Pakko saada herneenpalkoja!

Herneeni, olen omasi. Eli koukussa ja pahasti. Kuten moni muukin suomalainen, sillä harvapa ulkomaalainen ymmärtää tämän palon sisältä riivittävien, kerralla suuhun tungettavien pikkupallukoiden ainutlaatuisuutta. Onneksi - muuten ne veisivät meiltä herneet! No juu...

Kun edessäni keimailee pussillinen herneitä, itsehillintä pettää aina. Kaikki on syötävä. No, jos olen tajunnut ostaa monta litraa, niin ehkä pussin pohjalta löytyy jotain vielä seuraavana päivänä.

Muistaakseni litra herneitä (ilman palkoja) painaa vajaat 200 grammaa litralta. "Normaali" määrä kerralla syötäväksi siis.

Kun olin lapsi äiti muistutteli, kuinka herneet ovat tosi terveellisiä (tosin pakastepussiherneistä ei voi puhua samana päivänä kuin tuoreista paloista), mutta sen jälkeen en ole tutkinut herneen ravintoarvoja.

Yllättävää, sillä yleensä perehdyn liiankin suurella antaumuksella herkkujeni ravintosisältöihin. Jos herkku on terveellinen, olen onnellinen. Jollei, syön silti mutta huonommalla omallatunnolla.

Herne saa tietenkin synninpäästön, ovathan sen ravintoarvot mitä parhaimpia: proteiinia! C-vitamiinia! B-vitamiinia!

No, hiilihydraatteja on herneessäkin, mutta niidenkin lähteenä herne peittoaa monet muut vaihtoehdot (kuten pullan, hehheh.)

Herneestä on moneksi: silpoherne, silpoydinherne, taittoherne, taittoydinherne, sokeriherne...

Kasvikset.fi-sivustolla kerrotaan, että tuoreet silpoydinherneen siemenet ja kokonaiset sokeriherneen tai taittoherneen palot ovat oleellinen osa suomalaista suviherkkua, kesäkeittoa. Niinpä. Nam!

Herneenpalkojen syöminen on kesärituaali vailla vertaa. Vähän kuin talviturkin kastaminen, rantasauna tai oluen nauttiminen kesäfestareilla rumasta muovituopista +15C sadesäällä. 

Vinkki, miten tätä kallisarvoista herkkua kannattaa säilyttää: muovipussissa +2 -+5C:n jääkaappilämpötilassa niin lyhyen aikaa kuin mahdollista. Tämä ei tietenkään ole ongelma.

Palkokasvit ovat herkkiä etyleenille, joten herneet kannattaa pitää loitolla mm. seuraavista: avokado, banaani, luumu, omena, päärynä ja tomaatti.

Loppuun Wikipedian herne vs. porkkana vertailu:

Ravintoarvoja per 100 g

	Porkkana	Herne
Proteiineja	0,6 g	5,1 g
Rasvaa	0,2 g	1 g
Hiilihydraatteja	5,6 g	9,4 g
B1-vitamiinia	0,07 mg	0,35 mg
B2-vitamiinia	0,07 mg	0,18 mg
C-vitamiinia	6,5 mg	20 mg

Mutta yhtä asiaa en ymmärrä: miksi monista muista kasviksista ja marjoista on kaikkia kivoja sanontoja, mutta herne on yleensä vain nenässä. Herneen maine pitää pelastaa!

"Ruokasnobit"

Istuimme kaverin kanssa juomassa valkkarispritzeriä Llamasin terassilla ja puheeksi tuli - mikäs muukaan kuin - ruoka.

Kaveri oli tavannut mukavan pojan Kuudes aisti -festivaalin yössä, ja he olivat nähneet toisensa jo pari kertaa festarin jälkeen. Olin iloinen hänen puolestaan.

Nyt poika oli ehdottanut illallista jossain, mutta voivotteli sitä että kaverini on niin kovin ruokasnobi, että sopivaa paikkaa oli vaikea keksiä.

Ruokasnobi?!

Kaverini, kuten minäkin, olemme aika tarkkoja siitä mitä suuhumme pistämme, mutta en silti kutsuisi kaltaisiamme ruokasnobeiksi.

Sitä paitsi: mistä lähtien itsestään huolehtimisesta on tullut snobiuden merkki? "Ulkopuolisen" pojan kommentti sai pohtimaan asiaa, tosin mihinkään johtopäätökseen emme päässeet.

Kiinnostavaa joka tapauksessa on, miten "normaalia" on syödä reippaasti kaikkea, mitä eteen sattuu ilmestymään – eikä edes niin, vaan syödä kaikkea epäterveellistä miettimättä millaisia vaikutuksia ruoalla saattaa olla kehoon, mieleen ja tulevaisuuden terveydentilaan.

Snobi-nimityksestä tulee itselleni mieleen hienostelija, joka nyrpistelee nenäänsä suurimmalle osalle tarjolla olevasta ruuasta ja vaatii eksklusiivisia herkkuja, laadukasta samppanjaa ja kaviaaria... sen sellaista.

Tärkeä snobin ominaisuus on, että hän myös arvostelee muiden ihmisten valintoja.

Hyvää ja terveellistä (ei hienoa ja kallista) ruokaa vaativien snobius on tällaisesta käytöksestä kaukana.

"Söisin mielelläni vaikka uusia perunoita ja voita", kaveri hymähti. Ei sen kummempaa.

