Apua, en osaa rentoutua!

Takana on hektinen viikko, edessä (suht) vapaa viikonloppu. Tätä hetkeä olen odottanut koko viikon, mutta juuri nyt vapaa-aika onkin yllättävän vaikea pala purtavaksi. Jarruttaminen sadasta nollaan ei onnistu käden käänteessä.

Varsinkaan, jos ulkona sataa räntää, poikaystävä linnoittautuu työhuoneeseen opiskelemaan ja villakoirat vipeltävät ympäri asuntoa. Kiireen keskellä ei onneksi huomannut, millainen sotku täällä vallitsee!

Heräsin seitsemältä, pyyhin pölyt koko asunnosta, täytin astian- ja pyykinpesukoneen, maksoin laskuja, vastasin rästimeileihin, siivosin papereita. Siinä sivussa kuuntelin myös pari luentotallennetta palvelujen markkinointia ja lisäsin vuokra-asuntoilmoituksen Oikotielle, koska ihana vanha kotini kaipaa jälleen uusia asukkaita. Ja niin edelleen. Huh!

Lisäksi olen nyt pari tuntia pähkäillyt, kiiruhtaako vielä ennen klo 15 hierojatapaamista nyrkkeilytunnille, vai uskaltautuako jopa lenkille tuonne märkään maailmaan... Vai pitäisikö sittenkin vaan venytellä kotona. Nettihän on täynnä videoita sitä varten.

Ei mutta oikeastaan pitäisi opiskella lisää markkinointia. On kolme paksua kirjaa lukematta ja kaksi tenttiä tulossa ihan liian pian.

Eikun sittenkin pitäisi pestä kylppäri ja vessa... ja käydä suihkussakin. Ja keittiön kaappien sisältö olisi myös korkea aika inventoida. Saati sitten jääkaapin...

Pitäisi sitä ja pitäisi tätä... apua!

Kertokaa te viisaammat, kuinka on mahdollista rentoutua ja olla tekemättä mitään – tai tehdä vain kivoja juttuja – tässä niin keskeneräisessä maailmassa?!

Pahan päivän pelastajat: yrttejä Ameriikasta, saunaa ja Coronaa

Huh. En mielestäni stressaannu helposti, mutta huomaan että minua turhauttavat ja vaivaavat pahasti sellaiset asiat ja projektit, joihin oma vaikutusvaltani on hyvin rajallinen. Haluan olla kontrollissa ja tilanteen tasalla. Ikävä kyllä viime päivinä on vaan pitänyt luottaa, että tietyt asiat hoidetaan. Ja kuten yleensä, ne eivät ole menneet "ihan putkeen".

Ainakin viime päivinä fiilikseni on ollut kuin suomalaisen Oscar-ehdokaslyhytelokuvan päähenkilöllä: pitääkö mun kaikki hoitaa?!

Onneksi tänään saatiin yksi iso proggis töissä hyvään vaiheeseen. Kun vihdoin pääsin ulos aurinkoon tajusin, että kevät on saapunut Suomeen puurtamiseni aikana – ja että niskat ovat ihan jumissa.

Tämän tosin tiesi hierojani jo maanantaina. Ihmetteli varmaan, miten voin olla joka hierontakerran jälkeen aina vaan huonommassa jamassa. No, onneksi löysin pari kuukautta sitten tämän uuden hierojan, joka on loistava! Ja joka saa aimo osan palkastani. Lauantaina uudestaan...

Onneksi tämä(kin) päivä lähti nousuun muutamin kotikonstein.

1. Elämäni ensimmäinen iHerb-tilaus saapui, vihdoinkin! Tilaus oli jumittanut aika monta päivää tullissa, ja jouduin jopa maksamaan 10 euroa ekstraa. Ei ihme, kun katsoo mitä kaikkea tilasin...

Nyt täytyy vaan hillitä itsensä, eikä napsia koko yrtti- ja vitamiinirepertuaaria kerralla, ehheh. Kerron myöhemmin tarkemmin, mitä kaikkea tilasin ja miksi. Kaikki sai alkunsa hormoneista, mistä lisää tässä postauksessa.

2. Juoksulenkki – kevään ensimmäinen ja lyhyt (koska DHL-toimitusmies soitti kesken lenkin, että ylläoleva paketti olisi tulossa...). Silti – ihanaa!! Harkitsen, pitäisikö jopa ilmoittautua toukokuun Helsinki City Run:iin... minä, joka en yleensä yhtään tykkää juosta joukossa.

3. Sauna ja Corona. Pettämätön yhdistelmä. Muuten on se kumma, miten Corona on parempaa kuin Sol. Ja se toimii kotisohvallakin, paratiisisaaren puutteessa.

Kyllä tämä tästä. Aikaisin nukkumaan ja huomenna uusi, vähempistressinen päivä. Ommm...

Millaisessa toimistotilassa työntekijä voi hyvin?

Huh, mikä päivä! Ja viikko! Töissä on riittänyt hommaa, sillä muutamme huomenna uusiin, isompiin toimitiloihin. Onneksi samoilla kulmilla, eli työmatka ei juuri muutu.

