Onnellisemman maanantain ainekset

On hyviä päiviä ja huonoja päiviä, eilinen oli huono ja tänään hyvä päivä. Mystisiä ovat ihmisen mielialat sekä se, millainen kustakin päivästä kehkeytyy. Luultavasti juuri se tekee elämästä mielenkiintoista.



Tosin jälleen kerran tajusin, millainen merkitys omalla asenteella on. Tänään  päätin vetää hymyn naamalle heti aamusta, maksoi mitä maksoi, olla avulias kaikille ja kuunnella kärsivällisesti ihmisten juttuja töissä – ja kotona. Se kannatti, kuten aina! Sain monta mieltä lämmittävää kehua työkavereilta ja päivästä tuli kaiken kaikkiaan, no, mukava. Poikaystäväkin arvosti.



Huipennusten huipennus numero yksi tapahtui, kun marssin töistä SandBell-treeneihin. Kokeilin tätä hupia ensimmäistä kertaa viikko sitten. Mikään ei aloita (tai lopeta) viikkoa paremmin kuin hiekkasäkin paiskominen täysillä kohti lattiaa. Hymy senkun levisi.

Huipennus numero kaksi tapahtui, kun tapasin nyrkkeilyn jälkeen kaverini Loosisterissa. Kiva paikka, jossa emme olleet ennen käyneet.

Eikä olut maistu (lähes) ikinä yhtä hyvältä kuin treenien jälkeen. Palautusjuoma parhaimmillaan – oikeasti! Heh, vaikka tällä kertaa tarjoilija antoi varta vasten lasin oluttani varten jotten "joisi sitä kuin ykkösolusta". Päätin nimittäin maistaa Sinebrychoffin Porteria, joka on lähes musta suklaalta, kahvilta ja lakritsalta maistuva 7,2% herkku. Suomen paras olut vuonna 2011, kannattaa siis kokeilla! :)

Takaisin asiaan. Ystävien näkeminen on liikunnan lisäksi takuuvarma onnellisuuden lisääjä. Viime aikoina olen muka ollut liian kiireinen tapaamaan kavereita = prioriteetit päälaellaan! Aina on aikaa tärkeille asioille, pitää olla. Jollei ole, niin pitää pysähtyä ja tsekata minne sitä oikein on menossa.

Sillä jokainen on lopulta oman onnensa seppä.

Oltaisko hyviä toisillemme?

Viime päivinä olen turhautunut monesta asiasta, jotka tavalla tai toisella liittyvät ehtymättömään luonnonvaraan – ihmisen typeryyteen, johon useimmiten liittyy silkkaa ilkeyttä.

Turhautuminen johtuu pitkälti siitä, että tilasin Hesarin kolahtamaan joka aamuyö postiluukustamme (sori poikaystävä). Nyt siis ylipäänsä tiedän, mitä maailmassa tapahtuu. Tietenkin tieto lisää tuskaa.

Meillä täällä Suomessa tuntuu olevan asiat ihan liian hyvin, kun jaksamme valittaa typeristä jutuista – itseni mukaan lukien – ja arvostella muita ihmisiä. Ihan jatkuvalla syötöllä.

Joillakin tuntuu olevan asiat jopa niin hyvin, etteivät he keksi mitä rahoillaan tekisivät. Rahaa on pakko piilotella veroparatiiseihin tai käyttää järjettömillä tavoilla.

Tänään Hesarin Ihan tavallisia kalliita juttuja -artikkelissa esiteltiin ihan tavallisen näköinen T-paita, joka maksaa 22 000 euroa. Saman verran maksaa Unicefin rahtilento avustuksia Afrikan kärsiville lapsille. Suhteellisuudentaju, ohoi.

Joku voisi todeta, että jos joku on omalla työllään hankkinut rahat, niin kuluttakoot ne miten tahtoo. En vaan usko, että kukaan tässä maailmassa rikastuu ns. rehellisellä työllä ja polkematta muita jalkoihinsa.