Jos asiasta ei tee numeroa tai pakota muita seuraamaan omia "parempia" valintoja, niin eikö ole jokaisen ikioma asia, mitä suuhunsa laittaa? Yllättävää, kuinka paljon intohimoja muiden ruokavaliot meissä ihmisissä herättävät (erilaiset dieetit, karppaus, kasvissyönti, lihansyönti...)

Ehkä vielä joku päivä haluamme ehdoin tahdoin olla kaikki ruokasnobeja, hyvällä tavalla: vaatia laatua, lähiruokaa, arvostaa vanhoja hyväksi koettuja perusruokia. Tuntisimme myös itsemme ja ymmärtäisimme, millaisia vaikutuksia eri ruokavalioilla hyvinvointiimme on.

Tuunaa aamupuurosi - vain mielikuvitus on rajana!

Miltä kuulostaisi kaurapuuro, jonka lisukkeina tarjoillaan pekonia, kurpitsaa, Parmigiano-reggianoa, neitsytoliiviöljyä... Oudolta? New Yorkissa pääsee jo maistelemaan tällaisia persoonallisia puuroja.

Itse sain lapsena yliannostuksen kaurapuurosta, kun äiti työnsi joka aamu eteeni lautsellisen mössöä, jonka hajukin sai unenpöpperöisen lapsen voimaan pahoin. Kaurapuuroa syötiin sokerin, voisilmän, maidon, marjojen tai hillon kanssa. That's it.

Traumoistani huolimatta jaksan puolustaa kaurapuuroa ilkeitä ulkomaalaisia vastaan, jotka väittävät sen olevan pahaa. Puuro on tosi terveellistä!, intän. Nykyään saatan jo syödä pikalounaaksi pussipuuron, johon on ängetty sen verran marjoja ja sokeria ja ties mitä, että se maistuu ihan nannalta.

Puuro on kuitenkin perinteinen ja turvallinen juttu. Puuro on jopa niin pyhä, että kun luin New York Magazinesta jutun uudesta nykiläisestä puurobaarista The Stoats Porridge Bar sekä monista muista paikoista, jossa tarjoillaan puuroja ties minkälaisin lisukkein, järkytyin ja riemastuin yhtaikaa! Alla makupaloja New Yorkin parhaista puuroista, ja lehden sivuilta löytyy lisää mielikuvituksellisia luomuksia - joka makuun, epäilemättä...

The Canadian at OatMeals

Bacon, sharp Cheddar, roasted apples, maple syrup, and sea salt. This is the marijuana of savory oatmeals, a gateway gruel that leads to wild experimentation with the shop’s other untraditional combos—“croque monsieur” and fig-and-Gorgonzola among them.

Stone-Cut Oats With Stewed Prunes and Orgeat at Minetta Tavern

A sleeper on the brunch menu, this is the most elegant porridge in town: oats from South Carolina heirloom-grain grower Anson Mills topped with the same Cognac-steeped Agen prunes the kitchen uses to garnish the pâté, and a cloud of steamed-milk foam spiked with orgeat syrup.

Savory Oatmeal Skillet at Sweet Revenge

Cheesy grits have nothing on this rib-sticking mélange of quick oats, corn, black beans, roasted potatoes, tomato, and Cheddar. Top the thing off with an optional crumble of bacon and you have a dish that may simultaneously reduce and increase the risk of a heart attack.

Steel-Cut Oats With Spiced Mascarpone, Raisins, and Brown Sugar at Northern Spy Food Co. You might not think to top your morning bowl with a melting dollop of cinnamon-dusted mascarpone and cream, but once you try it, you’ll find it extremely difficult to go without.

Epäilijä minussa paheksuu tällaista puuron tuunaamista. Onko tämä laitonta? Voiko annoksia enää edes kutsua puuroksi? Eikö puuron pitäisi olla jotain vaatimatonta ja simppeliä, kuten suomalaisuus konsanaan?

Ennakkoluuloton minä hykertelee, tämähän on mahtava idea! Ottakaapa mallia, helsinkiläiset kahvilanpitäjät! Montako puurobaaria Helsingistä löytyy, täh?? Tässä loistava bisnesidea - jos vaan uskaltaa pistää tarjolle pekonipuuroa yms. ja sietää puuro-konservatiivien mahdolliset raivonpurkaukset.

Pahikset Aspartaami & Asesulfaami K - onko Stevia pekkaa parempi?

Päänsärky, masennus, levottomuus, astma, väsymys, hyperaktiivisuus, MS-taudin tyyppiset oireet, sokeus, aggressiivisuus, migreeni, ärtyisyys, epilepsia... Kuulostaa pahalta. Näitä kaikkia ja monia muita oireita aiheuttaa ystävämme aspartaami (E 951), jos Bill Stathamin Hyvä paha lisäaine -oppaaseen (ja moniin tutkimuksiin) on uskomista.

Flunssan myötä minulta meni eilen täysin makumaisti, karsea juttu, ja toivon se palaavan äkkiä. Koska syöminen ei nyt tuota iloa, aloin pohtia sairasvuoteellani ruoan terveellisyyttä. Selailin nimittäin kirjastosta noukkimaani australialaisen Bill Stathamin Hyvä paha lisäaine -opasta, jonne on listattu ruokien ja kosmetiikan lisäaineita - sekä hyviksiä että pahiksia.

Okei, aspartaamista vohkattu vaikka kuinka pitkään, etenkin sen vaarattomuutta jaksetaan korostaa kyllästymiseen asti. Mutta miksi pitää erikseen korostaa jotakin, minkä pitäisi olla itsestäänselvää kun puhutaan ruokaan lisättävästä aineesta? Ihmiset epäilevät, mutta kuitenkin käyttävät aspartaamia sisältäviä tuotteita surutta, eikä kukaan tunnu olevan moksiskaan! "Kerranhan sitä vaan eletään, vaikka sitten vähän lyhyemmin..."