Aloitin tässä työpaikassa vasta puoli vuotta sitten, ja olen viihtynyt erinomaisesti. Porukka on mukavaa ja toimisto kodikas ja kiva – ainoa ongelma on, että tilat todella ovat käymässä liian pieniksi. Olen nyt jakanut (pienen) huoneen yhden sivarin ja harjoittelijan kanssa, mikä on ollut hauskaa (hyvät jutut näillä parikymppisillä) mutta myös haastavaa.

Keskittyminen herpaantuu tosi usein, ja huoneilma tuntuu raskaalta, sillä ilmanvaihto on olematon. Olen kuitenkin "paikkaihminen" ja ehtinyt kiintyä persoonalliseen, katutasossa sijaitsevaan toimistoomme ja ennen kaikkea upeaan kattoterassiin, joka sijaitsee samassa talossa.

On ihanaa saada ikioma työhuone ja rauhaa, mutta samalla olo on haikea – ja jännittää. Uusi tila on nimittäin toimistojen stereotyyppi: harmaa kuin mikä (jopa kokolattiamatto on harmaa), ja ikkunat ovat pienet räppänät.

Persoonallisia toimistotiloja. Tecnospan toimisto. Kuva:http://www.motiqonline.com/tag/creative-office-design/

Rakastan luonnonvaloa, joten valottomuuteen sopeutuminen mietityttää – varsinkin kun on syksy tulossa... Tulee mieleen entinen työkaverini, joka ei suostunut käyttämään loisteputkilamppuja, koska väitti niiden aiheuttavan rintasyöpää. Kiva, että piti huolen terveydestäni, sillä kyseessä oli mies.

Olen pohtinut paljon töissä viihtymisen ja tilan suhdetta. Millainen on tila, jossa työntekijällä on mukava, luova ja tuottelias olo? Onko avotoimisto parempi kuin oma koppi jokaiselle? Miten värit vaikuttavat? Entä valo, ja sijainti...?

Työntekijöidensä hemmottelusta tunnetun Googlen toimisto Zurichissa. Kuva:
http://www.motiqonline.com/tag/creative-office-design/

Kysymyksiä pohditaan ihan liian harvoin toimiston muuton yhteydessä – olisi kyllä syytä! Ihminen viettää työpaikalla puolet valveillaoloajastaan, eikä yleensä voi vaikuttaa yhtään tilan viihtyvyyteen, korkeintaan ostaa viherkasvin tai ripustaa seinälle julisteen. Hullua, kun miettii millaisella antaumuksella moni sisustaa kotiaan. Ehkä juuri siksi: edes johonkin elämänsä tärkeään tilaan pääsee vaikuttamaan...

United Tannery and Boot Factory. Kuva:
http://www.motiqonline.com/tag/creative-office-design/

Toimistotilan vaikutus ihmisen hyvinvointiin olisi tärkeä aihe. Löysin VRI-yrityksen sivuilta pätevänoloista pohdintaa. Tilan viihtyvyyden takaa kolme asiaa:

1. Luonnonvalo. Sitä pitää olla, ja paljon! Luonnonvalo nostaa mielialaa, rentouttaa silmiä ja auttaa keskittymään. Ei ole mitään pahempaa kuin pimeä ikkunaton koppi. No, meillä on uudessa tilassa pienet ikkunat huoneissa, mutta ihan liian vähän valoa. Plääh. Täytyy varmaan ostaa kirkasvalolamppu...
2. Tila. No sitä riittää uudessa toimistossa riittää! Työntekijällä tulisi kuulemma olla sekä omaa että yhteistä tilaa, jotta kanssakäyminen pelittäisi eikä kukaan erakoituisi.
3. Siisteys. Jos laskee kaikki ne jätesäkit ja kierrätyspaperisäiliöt, jotka olemme viime päivinä täyttäneet niin uuden toimiston on vaan pakko olla nykyistä siistimpi.

Hm, uusi toimistomme siis täyttää kaksi kolmesta kriteeristä. Ehkä muutto menee ok, vaikka vähän jännittää. Onko teillä kokemuksia toimiston muutosta? Menikö syteen vai saveen?

Tässä toimistossa riittää päivänvaloa! Selgas Cano -arkkitehtitoimisto, Madrid. Kuva: http://www.todayandtomorrow.net/2009/05/06/selgas-cano-architecture-office/

3 Rings -toimisto, San Francisco. Kuva: http://www.webdesignfact.com/2011/01/ultimately-creative-office-designs.html

Der tank, Creative Agency, Tallinna. Kuva http://www.hongkiat.com/blog/creative-modern-office-designs/.

Ja mm. 40 Ultimately Creative Office Design & Creative & Modern Office Design -blogissa voi ihailla (tai kauhistella), miltä työpaikka voisi näyttää... Suomalaiset työnantajat: rohkeutta ja luovuutta peliin!

EI:n sanominen on vaikeaa – mutta harjoittelu tekee mestarin (ehkä)

Viime päivinä eteen on osunut useampi tilanne, jossa olen joutunut sanomaan ei. Tai no, joutunut on suhteellinen käsite, sillä yleensä olen sanonut ei itsekkäistä syistä: koska olen ollut väsynyt tai koska haluan olla oman aikani itsevaltias. Rauhaa ja vapautta meitsille, kiitos.

