa:

"Köyhä ja rikas syö molemmat makaronia, köyhä ostaa mössöä rikas kuitupitoista tummaa makaronia."

Niin tai näin, tällaiset keskustelut ovat mielenkiintoinen kasvava ilmiö. Haluamme palavasti tietää, mihin "luokkaan" kuulumme - tietty kaikki hinkuvat parempiin piireihin tai ainakin suomalaiseen tyyliin "keskelle", ihailtujen tavallisten ihmisten joukkoon. Emme missään nimessä halua erottua muista, paitsi olla ihan pikkuisen parempia.

Tulista keskustelua herätti tammikuussa Hesarissa julkaistu Ilkka Malmbergin juttu hyväosaisen perheen viikonloppusyömisistä Helsingin boheemin porvarillisessa Käpylässä. Viikonlopun ostoksiin kuului esim. kampasimpukoita, sisäfiletta, kuhaa, laadukasta viiniä ja lähellä tuotettuja luomukasviksia.

Juttu sai monet kaverini raivon partaalle Facebookissa. Itsekin älähdin, että mihin ihmeeseen tällaisia juttuja tarvitaan?! Eikö ihmisten lajitteleminen tiettyihin ryhmiin mediassa vaan ruoki itse itseään, kaikkihan haluaa syömään kampasimpukoita paremmissa pöydissä (jos sattuu niistä tykkäämään). Kaverini, joista suurin osa kuuluisi juurikin näihin Käpylässä kampasimpukoita shoppaileviin "bopoihin" (boheemeihin porvareihin) tyrmäsivät ihmisten kategorisoinnin täysin:

"nyt oli Hesarissa sellainen artikkeli yhteiskuntaluokasta ja syömisestä että ei jää tälle naiselle muita vaihtoehtoja kuin tervetullottaa kaikki meille katsomaan plasmatelevisiota, juomaan limpparia ja mäyräkoiria, einesten ja sipsien kera."

"Oikeasti ihmiset eivät jakaudu luokkiin. Sen sijaan ihmiset ja toimittajat YRITTÄVÄT JAKAA IHMISIÄ LUOKKIIN jotta voisivat perustella joidenkin etuoikeudet ja toisten syrjinnän."

"Meitä (=puukäpyläläiset ja Mustan Pekan asiakkaat) nauratti aamukahvilla hesarin juttu ihan vedet silmissä. Olikohan tosissaan ihan vakavissaan kirjoitettu? Kyllä täällä ihan tavallisia teeveen katsojiakin löytyy. Ihme juttu, kun ei ruokakaupassa ole tullut mieleen bongailla julkkiksia..."

Myös Virpi Salmen oiva kolumni Henkinen käpyläläinen kritisoi henkisiä käpyläläisiä ilmiönä - samalla arvostelun kohteeksi joutuivat viattomat kampasimpukat.

"Ja aivan pian henkinen käpyläläinen esittää perustelun, jonka mukaan kampasimpukka on tosi paljon eettisempi ja hyvempi raaka-aine kuin joku toinen."

"First world problemin ylin muoto on se, kun kampasimpukat uhkaavat loppua hänen ruokakaupastaan."

Kaiken kukkuraksi vastaaviin, Suomen rikkaiden ja köyhien makutottomuksia vertaileviin juttuihin törmää yhä enemmän. Viimeksi taisin lukea Hesarista eri yhteiskuntaluokkien suosimista autoista. Kappas, yllättäen lääkärit tykkäävät Porchesta yms. ja duunarit tavallisemmista (=halvemmista) merkeistä. No, jutun pointti taisi olla, ettei tulotaso aina määritä automallia. Jostain rahat ökyautoon on silti revittävä.

Yhteiskuntaluokat makutottumuksineen ovat kiinnostaneet meitä aina. Kuuluisin tutkija lienee Pierre Bourdieu (1930–2002), jonka mukaan luokka-asema vastaa elämäntyyliä: makuvalinnat kertovat siitä, mihin yhteiskuntaluokkaan kuulut. Haluamme samaistua tiettyyn ihmisryhmään ja samalla erottautua jostakusta muusta. Hyvä maku on kulttuurinen ase, johon liittyy vallankäyttöä. 

Ei ole sattumaa, että "alempaan" luokkaan kuuluva inhoaa oopperaa ja "ylempään" kuuluva paheksuu saippuasarjoja. Sama pätee ruokaan. Suomi on onneksi vielä kaukana luokkayhteiskunnasta, mutta sinne päin ollaan ikävästi menossa...

Mielestäni median tärkeä tehtävä olisi nyt yrittää lieventää ilmiötä - ei vahvistaa sitä typerillä jutuilla, jossa yritetään väen väkisin korostaa ihmisten käyttäytymisen eroja. Varsinkin, kun edes kohderyhmään kuuluvista suurin osa ei niitä allekirjoita.

Paras olisi, jos voisimme kaikki olla iloisesti sekä-että, emme joko-tai. Olisi ok syödä Mäkkärissä ja seuraavana päivänä nauttia kampasimpukoita. Voisi shoppailla sekä Lidlissä että Stockan Herkussa - ja monipuolisuus nähtäisiin rikkautena!

Muistan, kun opiskeluaikoina käytiin kavereiden kanssa illalla dyykkaamassa ruokaa roskiksesta - ja saatettiin (silloin kun oli rahaa) lounastaa fiinissä ravintolassa. En nähnyt enkä vieläkään näe siinä mitään ongelmaa.