Juujuu, yritän välttää eineksiä ja syödä puhdasta ja luonnollista ruokaa, mutta helppoa se ei tietty kiireiselle (ja mukavuudenhaluiselle) ihmiselle ole... Joskus vaan "on ihan pakko" saada light-kokista, mehua, esanssikarkkia tai muuta lisäaineita pursuilevaa mättöä sisäänsä. Hyihyi minua.

Aspartaamia löytyy esim. Dadonen juotavasta jogurtista - joka ikävä kyllä sattuu olemaan poikaystävän lemppari...

... sekä tästä kodikkaasta tuotteesta...

... ja luonnollisella imagollaan porskuttavasta Riitan Herkun puolukkamehujuomasta.

Hyvä paha lisäaine -kirjaa lukiessani aloin - jälleen kerran - pähkäillä, miten ihmeessä esimerkiksi aspartaami ja asesulfaami K ovat edelleen tosi yleisessä käytössä, eikä kukaan älähdä asiasta?

Monien tutkimusten perusteella opas luokittelee molemmat lisäaineet pahimpaan eli vaarallisten  sarjaan. Aspartaamin aiheuttamien oireiden lista on pitkä kuin nälkävuosi. Toinen - lähes tutkimaton - juttu onkin sitten, millainen nauttimamme kemikaalicocktailin eli erilaisten lisäaineiden yhteisvaikutus on ihmisparkaan. Voisin kuvitella, ettei hyvä.

Kuten moni tietää, aspartaamia käytetään keinotekoisena makeutusaineena vähäkalorisissa ruoissa, laihdutusjuomissa, purkassa, limuissa, pikakahvissa - itse asiassa sitä voi löytyä lisättynä mihin tahansa ruokaan, joka on sokeritonta tai johon ei ole lisätty sokeria. Varokaa siis, makeanhimoiset!

Aspartaamin "kaveri" on Asesulfaami K, toinen lisäaine, joka kirjassa menee "parasta välttää" -kategoriaan. Se on aiheuttanut mm. kasvaimia, leukemiaa ja syöpää eläimillä. Asesulfaami K:ta käytetään samoin keinotekoisena makeutusaineena vähäkalorisissa ruoissa.

Yksi Stevia-kasveista. Kuva: Wikipedia.

Nyt katseet ovat kuitenkin kääntyneet uuteen elämämme makeuttajaan - Steviaan. Ainakin sitä kovasti mainostetaan. Stevian kun kehutaan olevan "luonnollista", saadaanhan se yrttikasvista. Stevia on nimittäin yleisnimi Etelä-Amerikasta peräisin olevalle noin 200:lle yrttikasvilajikkeelle. Stevian suosio eri puolilla maailmaa onkin ollut suuri. Aspartaamin pelästyttämät kun haluavat nyt luonnollisia tuotteita - eikä ihme. Lisäksi Stevian lehdistä saatava makeutusaine on 300 kertaa makeampaa kuin ruokosokeri - kustannustehokkuus huipussaan, siis?

Vuonna 2010 päivitettyyn lisäainekirjaan Stevia ei ehtinyt mukaan, mutta esim. ravitsemusterapeutti Reijo Raatikainen kertoo aineesta Pronutritionist-blogissaan. Kiinnostavaa asiaa.

"Aika näyttää, olisiko Steviasta makeutusaineiden Appleksi", Raatikainen sanailee.

Monissa maissa Stevia on edelleen kielletty, mutta esim. Japanissa sitä on käytetty jo pitkään. Vähän aikaa sitten Stevian salli Yhdysvallat ja EU perässä viime vuonna. Käyttö on levinnyt sen jälkeen nopsaan, Suomenkin jogurttihyllyiltä ym. voi jo bongata Stevialla makeutettuja tuotteita. Itsekin maistoin Ingmanin rasvattoman banaani-mustikkajogurtin, jota oli höystetty Stevialla. No juu, ihan "tavalliseltahan" se maistui.

Myös Hartwall tuntuu villiintyneen Steviasta: "Luonnon ihme Stevia, juomahyllyn mullistavin uutuus!"

Stevia-limuja piisaa kaupoissa. Kuva: Hartwall.

Altistuminen Stevialle siis näyttäisi olevan turvallista, mutta tutkimusta ihmisen pitkäaikaisesta altistumisesta tarvittaisiin kipeästi. Ehkäpä me kaikki saamme olla lopullisina koekaniineina...

Huh, kirjoittaessa meni loputkin ruokahalut... tosin makuaisti on tosiaan edelleen kadoksissa, kääk! Mutta jos haluaa tietää lisää "pahiksista", niin pahimmat lisäaineet löytyvät listattuina mm. Terveydenjuuri-nettisivustolla.

Lähiruokaa, kiitos - mutta mitä se oikeasti on?

Missä on sun koti, broileri? Kuva: Ruokatietofi.

Viikonloppu Tampereella vanhempien ilona ja aamukahviseurana Aamulehti, joka löi eilen pökköä pesään trendikkääseen lähiruoka-keskusteluun väittämällä, että "Kohta Brasilian broilerikin on lähiruokaa" ja että kuluttajaa vedätetään kympillä lähiruoka-asioissa.