Heh, ihan samaa asiaan pähkäilin "jo" viime lokakuussa postauksessa Kaikkeen ei tarvitse revetä – opiskelen sanomaan EI.

Ei-opettelu taitaa siis jatkua, vaihtelevalla menestyksellä. Tosin sillä erotuksella, että nykyään kyllä sanon kyllä ei, yleensä vaikeuksitta, mutta jään jälkeenpäin vatvomaan, oliko se sittenkään hyvä vaihtoehto, mitähän ihmiset mahtavat ajatella jne.

Yleensä ihmiset eivät tietysti ajattele yhtään mitään, kun en kuitenkaan ole se maailman napa...

Sanoin ei viimeksi lauantaina. Olin ollut koko päivän Siivouspäivissä hommissa, ja luvannut mennä vielä illansuussa kaverin isoihin valmistujaisjuhliin, tunnin ajomatkan päähän koto-Kampista. En ole nähnyt kaveria pitkään aikaan (emmekä me itse asiassa edes tunne toisiamme hyvin). Varsinkaan en tunne ketään hänen kavereistaan tai perheestään.

Vielä eilen kivalta vaikuttanut juhla ja kaikki mikä siihen liittyi: suihkussa käynti, pukeutuminen, meikkaaminen ja 50 tuntemattoman seurassa hengaaminen tuntui täysin mahdottomalta idealta, kun palasimme Siivouspäivästä kotiin. Otin itseäni niskasta kiinni, katsoin sohvalle levähtänyttä poikaystävää ja lähetin pahoittelevan viestin ystävälle.

Ei siinä mitään, hän varmasti ymmärtää. Silti kelailin saman tien, teinkö väärin ja olisiko sittenkin pitänyt lähteä – olenko (olemmeko) me vaan laiskoja?! Naurettavaa: elämä on lyhyt, ja kaverilla on valmistujaisissaan tasan yhtä hauskaa ilman minua!

Viime viikon toinen ei oli vaikeampi. Olin luvannut tarjota yösijan kaverille, ja kaikki oli ok, kunnes kaveri alkoi tiedustella yösijaa myös toiseksi yöksi. Ja kolmanneksi. Koko viikonlopuksi.

Kiva, että on yövieraita, mutta koko viikonlopun ex tempore -visiitti ei ole houkuttelevin vaihtoehto, koska siihen sisältyy aimo annos kestitsemistä ja hostausta. Harva kaveri haluaa "olla vaan" vieraillessaan Helsingissä toisesta kaupungista.

No, sanoin ei – oli vaikeaa, mutta tein sen!! Kaveri sai yösijan toisaalta, enkä olisi jälkeenpäin muuttanut käyttäytymistäni – vaikka sekunnin sadasosan ajattelin, olenko ihan kamala ihminen...

Hullua. Oppiikohan sitä joku päivä sanomaan ei kevyemmin, ihan hyvillä mielin? Yksi ei ei todellakaan maailmaa kaada! Millaisia ei-kokemuksia teillä on?

Vinkki kaikille levottomille

Kaveri tulee kohta yökylään Jyväskylästä, mikä on hienoa. Emme ole nähneet ainakaan vuoteen. Tai kahteen, aika juoksee.

Kaveria odotellessa ehdin jakaa erään tuiki tärkeän asian, jota alan pikku hiljaa tajuta ja – mikä vielä parempaa – soveltaa omaan elämääni. Esimerkiksi juuri nyt.

Taustana, että olen aina ollut (kiitos äidin geenien) rauhaton tyyppi, jolla on monenmonta rautaa tulessa yhtä aikaa. Eikä siinäkään vielä mitään, lisäksi säädän joka suuntaan, mikä tekee olon koko ajan enemmän tai vähemmän levottomaksi. Ei ihme, että niskatkin ovat aina jumissa ja jännitys päällä...

Kuten poikaystävä aina välillä päivittelee: "sä et osaa olla paikallasi, olla vaan tekemättä mitään".

Taitaa pitää paikkansa. Ainoastaan flunssan kourissa suostun olemaan pidemmän aikaa tekemättä mitään mielestäni järkevää tai hyödyllistä. Ikävä kyllä tällainen lievä ADHD vaikuttaa olevan erittäin toivottu piirre nykyajan työelämässä...

Ja sitten se vinkki. Viime päivät olen tietoisesti yrittänyt tehdä vain yhtä asiaa yhtä aikaa. Ei mikään helppo homma, mutta erittäin palkitseva, kun siinä onnistuu.

En tiedä sen kummemmin mindfullnessistä tai meditaatiosta, mutta ilmeisesti samanlaista keskittymisen tilaa niissäkin tavoitellaan. Tai siis vielä syvempää, mutta tällaiselle keskittymisen ummikolle yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan edes silloin tällöin on ihan hyvä alku.

Esimerkiksi tänään kävelin (kuuntelematta samalla musiikkia tms.), söin lukematta mitään, kastelin kukat ryhtymättä välillä esim. päivittämään Facebookia ja juttelin poikaystävän kanssa ajattelematta samalla omia juttujani.

Minimaalinen askel ihmiskunnalle, mutta tärkeä oivallus minulle. Olen viettänyt mukavan levollisen iltapäivän. Nyt kaveria vastaan bussille, rauhalliseen tahtiin, yksi juttu kerrallaan... Mukavaa torstaita itse kullekin!