Muutoinkin tuo "omalla työllä" tienattu raha on suhteellinen käsite. Ansaitsiko Stephen Elop tms. kaikki miljoonansa? Ei ole olemassa mitään objektiivista asteikkoa sille, mikä kenenkin työn arvo on. Kaikki riippuu mistä riippuu. Ikävä kyllä pitkälti ihmisen häikäilemättömyydestä.

Äh, jotain pitää tehdä! Mutta mitä? Turhauttaa...

Onneksi yhtä moni asia ilostutti tänään. Töissä oli mukavan rauhallista, sain itseni kammettua rankkaan hikitreeniin töiden jälkeen, mikä on näillä näkymin paras tapa purkaa turhautumista.

Kaiken kruunasi sauna ja saunaolut, ihan paras palautumisjuoma.

Joskus on hyvä pysähtyä ja miettiä omaa elämäänsä. Se, että voin tehdä yllä mainitsemiani asioita kuten elää rauhassa omassa kodissa, harrastaa, käydä kaupassa ostamassa sitä ruokaa mitä haluan, saunoa ja maata sohvalla kirjoittamalla läppärillä blogia Coronaa nauttien, olisi suurta luksusta suurelle osalle maailman ihmisistä.

Syntyminen tiettyyn paikkaan on sattumankauppaa, en minä itse ole ansainnut mitään tästä vaan syntynyt kultalusikka suussa. Siksi koen velvollisuudeksi auttaa niitä, joilla menee huonommin. Lähellä ja kaukana. Ilman mitään muttia!

Kaverin häät – onko pakko jos ei halua?

En ole perinteisten häiden "ylin ystävä". Huomenna on poikaystävän kaverin häät, johon minutkin on kutsuttu. Asiasta tekee vielä mielenkiintoisemman se, etten ole koskaan tavannut morsianta ja sulhasenkin vain kerran pari. Luultavasti en myöskään tunne yhtään häävierasta.

Kaiken kukkuraksi jostain selvittämättömästä syystä sulhanen on ollut niitä ihmisiä, joiden kanssa ei vaan jostain syystä tule toimeen. Tiedätte ehkä tunteen. Ei tyypissä varmaan ole mitään vikaa, jostain syystä vaan hänestä tulee outo fiilis.

Tältä pohjalta pistän huomenna mekon päälle (ei vielä hajuakaan minkä mekon!) ja suuntaan avecina hääjuhliin. Hiphei.

Onko pakko jos ei halua? Tätä olen tiedustellut tällä viikolla pariin otteeseen poikaystävältä, joka sanoi että ei tietenkään ole mutta antoi samalla ymmärtää että parempi olisi jos tulisit... Hän on liiankin huomaavainen muiden tunteiden suhteen, eikä toisaalta tahdo mennä paikalle yksin. Ja minähän menen, kun en halua laittaa toista hankalaan välikäteen.

On jännää – ja surullistakin – huomata, kuinka vuosien ja kiireen myötä tulee yhä mustasukkaisemmaksi vähäisestä omasta ajastaan. Minulla olisi nyt vapaa viikonloppu, mutta ei sitten olekaan. Olen siis nihkeä.

Toisaalta oma nihkeys ärsyttää. Joitakin vuosia sitten olisin varmaan ollut että onpas hauskaa, juhlat tiedossa ja paljon uusia ihmisiä! Nyt jaksan tutustua yhä vähemmän uusiin ihmisiin, joiden kanssa ei usein löydy juuri yhtään mitään yhteistä.

Saapa nähdä, millaista porukkaa huomenna kohtaan häissä. Toivon todella, että joudun syömään sanani ja että tiedossa on hauskat juhlat. No, eikun hymyä huuleen ja tarkistamaan oma asenne ensiksi!

Hyvä palaute, parempi mieli

Muistakaa ihmiset kehua toisianne! Toisten selkään taputtelemisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa – siis aina silloin, kun siihen oikeasti on aihetta. Muussa tapauksessa molemmat osapuolet kyllä tajuavat, ettei arvostus ole aitoa vaan sen tietyn ruumiinosan nuolemista.