Keskustelun kuumasta aiheesta aloitti Visa Merikoski, MTK-Pirkanmaan toiminnanjohtaja. Hänen mukaansa pahimmillaan puolalainen ruis, tanskalainen sianliha tai brasilialainen broileri saattaa muuttua lähiruuaksi, jos nykytrendi jatkuu. Lähes joka kaupparyhmästä löytyy tuotteita, jossa pääraaka-aineen alkuperä jätetään kertomatta.

Kuluttaja kuvittelee ostavansa lähellä tuotettua ruokaa, vaikkei näin olisi.

Kukin kun määrittelee lähiruuan omista lähtökohdistaan. Esimerkiksi STT kysyi muutamalta lähiruoan tuottajalta tai kauppiaalta, mitä lähiruoka heille tarkoittaa ja vastauksia oli yhtä monta kuin vastaajia.

Elintarviketeollisuudelle on tärkeää valmistuspaikka, ei se mistä raaka-aineet ovat lähtöisin. Viljelijät edellyttävät raaka-aineiden tulevan mahdollisimman läheltä, vähintään kotimaasta. Elintarviketyöläiset arvostavat kotimaisen työn arvoa. Ei ihme, että syntyy monenlaista lähituotemarkkinointia ja "sekasotku on valmis":

On kuluttajien aliarvioimista se, että esimerkiksi eräässä Pirkanmaan Osuuskaupan 110-vuotisjuhlatuotteessa ei kerrota sianlihan alkuperää, vaikka sitä mainostetaan lähituotteena. Tuote on Tapolan ylikypsä kinkku, joka on varmasti tehty lähellä, mutta pakkauksesta ei saa selville lihan alkuperää. Informaation puute korostuu, kun saman kaupan leipäosastolta löytyy juhlaruisleipä, jossa rukiin viljelypaikkakunta, mylläri ja leipuri on reilusti kerrottu.

Näin kertoo Visa puheenvuorossaan. Ei kuulosta ihan reilulta. Välillä tosiaan törmää pakkauksiin, jossa on suomenlippu tai muuta suomalaisuuteen viittaavaa, joilla luodaan mielikuvaa kotimaisuudesta, vaikka tuote olisi kaikkea muuta. Olen samaa mieltä siitä, että asiasta pitää keskustella. Muuten kuluttajien harhauttaminen jatkuu!

Kasvaako tässä lähiruoan aineksia...?

Artikkelin mukaan ilmiö on päättäjien, median ja elintarvikeketjun tiedossa mutta tilanteen korjaaminen tuntuu vain olevan mahdotonta.

Mikä sitten oikeastaan on lähiruokaa? Öö ehkä tässäkin pitää käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Ja keskustelu varmasti jatkuu...

Syömisfanaatikot ja ne jotka unohtavat syödä

Jälleen tänään tajusin vanhan totuuden, kun tarkkailin työkavereita. Ihmisiä on kahta lajia: niitä, joiden on pakko syödä ja niitä joiden ei. Itse putoan puolen välin tienoille, joten molemmat ryhmät huvittavat.

Osa meistä kuolee jollei saa tietyllä hetkellä ruokaa. Ihminen alkaa käyttäytyä levottomasti, tiuskia ja puhua vain siitä. Ruokaa on pakko saada ja äkkiä! Esimerkiksi äitini. Hänellä pitää aina olla välipaloja mukanaan kaupungilla, koska kun nälkä yllättäen iskee niin kellään ei ole hauskaa. Mieliala uppoaa synkkyyden syvyyksiin, ihan kaikki tökkii eikä voi ajatella mitään muuta kuin ruokaa.

Olen nähnyt ihmisten saavan itkuraivareita, jolleivät he ole päässeet syömään tietyllä hetkellä. Joillekin kunnon lounas tasan klo 12 tai välipala klo 15 on pakkopulla. Muutoin ei mikään ei suju, ja kanssaihmiset saavat tuta nälän kauheat seuraukset.

Kaiken kukkurasi monelle ei kelpaa nälän ensityydyttäjäksi mikä tahansa, hedelmä tai kupponen kahvia, vaan ruoan pitää olla hyvää, lämmintä, ravitsevaa ja terveellistä. "Mä tarvitsen kunnon ruokaa", tuttu vaatimus. Vaikka lopulta tyyppi saattaa päätyä vetämään pizzaa lounaaksi. No juu, ainakin aikomus on hyvä. Monesti nämä ruokafanaatikot myös syövät valtavia määriä - ihan kuin nälänhätä olisi pyyhkäisemäisillään yli maailman.

Entä ne, jotka eivät syö? Toinen ääripää. Minullakin on monta kaveria, jotka saattavat illalla tyynesti todeta, että ovat unohtaneet tänään syödä. Oho, no sellaista sattuu. Näiden tyyppien keskittyminen ei herpaannu, eikä syöminen vaan tule mieleen kun on kesken jotain tärkeää tekemistä. Kunnioitettavaa. 

Itse sijoitun puoliväliin, vähän lähemmäksi "paastoajia". Minullekin syöminen on välttämätön paha, jos olen innostunut jostain. Mutta en kyllä selviä päivää illman ruokaa tuupertumatta - ja sitten kun syön, haluan sisääni jotain terveellistä.

Useammin minua ärsyttävät ruokafanaatikot - varsinkin matkoilla, jolloin puoli päivää kuluu etsiessä tyypeille kelpaavia ruokapaikkoja... Silti, syömisen ilmiöt ovat tosi mielenkiintoisia - ja kertovat varmasti paljon ihmisestä ja persoonallisuudesta... Onkohan aihetta tutkittu? Eiköhän...

Miten suhtautua rajusti laihtuneeseen ystävään?