Lomailu on vaikea laji!

Rakastan lyhyttä kesäämme, kuten aika moni suomalainen. Ei siis pitäisi todellakaan valittaa, kun on lomalla ja aurinkokin paistaa ihan kiitettävästi, mutta minkäs ihminen luonnolleen voi. Lomailu ei nimittäin ole lainkaan helppo juttu, vaan sitä pitää näemmä harjoitella monien erehdysten kautta.

Kesälomani alkoi maanantaina. Tänään on torstai ja olo kuin tulisilla hiilillä. Kärsin pikku paniikista nauttia täysin rinnoin kaikesta, kesä kun on niin on lyhyt jne. Pitää syödä litroittain mansikoita ja herneitä (niin kauan että vatsa on täynnä ilmaa, uh) sekä viettää kaikki mahdolliset hetket ulkona auringossa nauttien. 

Mutta ei ihminen hetkessä siirry superkiireisen kevään jälkeen autuaaseen olotilaan, jossa maataan päivä riippumatossa hymy suussa. Mitä vielä! Lomailijaa vaivaa alituinen polte suorittaa eli yhtäältä nauttia ja toisaalta kelata kaikkia (pieniä) työasioita ja murheita, joita ei ollut keväällä aikaa pohtia:

Mitähän se ja se mahtoi ajatella, kun tein niin ja näin? Muistinkohan lähettää meiliä X:lle? Onkohan se jo vastannut...? Mitä jos toimistolla päivystävä kesäharjoittelija on paniikissa kriisin keskellä, muttei uskalla soittaa? Muistinkohan varmasti tehdä kaiken mitä piti?!? Jne. Jne.

Tässä murehdinnan vaiheessa tekee jo mieli avata työmeili, mutta siihen en todellakaan sorru! Tilani vain pahentuisi, se on varmaa.

Toisaalta tiedän, kuinka typerää tällainen vanhojen asioiden jauhaminen on. Kaikki on ok, minä olen lomalla enkä suinkaan mikään korvaamaton työntekijä. Itsekästä ajattelua, hyi!

Silti. Ihmisen on vaikea sopeutua olemaan tarpeeton, vaikka vain muutaman viikon ajan, ja olla tekemättä mitään. Onneksi eilen tuli parempi mieli, kun juttelin parin kaverin kanssa ongelmastani – heillä on ihan samoja vaikeuksia vaihtaa lomatunnelmiin.

Ystäväni totesi viisaasti, että pitää olla itselleen armollinen. Ei tietenkään aktiivikäytössä olleita aivoja voi kääntää 360-astetta tuosta vaan.

Kärsivällisyyttä ja iloa siis kaikkien teidän vastaavista tunteista kärsivien lomapäiviin! Täydellistä autuuden tilaa ei taida ihmisen elämässä ollakaan, vaikka mainoksissa ja naistenlehdissä niin väitettäisiin.

Siitä huolimatta lomasta ja siihen liittyvistä mukavista jutuista voi iloita – ihan rauhassa ja omalla tavallaan.

Eikä sekään haittaa, vaikka sataa. Kuten nyt. Silloin voi vaikka lukea blogeja.

Pakkojuhlimatta paras juhannus

En ole pakkojuhlien enkä sateen ystävä, ja jos ne kaksi yhdistyvät niin se vasta on plääh. Onneksi olen oppinut jotakin "pakko olla kivaa vaikka hampaat irvessä" -kokemuksistani ja alan pikkuhiljaa ottaa pakkojuhlinnat yhä rennommin. Parhaissa tapauksissa jopa nautin niistä!

Viime viikot ovat olleet sekä poikaystävällä että itselläni tosi rankkoja töiden ja siinä sivussa harrastamani aikuisopiskelun (avoimessa yliopistossa markkinointia) ansiosta.

Emme olleet siis jaksaneet/ehtineet suunnitelleet yhtään mitään "hienoa" juhannukseksi. Helpotus taisi olla molemmille suuri, kun tajusimme että voisimme yksinkertaisesti mennä vanhempieni luokse Tampereelle ja olla tekemättä mitään. Siis rentoutua - mitä ei ollutkaan tapahtunut ihan liian pitkään aikaan!

Kolmen päivän ihanan oleskelun jälkeen palasimme äsken Helsinkiin ja olo on kaikin puolin mainio - jopa rentoutunut!

Ehdimme ottaa aurinkoa, soudella aurinkoisella Pyhäjärvellä, tsekata Pispalan loistava, jo toista kertaa vapaaehtoisvoimin toteutettu juhannusfestivaali Tahmelan rannassa (ja jopa uida erittäin kylmässä järvessä!) sekä tietenkin syödä, juoda, syödä, juoda... Näimme myös kunnollisen kokon koko naapuruston voimin (ihanaa että tällaisia yhteisöllisiä juttuja järjestetään!) ja kävimme juhannussaunassa vihtojen kanssa.

