Kiire - mikä kamala tekosyy!

 "Mitä kuuluu? - Kiirettä pitää, mulla on ihan älytön kiire, sairas kiire aina vaan". Kuulostaako tutulta? Kaikilla tuntuu aina olevan kiire. Paino sanalla tuntuu.

Päivystän tänään viimeistä päivää toimistolla ennen lomaa. Ah! To do -lista on sotattu, kaikki mahdollinen on siirretty syksyksi ja puolet niistä asioista, jotka minun piti tehdä ennen lomaa, ovat autuaasti unohtuneet. Niin tai näin, mitään uuttakaan ei kannata enää viimeisenä päivänä aloittaa, joten lounastin pitkään puistossa ja nyt surffailen netissä. Kaverini linkitti äsken Facebookiin erinomaisen Tim Kreiderin New York Timesissa julkaistun artikkelin The "Busy" Trap, joka kertoo kiireestä - sopii kuin nenä päähän lomanalustunnelmiin.

Timin mielestä kiire on itseaiheutettua ja oma vikamme. Harvoin nämä kiireiseksi itsensä kokevat ihmiset  oikeasti raatavat niska limassa viiden lapsen yksinhuoltajina minimipalkalla rankassa tehdasduunissa, heräävät joka aamu kello viisi matkustaaksen pari tuntia bussilla työpaikalleen ja yömyöhään takaisin. Ehei. Sen sijaan työn päälle on hankittu kaikenlaista kurssia ja harrastusta itselle ja lapsille, tapaamisia ja matkoja niin älytön määrä, ettei kalenteriin mahdu enää yhtään mitään seuraaville kuukausille.

Timin mukaan kiireen syynä on ihmisten kunnianhimo tai levottomuus: kiireeseen kun voi jäädä koukkuun - jollei sitä olisi, jäljelle jäisi tyhjyys ja joutuisi kohtaamaan itsensä. Apua, mitä sitten tekisi?!

Lähes kaikki kaverini ovat kiireisiä ja hermostuvat, jolleivät koe tekevänsä jotain "hyödyllistä", mitä ikinä. Jopa pikkulasten kalenterit on buukattu täyteen. Siitä ei hyvää seuraa. Timin tapaan muistelen kaiholla lapsuuttani, jolloin oli vielä aikaa tylsistyä. "Tylsääää... Mitä me tekisin?" oli päivittäinen valitus äidille ja iskälle, mistä yleensä seurasi että me lapset, yksin tai yhdessä, keksimme jotain hienoa tekemistä.

Vietin myös paljon aikaa yksin kehitellen omia maailmoja, piirrellen tai opetellen lentämään keittiönpöydältä sohvalle (olin vakuuttunut, että se on mahdollista). Eikä meillä ollut televisiota. Epäilen, ettei myöskään yhtä paljon ADHD:ta kuin nykylapsilla...

Lasten pitää saada tylsistyä ja keksiä tekemistä - ihan itse. Joka ilta ei pidä juosta määrättyihin "hyödyllisiin" harrastuksiin, korkeintaan kerran pari viikossa. Timille, kuten minullekin, noista lapsuuden vapaista tunneista tuli malli sille, miten haluaisin elää elämääni: vapaana, olennaiseen keskittyen ja viettäen mahdollisimman paljon aikaa rakkaimpieni kanssa. "Elämä on liian lyhyt olla kiireinen."

Nykyinen kiirehysteria on valinta, johon tiedostamatta kannustamme toinen toistamme. Kun joku kertoo olevansa kiireinen, emme tuomitse häntä vaan koemme, että se on lopulta hyvä homma: "Ainakin sulla on töitä." Sä oot aina niin energinen ja aktiivinen." Ja niin edelleen.

Kiireen avulla todellakin paetaan tyhjyyttä. Tim kuvailee, että jos olemme sairaan kiireisiä niin eihän elämämme voi olla typerää, mitäänsanomatonta tai merkityksetöntä. Sen täytyy olla tärkeää. Hmm... nykyajan työelämässä harva meistä enää näkee työnsä tuloksia, kaikesta on tullut tosi abstraktia ja työn hedelmät uhkaavat hukkua velloviin prosesseihin, jatkuvaan palaveeraamiseen, innovointiin... Siksi ehkä on niin vaikea selittää vanhemmmille sukulaisille, mitä minäkin oikeastaan teen työkseni (= viestintää). Tim pohtii, johtuisiko historiallinen uupumuksen tasomme siitä, että peittelemme selvää tosiasiaa: suurimmalla osalla siitä mitä teemme työelämässä ei ole mitään merkitystä - tai järkeä.

Tim itse kieltää olevansa kiireinen. Hänellä on aikaa kirjoittaa, tavata ystäviä, urheilla ja tehdä mitä mieleen juolahtaa. Hän ei myös kuulemma koskaan rikastu, mutta on valintansa tehnyt. Silti kiire alkoi vainota häntäkin, meili täyttyi asioista joita pitää tehdä (vaikkei kiinnosta), eikä ystäville ollut aikaa. Niinpä Tim otti ja pakeni salaiseen paikkaan.

Ei huono, sellaiseen paikkaan aion minäkin suunnata huomenna, kun loma alkaa. Aion jättää vastaamatta puhelimeen jollei nappaa ja käydä netissä juuri niin paljon tai vähän kuin huvittaa. Jotain olen oppinut, sillä ennen buukkasin lomani täyteen matkoja, tapaamisia, aktiviteetteja. Nyt minua odottaa useampi viikko täysin vapaata oleskelua - siellä, minne nenä näyttää!