Kävin jokin aikaa sitten Turussa tapaamassa vanhoja opiskelukavereitani. Oli ihanaa huomata, että hyvien ystävien kanssa - joiden näkemisestä oli vierähtänyt liian pitkä tovi - juttu jatkui siitä mihin se viimeksi jäi. Ystävyys voi säilyä välimatkasta huolimatta.

Lisäksi oli ilo huomata, että suurin osa ystävistä voi hyvin ja vaikuttaa suht tyytyväisiltä elämäänsä. Joillakin oli edelleen gradu kesken, joku oli mennyt naimisiin, toinen saanut lapsen - ja nopeimmat jo toisen. Osa on edelleen sinkkuja ja jatkaa elämäänsä aika samaan tyyliin kuin opiskeluaikoina. Suurin osa oli löytänyt myös työtä - vaikkakin liian usein lyhyiden pätkien muodossa - tai kehittänyt itse hommia freelancerina.

Iloisiin jälleennäkemisiin kuului myös vakavampi kohtaaminen yhden naispuolisen opiskelukaverini kanssa. Hän oli laihtunut huomattavasti - eikä terveellä tavalla. Ystävä on aina ollut hoikka, mutta nyt hän näytti riutuneelta. Hälytyskellot alkoivat soida, kun hän kieltäytyi ihan kaikesta ruuasta jopa toisen ystävän järjestämällä herkkubrunssilla ja kertoi lisäksi olevansa nykyään absolutisti. 

Ystävä vaikutti myös maanisen puheliaalta, hermostuneelta ja hieman sekavalta. En sanonut hänelle mitään, kuten ei kukaan muukaan meistä. Keskenämme kyllä myöhemmin juttelimme, että jotain huolestuttavaa tilanteessa on, mutta silloinkin minä otin asian puheeksi. Niin se taitaa vaan mennä, että toisen asioihin puuttuminen koetaan Suomessa edelleen tosi vaikeaksi.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan vastaavia ongelmia enkä tiedä mitä tehdä. Vaikka tiedän, mistä on kyse. En itse varsinaisesti ole sairastanut syömishäiriötä mutta opiskeluaikoina kävin läpi periodin, jolloin laihdutin itseni todella (ihan liian!) laihaksi ja ruoka sai lähes pääroolin elämässäni. Suurin osa kavereistani oli tuolloin tiukkoja kasvissyöjiä tai vegaaneja, ja ruuan terveellisyys ja ekologisuus muodostuivat myös minulle ihan liian tärkeiksi seikoiksi - mikä alkoi salakavalasti vaikuttaa kaikkeen syömiseeni - ja koko elämääni.

Tarkkailin jokaista suupalaa ja opiskelin ruokien ravintosisältöjä ulkoa. Välttelin vieraissa paikoissa syömistä, koska en silloin tiennyt mitä suuhuni päätyi. Kun nyt katselen valokuviani noilta ajoilta, voin vain kauhistella mitä oikein tein itselleni. Nykyisillä kriteereilläni näytän kuvissa jopa sairaalloisen laihalta ja riutuneelta. Ei ikinä enää!

Olen edelleen (ehkä vähän liiankin) tarkka siitä, mitä pistän suuhuni, sillä haluan syödä terveellisesti ja pysyä hoikkana. Olennainen muutos on kuitenkin tapahtunut asenteessani: nyt katson itseäni peilistä ja olen tyytyväinen. Ihanteeni ei enää ole laiha ruikula, vaan hoikka mutta voimakas ja lihaksikas vartalo - vaikka parin kurvin kera. En voi kuin kiittää mitä lie tahoa, että itse tajusin muuttaa käytöstäni ennen kuin olisin päätynyt kauheaan kierteeseen, jollaisista myös ihan liian monissa blogeissa joutuu lukemaan.

Kun nyt mietin laihaa ystävääni, tulen surulliseksi. Näen hänet ehkä taas lähipäivinä, mutten edelleen tiedä mitä sanoa. Tiedän vain, että "väärät" sanat voivat ajaa hänet yhä pahempaan itseinhon ja ruumiin kurittamisen kierteeseen. Itsekin muistelen kuinka tietyssä vaiheessa inhosin sitä, että joku päivitteli laihuuttani ja käski syömään enemmän. Se herätti jopa aggressiivisia tunteita, ja sai käyttäytymään juuri päinvastoin. Ja jollen keksi oikeita sanoja - epäilen sitä vahvasti - voin vain toivoa, että ystäväni itse tai hänen kaikkein läheisimpänsä (vanhempansa tai aviomiehensä?) ymmärtäisivät tehdä jotain ja opastaa ystävän takaisin terveen itsetunnon polulle.

Rikkaiden ja köyhien ruuista puhuminen on pöljää

Tuttu juttu, että rikkaat syö laadukkaammin ja terveellisemmin. Mutta voidaanko oikeasti sanoa, että rikkaat syövät Suomessa yksiä ruokia ja köyhät toisia?

Sateen "ansiosta" on aikaa pohtia syntyjä syviä eli omia ja suomalaisten ruokailutottumuksia. Kuinka paljon se, mitä pistämme suuhumme määrittelee sitä, minne sijoitumme yhteiskunnassa?

Lähes mitä tahansa googlettaessani päädyn jostain ihme syystä Kaksplus- tai Vauva-lehden keskustelupalstoille. Luultavasti tuoreilla vanhemmilla on aikaa ja halua käsitellä aihetta kuin aihetta.