Kaiken kukkuraksi vietimme koko eilisen päivän sukulaisten mökillä Pomarkussa tehden samaa kuin kotona eli syöden, juoden ja saunoen sekä vieraillen paikallisissa karaokejuhannustansseissa! Elämysmatkailua parhaimmillaan, etenkin karaoketanssit tekivät vaikutuksen. Ja mehän jopa tanssimme - sekä pelasimme tikkaa ja ostimme kasan arpoja, joilla saattoi voittaa hienoja palkintoja kuten Kekkilän puutarhalannoitteita, hanskoja tai ihan liian isoja T-paitoja. :)

Mitään emme tietenkään voittaneet, kärsivällisyytemme loppui kun arvonta vaan jatkui ja jatkui, joten lahjoitimme arvat vieressä istuvalle rouvalle - toivottavasti tärppäsi, terveisiä vaan!

Tänään päivä alkoi turhan harmaana, mutta päätimme silti olla reippaita ja soutaa Viikinsaareen. Saari olikin autio, sillä saavuimme sinne ennen ensimmäistä ihmisiä Laukontorilta kuljettavaa laivaa. Hauska kokemus - ja jopa eilisten tanssien jälkiä siivoava huoltomies ihaili reippauttamme. :) Hyvä me! Ah, soutaminen on kyllä mukavaa ja erinomaista liikuntaa jäykille hartioille!

Summa summarum, oli ihanaa päästä hieman loman makuun. Vielä viikko töitä ja sitten pari viikkoa lisää lomaa... jaksaajaksaa.

Juhannuksen opetus on kliseinen, mutta niin tosi: kun ottaa rennosti, antaa mennä vaan ja nauttii oikeasti rakkaista ihmisistä, niin pakkojuhlasta voi jopa nauttia! Lisäksi tulee kuin huomaamatta tehtyä niitä "juhannusjuttuja" - mutta ilman stressiä. Hyvää juhannuksen jälkeistä kesää siis itse kullekin! Otetaan rennosti!

Yksin kotona, lahjat ostamatta... mutta fiilis ok

Oho, siinä se taisi olla! Rankasta syksystä on kuin onkin selvitty ja ihan kohta on joulu. En kyllä vielä sitä tajua, eikä ole yhtään se kuuluisa joulufiilis... Epäilemättä se saapuu, kun loma alkaa oikeasti ja pääsen perheen huomaan jouluvalmistelujen ja kuusentuoksun keskelle. Ihan pian...

Poikaystävä lähti jo aamulla Espanjan kotiinsa joulunviettoon, joten nautin nyt yksinäisestä iltapäivästä kotona. Ripustin lamppuun joulupallon, sytytin kynttilän ja nautin rommikaakaota (kuten näköjään joka ilta näinä päivinä... glögistä kun olen saanut tarpeekseni) ja nautin pitkästä aikaa niistä kuuluisista pienistä asioista. Töissä on tehty se mikä on voitu, stressi alkaa hellittää ja loma siintää mielessä - aina loppiaiseen asti. HIPHEI, HURAA!

Vaikkei me omaan kotiin joulua olla tehtykään, kun molemmat asukkaat ovat poissa joulunajan, on joulun tunnelma siitä huolimatta löytämässä jopa tänne. Kaikkihan on omassa mielessä: kun istuu alas ja rauhoittuu, tuijottaa kynttilän liekkiä ja miettii vain kivoja juttuja, niin joulu alkaa laskeutua itseen ja ympärille - kuin ulkona leijuvat lumihiutaleet... 

Kohta lähden vuoden viimeisiin, maailmanlopun aaton pikkujouluihin hyvien ystävien kanssa, ja sitten ajoissa takaisin kotiin nukkumaan kunnon yöunet. Olo kun on edelleen vähän vilustunut. Huomenna vielä työpaikan joululounas selvitettävänä ja meitsi on valmis lomaan! Sillä varauksella, ettei maailma huomenna lopu... sormet ristiin.

Ai niin, Facebookin kautta löytyi vielä tällainen loisto-lahjaidea poikaystävälle! Tosin pikkuisen epäilen, kuinka innostunut raavas mies olisi tällaisesta pehmeästä paketista... Mutta ajatushan on tärkein, eikö niin? Lumimies tuleee! ;)

Lumimyrskypäivä - hyvää aikaa venytellä

Huhhuh mikä sää! Kun makaa sohvalla yöpaidassa höyryävä kahvikuppi kädessä ja uunituore Hesari edessä, niin ei ihan ensimmäisenä tule mieleen pukea päälle ja sännätä ulos venyttelytunnille.

Thomas Hoepker. Old woman in a snowstorm. 1954.

Mutta tuska - kuukausia kestäneen stressin ja raatamisen lukkoon jumiuttamat jäsenet - ajavat ihmisen epätoivoisiin tekoihin.

Vaikka kuinka yrittää vakuuttaa itselleen, että sää on asennekysymys niin EIKÄ OLE. Sää voi olla kiva ja kannustaa tekemään juttuja, kuten esimerkiksi Espanjassa, tai surkea kuten Suomessa ihan liian usein.

Kas näin Montrealissa vuonna 1939. Suojuksia lumimyrskyä vastaan. Kelpaisi mullekin. Ja onnitelkaa itseänne, kaikki rillipäät, jotka eivät joudu kärsimään silmiin täysillä iskevistä jäisistä piikeistä. Aarg.

