Miten suhtautua rajusti laihtuneeseen ystävään?

Kävin jokin aikaa sitten Turussa tapaamassa vanhoja opiskelukavereitani. Oli ihanaa huomata, että hyvien ystävien kanssa - joiden näkemisestä oli vierähtänyt liian pitkä tovi - juttu jatkui siitä mihin se viimeksi jäi. Ystävyys voi säilyä välimatkasta huolimatta.

Lisäksi oli ilo huomata, että suurin osa ystävistä voi hyvin ja vaikuttaa suht tyytyväisiltä elämäänsä. Joillakin oli edelleen gradu kesken, joku oli mennyt naimisiin, toinen saanut lapsen - ja nopeimmat jo toisen. Osa on edelleen sinkkuja ja jatkaa elämäänsä aika samaan tyyliin kuin opiskeluaikoina. Suurin osa oli löytänyt myös työtä - vaikkakin liian usein lyhyiden pätkien muodossa - tai kehittänyt itse hommia freelancerina.

Iloisiin jälleennäkemisiin kuului myös vakavampi kohtaaminen yhden naispuolisen opiskelukaverini kanssa. Hän oli laihtunut huomattavasti - eikä terveellä tavalla. Ystävä on aina ollut hoikka, mutta nyt hän näytti riutuneelta. Hälytyskellot alkoivat soida, kun hän kieltäytyi ihan kaikesta ruuasta jopa toisen ystävän järjestämällä herkkubrunssilla ja kertoi lisäksi olevansa nykyään absolutisti. 

Ystävä vaikutti myös maanisen puheliaalta, hermostuneelta ja hieman sekavalta. En sanonut hänelle mitään, kuten ei kukaan muukaan meistä. Keskenämme kyllä myöhemmin juttelimme, että jotain huolestuttavaa tilanteessa on, mutta silloinkin minä otin asian puheeksi. Niin se taitaa vaan mennä, että toisen asioihin puuttuminen koetaan Suomessa edelleen tosi vaikeaksi.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan vastaavia ongelmia enkä tiedä mitä tehdä. Vaikka tiedän, mistä on kyse. En itse varsinaisesti ole sairastanut syömishäiriötä mutta opiskeluaikoina kävin läpi periodin, jolloin laihdutin itseni todella (ihan liian!) laihaksi ja ruoka sai lähes pääroolin elämässäni. Suurin osa kavereistani oli tuolloin tiukkoja kasvissyöjiä tai vegaaneja, ja ruuan terveellisyys ja ekologisuus muodostuivat myös minulle ihan liian tärkeiksi seikoiksi - mikä alkoi salakavalasti vaikuttaa kaikkeen syömiseeni - ja koko elämääni.

Tarkkailin jokaista suupalaa ja opiskelin ruokien ravintosisältöjä ulkoa. Välttelin vieraissa paikoissa syömistä, koska en silloin tiennyt mitä suuhuni päätyi. Kun nyt katselen valokuviani noilta ajoilta, voin vain kauhistella mitä oikein tein itselleni. Nykyisillä kriteereilläni näytän kuvissa jopa sairaalloisen laihalta ja riutuneelta. Ei ikinä enää!

Olen edelleen (ehkä vähän liiankin) tarkka siitä, mitä pistän suuhuni, sillä haluan syödä terveellisesti ja pysyä hoikkana. Olennainen muutos on kuitenkin tapahtunut asenteessani: nyt katson itseäni peilistä ja olen tyytyväinen. Ihanteeni ei enää ole laiha ruikula, vaan hoikka mutta voimakas ja lihaksikas vartalo - vaikka parin kurvin kera. En voi kuin kiittää mitä lie tahoa, että itse tajusin muuttaa käytöstäni ennen kuin olisin päätynyt kauheaan kierteeseen, jollaisista myös ihan liian monissa blogeissa joutuu lukemaan.

Kun nyt mietin laihaa ystävääni, tulen surulliseksi. Näen hänet ehkä taas lähipäivinä, mutten edelleen tiedä mitä sanoa. Tiedän vain, että "väärät" sanat voivat ajaa hänet yhä pahempaan itseinhon ja ruumiin kurittamisen kierteeseen. Itsekin muistelen kuinka tietyssä vaiheessa inhosin sitä, että joku päivitteli laihuuttani ja käski syömään enemmän. Se herätti jopa aggressiivisia tunteita, ja sai käyttäytymään juuri päinvastoin. Ja jollen keksi oikeita sanoja - epäilen sitä vahvasti - voin vain toivoa, että ystäväni itse tai hänen kaikkein läheisimpänsä (vanhempansa tai aviomiehensä?) ymmärtäisivät tehdä jotain ja opastaa ystävän takaisin terveen itsetunnon polulle.