Tällä kertaa löysin Vauva.fi-keskustelusta kiinnostavan viestiketjun jossa pohditaan, onko olemassa rikkaiden ja köyhien ruokia? Tärkeä kysymys on, kumpaan ryhmään iki-ihana makaronilaatikko kuuluu.

"rikkaat syö hummeria, äyriäisiä, tuoreita (palvelutiskiltä) kala- ja lihafilettä, tuoreita ja erikoisempiä marjoja ja hedelmiä, luomuruokaa, shampanjaa ja ylipäätään viinejä, jne."

"köyhät syö pastaa, peruspullaa ja -leipää, perushedelmiä, vakuumipakattuja lihoja, esim. jauheliha ja eineksiä"

Näin eräs vierailija kommentoi. Ja makaronilaatikon asema riippuu useimpien mielestä siitä, miten ruuan valmistaa:

"Köyhä ja rikas syö molemmat makaronia, köyhä ostaa mössöä rikas kuitupitoista tummaa makaronia."

Niin tai näin, tällaiset keskustelut ovat mielenkiintoinen kasvava ilmiö. Haluamme palavasti tietää, mihin "luokkaan" kuulumme - tietty kaikki hinkuvat parempiin piireihin tai ainakin suomalaiseen tyyliin "keskelle", ihailtujen tavallisten ihmisten joukkoon. Emme missään nimessä halua erottua muista, paitsi olla ihan pikkuisen parempia.

Tulista keskustelua herätti tammikuussa Hesarissa julkaistu Ilkka Malmbergin juttu hyväosaisen perheen viikonloppusyömisistä Helsingin boheemin porvarillisessa Käpylässä. Viikonlopun ostoksiin kuului esim. kampasimpukoita, sisäfiletta, kuhaa, laadukasta viiniä ja lähellä tuotettuja luomukasviksia.

Juttu sai monet kaverini raivon partaalle Facebookissa. Itsekin älähdin, että mihin ihmeeseen tällaisia juttuja tarvitaan?! Eikö ihmisten lajitteleminen tiettyihin ryhmiin mediassa vaan ruoki itse itseään, kaikkihan haluaa syömään kampasimpukoita paremmissa pöydissä (jos sattuu niistä tykkäämään). Kaverini, joista suurin osa kuuluisi juurikin näihin Käpylässä kampasimpukoita shoppaileviin "bopoihin" (boheemeihin porvareihin) tyrmäsivät ihmisten kategorisoinnin täysin:

"nyt oli Hesarissa sellainen artikkeli yhteiskuntaluokasta ja syömisestä että ei jää tälle naiselle muita vaihtoehtoja kuin tervetullottaa kaikki meille katsomaan plasmatelevisiota, juomaan limpparia ja mäyräkoiria, einesten ja sipsien kera."

"Oikeasti ihmiset eivät jakaudu luokkiin. Sen sijaan ihmiset ja toimittajat YRITTÄVÄT JAKAA IHMISIÄ LUOKKIIN jotta voisivat perustella joidenkin etuoikeudet ja toisten syrjinnän."

"Meitä (=puukäpyläläiset ja Mustan Pekan asiakkaat) nauratti aamukahvilla hesarin juttu ihan vedet silmissä. Olikohan tosissaan ihan vakavissaan kirjoitettu? Kyllä täällä ihan tavallisia teeveen katsojiakin löytyy. Ihme juttu, kun ei ruokakaupassa ole tullut mieleen bongailla julkkiksia..."

Myös Virpi Salmen oiva kolumni Henkinen käpyläläinen kritisoi henkisiä käpyläläisiä ilmiönä - samalla arvostelun kohteeksi joutuivat viattomat kampasimpukat.

"Ja aivan pian henkinen käpyläläinen esittää perustelun, jonka mukaan kampasimpukka on tosi paljon eettisempi ja hyvempi raaka-aine kuin joku toinen."

"First world problemin ylin muoto on se, kun kampasimpukat uhkaavat loppua hänen ruokakaupastaan."

Kaiken kukkuraksi vastaaviin, Suomen rikkaiden ja köyhien makutottomuksia vertaileviin juttuihin törmää yhä enemmän. Viimeksi taisin lukea Hesarista eri yhteiskuntaluokkien suosimista autoista. Kappas, yllättäen lääkärit tykkäävät Porchesta yms. ja duunarit tavallisemmista (=halvemmista) merkeistä. No, jutun pointti taisi olla, ettei tulotaso aina määritä automallia. Jostain rahat ökyautoon on silti revittävä.

Yhteiskuntaluokat makutottumuksineen ovat kiinnostaneet meitä aina. Kuuluisin tutkija lienee Pierre Bourdieu (1930–2002), jonka mukaan luokka-asema vastaa elämäntyyliä: makuvalinnat kertovat siitä, mihin yhteiskuntaluokkaan kuulut. Haluamme samaistua tiettyyn ihmisryhmään ja samalla erottautua jostakusta muusta. Hyvä maku on kulttuurinen ase, johon liittyy vallankäyttöä. 

Ei ole sattumaa, että "alempaan" luokkaan kuuluva inhoaa oopperaa ja "ylempään" kuuluva paheksuu saippuasarjoja. Sama pätee ruokaan. Suomi on onneksi vielä kaukana luokkayhteiskunnasta, mutta sinne päin ollaan ikävästi menossa...

Mielestäni median tärkeä tehtävä olisi nyt yrittää lieventää ilmiötä - ei vahvistaa sitä typerillä jutuilla, jossa yritetään väen väkisin korostaa ihmisten käyttäytymisen eroja. Varsinkin, kun edes kohderyhmään kuuluvista suurin osa ei niitä allekirjoita.