Mutta selvisin venyttelytunnille kuntonyrkkeilykouluuni, Sörnäisten Savate Clubille, ja hyväähän se teki.

Eli jos olette jumiutuneet sisälle tietokoneen tai telkun ääreen, niin muistakaa välillä venytellä! Tässä muutama fysioterapeuttini suosittelema liike jumiutuneita niskoja ja hartioita vetreyttämään - yleisimmät jumit ainakin meikäläisellä. Maailman yksinkertaisimpia, mutta toimii kun jaksaa toistaa.. ja jaksaa hetkeksi kammeta itsensä ylös sohvalta! Nämä kuvitukset poimin Fysikaalinen hoitolaitos Sillanpään verkkosivuilta.

Liikuta päätä puolelta toiselle. Kädellä voi tehostaa liikettä. 

Kallista pääsi oikealle sivulle, nosta leukaasi hiukan ylöspäin, että tunnet venytyksen kaulan etupuolen lihaksissa. Voit tehostaa venytystä vielä painamalla oikealla kädellä vasempaa solisluuta alaspäin. Pidä venytys taas 20 sek. Sama toisinpäin.

Sormet ristikkäin pään takana/niskassa: Taivuta päätäsi eteenpäin, kunnes tunnet venytyksen niskassa. Anna venytyksen tuntua noin 20 sek. Palauta hitaasti.

Kallista pääsi oikeaa kainaloa kohti viistoon. Tehosta venytystä painamalla oikealla kädellä päätäsi alaviistoon. Pidä venytys 20 sek. Palauta hitaasti ja tee sama toisinpäin.

Netti on pullollaan helppoja venytysohjeita, muun muassa Hesarin sivuilta löytyy perinpohjaiset niskan venyttelyohjeet ja UKK-instituutin sivuilla on lisää venytyksiä muillekin osillemme...

Kaikkeen ei tarvitse revetä - opiskelen sanomaan EI

Ei tarvitse, eikä saa! Kauan siinä kesti, ennen kuin yksi elämän perusasioista alkaa toden teolla valjeta minulle - vaikka kaikki elämänhallinta-oppaat kiljuvat "Opi sanomaan EI". 

En edes ole pitänyt itseäni erityisen kilttini ihmisenä, joka ei uskaltaisi sanoa vastaan. Uskon, että syy joka paikkaan repeämiseeni sekä työ- että vapaa-ajalla on ollut omassa hillitsemättömässä kiinnostuksessani "vähän kaikkea kohtaan" sekä siinä, että pieni mutta kunnianhimoinen uraohjus sisälläni on oppinut haalimaan kaikenlaista - niin paljon kuin mahdollista. Se on muka pakko, jotta saisi tuiki tärkeää kokemusta...

Tänä syksynä minulla on ollut pientä kriisiä töistä (epäilen olenko oikeassa paikassa, mikään ei jaksa innostaa jne.), mistä on toisaalta ollut se hyvä seuraus, että olen noussut motivaation pohjamudista opettelemalla tarkastelemaan jokaista uutta työtehtävää erittäin kriittisellä silmällä: Onko tässä mitään järkeä ja jos on, mitä minä hyödyn? Huvittaako minua tehdä tällaista? Asiat alkavat kummasti karsiutua jo ensimmäisen kysymyksen äärellä. Usein riittää, että hetkeksi pysähtyy ja ajattelee. Usein vain säntäämme töissä eteenpäin suorittaen ties mitä älyttömyyksiä miettimättä yhtään, mitä järkeä hommassa, voisiko asian tehdä toisin ja helpommin tai - mikä parasta - jättää kokonaan tekemättä.

Minimalismi rules. Vähemmän on enemmän, eikä työn raskaan raataja usein saa palkakseen edes kiitosta. Vaikka saisikin, niin eihän kissakaan kiitoksella elä. Saati aikuinen ihminen näin kalliissa maassa. 

Sitä paitsi jees-tyyppi saa ensin burnoutin ja sitten katkeroituu tai toisinpäin. Eikä ehdi nauttia kunnolla mistään. EI:n sanominen kannattaa myös siksi, että jämäköitä ja suoria ihmisiä pidetään yleensä vakuuttavina, miellyttävinä ja suosittuina.

No juu, ei EI-sanaa tiettye voi aina töissä käyttää - varsinkaan, jos sattuu olemaan tavistyöläinen kuten minä, eikä esimiesasemassa. Joskus - aika useinkin - pomon sana painaa enemmän. Silloin voi vaan ajatella, että no ainakin tästä saa palkkaa ja yrittää selvitä hommasta asap.

Työelämää ylpeämpi olen silti siitä, että alan oppia sanomaan EI myös vapaa-ajalla! Eli ns. kivoille jutuille. Jos tekee mieli löhötä sohvalle, en lähde oluelle vaikka kaveri rukoilisi. Ja kaveri aina ymmärtää - ja jollei ymmärrä, niin on huono kaveri. 

Varoituksen sana, että kieltäytymiseen ja oman itsensä kuuntelemiseen voi jäädä koukkuun. Niin minulle on käymässä. Kun kerran oppii sanomaan ei, on yhä tarkempi sen suhteen milloin ja minne lähtee mukaan ja lahjoittaa kallista aikaansa. Elämä on liian lyhyt kaikenmaailman kissanristiäisissä tuhlattavaksi.

Joskus olen jopa hypännyt ratikasta kesken matkaa ja palannut kotiin, jollei oikeasti ole huvittanutkaan mennä johonkin tilaisuuteen. Ja mikäs siinä, vaikka parempi tietty jos päätöksen osaa tehdä jo hyvissä ajoin. Opittavaa riittää, mutta tunnen suunnan olevan oikea!

Hullu, hullu työelämä - itkeäkö vai nauraa...

Työelämä. Siitä riittää juttua kavereiden kesken. En tiedä, onko kaikilla meillä tiedossamme pelkkiä poikkeustapauksia vai onko nykyajan työelämä oikeasti ihan hullua?! Eikä hyvällä tavalla.

Viikonloppuna juttelin kansainvälisessä yrityksessä työskentelevän ystäväni, nuoren naisen, kanssa ja hän kertoi muun muassa seuraavia kauhutarinoita työpaikaltaan...

Työntekijöillä on tiukat säännöt. Esimerkiksi hyllyyn aseteltavien mappien värit ja järjestys on tarkkaan määrätty, samoin kuin kahvitauon pituus. Kahvinjuontiin käytettävä aika on määritelty minuutilleen ja riippuen siitä, montako minuuttia eri puolilla isoa rakennusta työskentelevillä ihmisillä kestää kävellä kahvihuoneeseen ja joissain tapauksissa myös vaihtaa vaatteet. Kuulostaa robottimeiningiltä. Entä, jos pitää käydä vessassa? Tai vaihtaa kuulumiset kesäloman jälkeen?  Ehkä myös tällaiset "poikkeustapaukset" on huomioitu säännöissä... Järjetöntä? Minusta ainakin. Ihmiset suostuvat ties mihin, kun he ajattelevat että on pakko. Ei hyvä.

Toinen esimerkki. Yhtenä aamuna työntekijä saapui töihin klo 7.22, mutta unohti leimata itsensä sisään. Pomo tiedusteli vahtimestarilta, mihin aikaan työntekijä oli saapunut paikalle. Sitten pomo laski, että työntekijältä kestää kävellä 3 minuuttia portilta leimauslaitteelle, eli työntekijä merkittiin töihin saapuneeksi klo 7.25. Kauhean kiva, ei mene arvokasta työaikaa hukkaan KÄVELYYN... ja aikahan on rahaa. Ihminen on rahaa.

Toisen kaverin työpaikalla oli laskeskeltu tehokkuutta ja päädytty esittämään, että yhdelle henkilölle voitaisiin hyvin antaa potkut ilman, että firman tehokkuus laskisi. Sen tietää, miten käy... Samaan aikaan johtoporras juhlii, kuluttaa kymmeniätuhansia euroja yhden illan aikana ja tilailee samppanjaa niin paljon kuin sielu sietää! Vaikka kymmeniä pulloja jäisikin juomatta. Onneksi edustusmenoista ei hevillä karsita.

Niin, välillä joudumme lukemaan iltapäivälehtien lööpeistä, kuinka yhden illan aikana on XX firmassa kulunut valtavia summia rahaa. Jo sen vähän perusteella mitä korviini on kantautunut, niin tätähän tapahtuu koko ajan. Paljon. Joka puolella. Samoin rahaa palaa kaiken maailman konsultteihin ja projekteihin, joista ei monesti synny yhtään mitään kuin puhetta, blablabla... Ja sitten irtisanotaan väkeä, kun pitää säästää muutamia tuhansia euroja. Työelämä todellakin on hullu.

Tänä iltana eniten ärsyttää kuitenkin se, kuinka meitä aletaan yhä enemmän kohdella kuin robotteja. EI ole normaalia laskea minuutteja kahvitauolle tai kytätä selän takana, mitä työntekijä puuhaa koneellaan. Ole siinä sitten innovatiivinen ja luova. Ja come on: ihan jokainen tietää, ettei kukaan tee koko aikaa töitä työpaikalla eikä kukaan ole yhtä nopea tai hidas kuin joku toinen - voisimmeko kuitenkin luottaa siihen, että hommat tulevat tehdyksi? Ja jollei (realistisia) tuloksia synny, niin sitten voidaan miettiä toimenpiteitä - ei etukäteen. Ihmistä pitää kohdella, niin, ihmisenä. 

Päänsärky - kamalin maanantaikaveri

Tänään ei ollut minun päiväni. Ei riitä että on maanantai, vaan lähes samalla sekunnilla kun istuin toimistolla tietokoneen ääreen alkoi kauhea hedari - koko loppupäiväksi. Nuokuin läpi pari kokousta ja ihan liian monta tuskallista tuntia meilien parissa. Olen allerginen maanantaille, se on selviö.

Harvinaista tässä vaan on, että eihän minulla ole päänsärkyjä. Toisin kuin poikaystävällä, jonka päätä särkee lähes päivittäin syystä tai toisesta. Raukka-parka, sillä tämän päivän ja aiempien kokemusten perusteella päänsärky on yksi kurjimmista vaivoista - se estää kaiken järkevän ajattelun ja kanssakäymisen ihmisten kanssa. Ei voi kuin olla paikoillaan ja ajatella sitä. Heti kun nousee ylös alkaa pyörryttää ja silmissä vilistä. Huh.