Paras olisi, jos voisimme kaikki olla iloisesti sekä-että, emme joko-tai. Olisi ok syödä Mäkkärissä ja seuraavana päivänä nauttia kampasimpukoita. Voisi shoppailla sekä Lidlissä että Stockan Herkussa - ja monipuolisuus nähtäisiin rikkautena!

Muistan, kun opiskeluaikoina käytiin kavereiden kanssa illalla dyykkaamassa ruokaa roskiksesta - ja saatettiin (silloin kun oli rahaa) lounastaa fiinissä ravintolassa. En nähnyt enkä vieläkään näe siinä mitään ongelmaa.

"Pienissä" häissä Espanjassa

Loma alkoi ja ulkona sataa - epäreilua! No, nyt voi sitten löhötä sohvalla ja järjestää valokuvia. Päädyin käymään läpi kuvia poikaystäväni veljen häistä, joita juhlimme kesäkuussa Espanjassa.

Matka häihin oli hektinen. Lensimme pitkäksi viikonlopuksi Madridiin, jonka lähellä häät pidettiin - ja millaiset häät! Suomalaiset ystäväni eivät todellakaan ole naimisiinmenevää sorttia, eli ehkä olen vieraantunut todellisuudesta, mutten ihan tajunnut että häät voivat olla näinkin suureellisia. Veli meni naimisiin kaupungin suurimmassa kirkossa ja vieraita oli lähemmäs 200. En muista matkasta juuri muuta kuin jatkuvan syömisen ja juomisen...

Harvinainen vapaahetki "häämatkalla" Espanjaan. Ja silloinkin mentiin runsaille (ilmaisille!) tapaksille. Kuva: Happier Endings

Hääpäivänä lounasaikaan iso joukko sukulaisia saapui poikaystävän vanhempien kotiin nauttimaan runsaita tapaksia, ja sitten jatkettiin kirkkoon. Seremonia alkoi vasta yhdeksän maissa illalla ja kesti "aika" kauan papin luritellessa kauniita sanoja rakkaudesta. Välillä rukoiltiin, sukulaiset lukivat raamattua, sopraano lauloi ja sitten vaihdettiin sormuksia ja pussattiin (ei mielestäni tarpeeksi intohimoisesti ;). Suomalaiselle yllättävä ele oli kolikoiden vaihto! Kun kysyin mistä on kyse, poikaystävä vastasi että ele on symboli omaisuuden jakamisesta. Aika raadollista. Hääseremoniaan kuului myös ehtoollinen.

Katedraalin portailla hengaavia lapsia ennen häiden alkua. Kuva: Happier Endings

Sulhanen saapui paikalle äitinsä kanssa ja morsian isänsä kanssa. Mielenkiintoista. Kuva: Happier Endings

Keskellä morsiuspari, vasemmalla sulhasen äiti ja oikealla morsiamen isä. Hmm. Ymmärrettävää perhekeskeisessä kulttuurissa. Kuva: Happier Endings

Hääparin päälle satoi riisiä, ruusun terälehtiä - ja kikherneitä. Auts! Kuva: Happier Endings

Illan edetessä jatkoimme juhlapaikkaan, Michelin-tähden ravintolaan, jossa meille annettiin heti ovella käteen oluttuoppi (samppanjaa oli tarjolla vasta aterian päälle!) ja vähitelleen eteemme kiikutettiin kymmeniä tapastarjottimia täynnä herkkupaloja... jo niistä olisi "aloittelija" tullut täyteen!

Onneksi minua oli varoitettu. Lopulta ruokailu alkoi ja ensimmäinen herkullinen lautasellinen (jolla oli hieno pitkä ranskalainen nimi) saapui eteeni - onneksi jätin puolet, kuten seuraavasta ja sitä seuraavasta ja... noin kymmenen lautasellinen jälkeen päästiin vihdoin pääruokaan, joka oli joko pihviä halutulla tavalla tai hyvää kalaa. Huhhuh! Jaksoin pari palaa kalastani, ikävä kyllä. Viinilasit tietysti täyttyivät melkein samaa tahtia.

Suurena äyriäisfanina tämä taisi olla lempparini yli kymmenestä ruokalajista. Kuva: Happier Endings

Lopulta päästiin jälkiruokiin ja hääkakkuun, jonka kanssa kävi oudosti. Kakku kiikutettiin suurella hälinällä kaiken keskelle ja pari leikkasi sen samaan tapaan kuin Suomessa. Sitten kakku vietiin äkkiä pois ja eteemme tuotiin ihan eri kakkua! Kukaan ei tiennyt, kuinka varsinaiselle hääkakulle kävi ja miksi se vietiin pois... Oli tainnut leipurille käydä köpelösti?

Pusipusi, oi nuorta lempeä! ;)

Jälkiruoka "with special effects" 

Ruuan jälkeen minua pyydettiin toisen veljen puolison kanssa jakamaan lahjoja isosta korista kaikille häävieraille. Miehet saivat kauniisti pakatun taskulampun ja naiset huulikiilteen valitsemallaan maulla. 

Kello oli kolme yöllä, kun "virallinen" osuus päättyi. Onneksi ohjelmassa ei ollut leikkejä kuten morsiamenryöstöä tai kimpunheittoa, en perusta sellaisista. Siirryimme tanssilattialle ja avoin baari aukaistiin - baari muuten "unohtui" auki kahden tunnin sijaan yli neljäksi tunniksi. Pienen suukovun jälkeen hääpari maksoi vain sovitusta ajasta - ei kovin hyvä diili ravintolalle mutta vieraille kyllä! Kello kuusi aamulla meidän oli pakko lähteä kotiin, mutta suuri osa vieraista jäi bilettämään - kaiken ikäisistä, mikä on aina virkistävää!