Lopulta minun oli pakko ottaa burana, vaikken yhtään tykkää napsia tabuja. Ja heti kello 16.00 sanoin adiós ja hiivin kotiin kitumaan. Tosin oli vielä pakko raahautua lähi-Alepaan ostamaan vessapaperia ja apteekkiin täydentämään burana-varastoa... Sillä välin oli ulkona alkanut aurinko paistaa. Kävelin hissun kissun Kamppiin ja hengittelin syvään... ja tapahtui ihme: päänsärky hävisi! No, ainakin melkein.

Palasin kotiin intoa puhkuen ja lähdin jopa juoksulenkille! Oli ihanaa kiertää Ruoholahtea kauniissa ilta-auringossa. Jaksoin juosta pitkään ja olo oli hyvä.

Edelleen olo on ok, vaikkakin äsken äsken koneelle istuessani tuttu jomotus alkoi nostaa päätään... kirjaimellisesti. Taidan olla allerginen maanantain lisäksi tietokoneille.

No juu, tarinalla on kaksi opetusta, syvällinen ja pinnallinen.

Pinnallinen ensin: jännitysperäiseen, niska- ja hartiajomotuksesta johtuvaan päänsärkyyn ainoa lääke (siis hierojan ja hyvän työergonomian lisäksi) on liikkuminen! Kun päänsärky vaivaa, ei kannata jäädä kotiin makaamaan vaan - jos suinkin kykenee - hilata itsensä ulos raittiiseen ilmaan reippailemaan. Heitellä käsiä ylös alas, hyppiä ja juosta, jos sellaista harrastaa... Ainakin itselleni tulee aina parempi olo, vaikka lähtöhetkellä tuntuisi karsealta. No juu, toki burana on paras ensiapu, särky pitää ensin saada hallintaan.

Toinen "opetus" tai paremminkin ISO toive liittyy siihen, kuinka älyttömän yleisiä niska- ja hartiavaivoista alkunsa saavat päänsäryt ovat meillä "nuorilla terveillä". Kiitos vaan päätetyöskentely!

Ihan varmasti joskus 50 vuoden päästä tulevat sukupolvet kauhistelevat typeriä ihmisiä, jotka pilasivat terveytensä istumalla 8 tuntia päivässä enemmän tai vähemmän huonossa asennossa näyttöpäätteen ääressä - suuren osan ajasta voisi käyttää paljon paremmin - ja tehokkaammin. Sitä paitsi: mitä varten meillä on kaikki tämä uusi hieno teknologia, jollei se heijastu mitenkään viime vuosisadalla jumittavaan työkulttuuriimme?!

Muutosta odotellessa ei auta kuin vetää buranaa, harrastaa pakkoliikuntaa (jottei olisi kehäraakki kolmikymppisenä) ja käydä säännöllisesti hierojalla (omalla rahalla, tietenkin). Oivoi, aika moni meistä todella antaa kaikkensa työlleen... Eikä lopussa kiitos seiso. Päänsärky kylläkin.

Työn raskaan raataja ei vapaailtaa näe

Huh mikä päivä. Palasin töistä kotiin kello 20.30. Samoin kuin poikaystävä, molemmat puolikuolleina. Treffasimme ensin lähipizzeriassa, joimme oluet, yritimme jutella jotain järkevää ja ryömimme kotiin. Ja vielä aamulla aikomuksena oli viettää mukava pitkä vapaailta kotona ja käydä juoksulenkillä. Toiveajattelua!

Silti. Pistää vihaksi, että työ vie ihan liian paljon kallisarvoista aikaa. Elämä on lyhyt, enkä ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä tekisivät kaikella vapaa-ajalla. Ei ole todellakaan ollut sitä ongelmaa, päinvastoin kyllä, ja nykyään ihan liian usein.

Siinä vaiheessa, kun kello käy seiskaa ja suunnittelukokous venyy ja vanuu eikä toimiston tulevaisuus ole yhtään sen selkeämpi kuin ennen kokousta, alkaa motivaatio kummasti hiipua. No, tavallaan kadehdin niitä ihmisiä, jotka jaksavat aina vaan uudelleen innostua ja ottaa työasiat niin kovin tosissaan. Kyllä minäkin työstäni tykkään jne., mutta joku raja!

Sitä en edelleenkään tajua, miksi ihmiset laitetaan päivystämään - työtahdista ja tehokkuudesta riippumatta - 8 tuntia toimistolla ja istumaan loputtomissa kokouksissa. Epäilisin, että sama toistuu ihan liian monella työpaikalla.

Kellokortit ja ainakin puolet kokouksista joutaisivat saman tien roskikseen! Takuulla työtyytyväisyys paranisi huomattavasti ja tulokset paranisivat. Vähän vapautta, kiitos!

Kas, kello onkin jo käynyt verran että pakko raahautua sohvalta möllöttämästä nukkumaan... jotta jaksaa huomenna klo 8 olla virkeänä toimistolla... kokoustamassa. Ei hyvä tsiisus, ja nyt on vasta keskiviikko. Eikun hyvää yötä ja kohti viikonloppua, kaikki työn raskaan raatajat!