Seuraavana päivänä kokoonnuimme koko suku (yli 60 henkeä) poikaystävän vanhempien kesäasunnolle. He olivat hommanneet paikalle valtavia juustoja ja kokonaisen ilmakuivatun kinkun sekä kinkunleikkaajan. Kinkun leikkaaminen on Espanjassa tärkeä asia, ei sitä sovi kenen tahansa aloittelijan tehdä!

Kesäasunnolle, jonne palkattiin pari tyyppiä hoitamaan tapastarjoilua ja ennen kaikkea leikkaamaan kinkkua oikeaoppisesti.

Syötyämme tapaksia tuntikaupalla haimme autolla lähistön baarin meille valmistaman valtavan gazpachon (vähän erilaisen sellaisen!) ja paellan, jotka juuri ja juuri mahtuivat yksi kerrallaan henkilöautoon. Molemmat olivat herkullisia, mutta surullisinta oli että paellasta yli puolet  päädyttiin heittämään roskiin - kaikki kun olivat jo tupaten täynnä kahden päivän syömisputkesta.

Näyttääkö gazpacholta? Kyllä vaan! Gazpacho manchegon tyyli on vähän toinen, "lihaisampi". Mukana ainakin possua, kanaa ja kania.

Oi, isoin koskaan näkemäni paella! Harmi vaan, ettei kukaan jaksanut syödä sitä.

Röyh. Summa summarum, oli tosi mielenkiintoista kokea hieman erilaiset mutta monella tapaa myös tosi samanlaiset häät kuin Suomessa. Tosin yhtään päivää enempää en olisi samaa menoa jaksanut - tai olisin voinut pyöriä kotiin, kun en olisi mahtunut lentokoneeseen.

Maha - tuo bileiden katala vesittäjä

Samppanjaa, mansikoita ja macaroneja. Nam. Graavilohta, lihapullia, prinssinnakkeja, lisää samppanjaa ja ihan pikku pala suklaakakkua, rapeaa maalaisleipää ja kahdenlaista tapenadea (tupla-nam), nachoja guacamolen kanssa ja palanpainikkeeksi tietenkin lisää mansikoita ja skumppaa. 

Pieni hengähdystauko ja sitten jatketaan. Taivaallista juustokakkua, sipsejä, perunasalaattia ja pastasalaattia ja päälle vielä virolainen suklaakonvehti. Setti huuhdotaan alas munalikööri-snapsilla ja vodka-snapsilla. Sitten taas vähän seurustelua kunnes käteen ilmestyy olut. Jossain vaiheessa iltaa alkaa taas tehdä mieli sipsejä...

Viime lauantaina seurasin poikaystävääni kahden hänen ystävänsä bileisiin. Ensin vuorossa olivat fiinit, samppanjantäyteiset tuparit Bulevardilla. Jossain vaiheessa siirryimme koleaan kesäsateeseen "osuvasti" nimettyyn Ultimate Summer Partyyn parin korttelin päähän. Tunnelma vaihtui hetkessä hillitystä small talkista hikiseen fiestaan, jossa tanssittiin pikkupikkubikineissä hassut lasit ja muovikukka päässä. Yksi juhlija oli jo ehtinyt sammua sohvalle - krhm, valkoiselle sohvalle, jonka päälle tämä nuori nainen hieman myöhemmin laattasi. Kuten myös lattialle, tuolille ja vieraiden kengille... Tunsin olevani teini jälleen. No, bileitä on moneksi.

Itselleni ja ennen kaikkea herkälle vatsalleni bileet ovat nykyään suuria koettelemuksia. Kaikesta edellä luetellusta seurasi nytkin kovat vatsanväänteet. "Viisas" vatsani kun sietää koko ajan yhä vähemmän biletystä ja epämääräistä elämää. Niinpä kun muut jatkoivat baariin juomaan lisää ja tanssahtelemaan, tassuttelin hissun kissun kotiin peiton alle.

Kateeksi käy niitä rautavatsoja, jotka nauttivat herkkupöytien antimista kaikin rinnoin ja jaksavat sen päälle iloisina bilettää aamuun asti.

Enkä todellakaan ole pahimmasta päästä, vaan yritän aina säilyttää tolkun ja varovasti ihan pikkuisen maistella herkkuja. Ei auta, kurjasti käy aina kun syön mitä tahansa odottamatonta, vähänkin eksoottisempaa tai vain eri tavalla kuin arkena. Minun on pakko suunnitella syömiseni tarkkaan ja kiskoa matkoilla kaksin käsin maitohappobakteereja. Usein on myös pakko kieltäytyä - mistä yllättävän moni tuntuu pahoittavan mielensä - älkää, hyvät ihmiset!

No, laktoosi-intoleranssi minulla "sentään" on, kunnon suomalaisena. Kermasta vatsa paisuu ilmapalloksi jolloin tuntemattomatkin alkavat kysellä, monesko kuu on monessa. Sukuvika. Äitini vatsa on yhtä nirso ja hänellä onkin todettu ärtynyt paksusuoli. Kaiken kukkuraksi tuppaan stressaamaan asioita maha-paran kautta. 

Miksi, oi miksi vatsa iskee vastaan juuri silloin, kun on hauskaa? Ennen kaikkea: mikä avuksi vaivaan?