Itse olin tänään hieman nyrpeä töissä, koska en saanut tunnustusta yhdestä asiasta, josta olisin sitä mielestäni ansainnut.

Asiaa pohdittuani tajusin, että olen itse totaalisesti unohtanut kehua muutamaakin työkaveria hienosti hoidetuista projekteista. Niinhän se on, pata kattilaa soimaa... ja hyvää palautetta on paljon helpompi ottaa vastaan kuin antaa muille. On se kumma.

Heti huomenna aion kirjoittaa kauniit meilit molemmille tai, vielä parempi, koputtaa heidän ovelleen ja mennä kehumaan ihan kasvoista kasvoihin.

Muiden kehuminen kun ei ikinä ole itseltä pois, vaikka etenkin meidän suomalaisten on välillä vaikea tajuta sitä. Päinvastoin, sitä varmemmin voi odottaa itse saavansa positiivista palautetta jos muistaa antaa sitä muillekin.

Siis: kehukaa toisianne! Siihen löytyy yleensä aina aihetta, ja kaikille tulee taatusti parempi mieli.

PS: Kehuminen ja itsekkyys taitavat nyt olla mieleni päällä, sillä postailin aiheesta viime viikollakin otsikolla Ihmisten itsekkyydestä.

Ystävämme epätoivoinen sinkkumies

Poikaystävälläni on kaveri, tosi mukava ja hyväsydäminen tyyppi. Hänellä vaan sattuu olemaan onneton tuuri naisten suhteen. Raukka-parka.

Kaverissa ei tietenkään ole mitään vikaa, exissä (ja ylipäänsä naisissa) kylläkin. No, kaikki on suhteellista mutta kieltämättä kaverin viimeisin tyttöystävä, ainoa johon olen tutustunut, oli ihan sekaisin. Huh.

Naisena taisin tajuta huolestuttavat merkit paljon ennen miehiä, kuten sen että tyttöystävä ei päästänyt kaveria minnekään yksin, epäili tätä ties mistä ja uhkasi mm. lopettaa salaa ehkäisypillereiden syönnin, koska halusi tehdä vauvan. Miehet ymmärsivät naisen epätasatapainoisen tilan vasta, kun hän oli soittanut yhden päivän ja yön aikana 40 kertaa (!) poikaystävälleni, koska poikakaveri ei vastannut puheluihin. Ei hyvä.

Lopulta kaveri jätti tytön, kaikkien kavereidensa kannustamana. Totta kai hän oli allapäin, mutta nopeasti tunne vaihtui helpotukseksi.

Harmillista on, että kaveri on edelleen sinkku nyt, kun erosta on kulunut reilusti yli vuosi.

Yritystä ei puutu. Olen aina sanonut, että miehet jos ketkä juoruilevat, joten minäkin pääsen vihille kaverin flirttailuyrityksistä, epätoivoisista viritelmistä ja viihteellä tapaamista naisista – tosin mistään ei "tule mitään".

Deittailussa onnen lahjat eivät todellakaan käy tasan. Esimerkiksi miehen naapuri, josta on tullut hänen hyvä ystävänsä ja baarikaverinsa, tuntuu vievän kaikki naiset kaverin surullisten silmien edestä.

No, kaveri ei ole erityisen komea tai tyylikäs. Sellainen ihan tavallinen tyyppi, joka menettää kiinnostavuutensa heti, kun huoneessa on joku vähänkin erityisempi tapaus... tiedätte varmaan.

Halusin kirjoittaa kaverista muistutuksena siitä, että miehilläkin voi olla hyvin vaikeaa tavata se joku.

Usein tuntuu, että ympärillä on kymmeniä upeita ja fiksuja sinkkunaisia. Tosin en minäkään tätä kaveria heille suosittelisi. Ihan liian monesti odotukset ja toiveet eivät yhtään kohtaa ja ihmiset haikailevat täysin muuta kuin mitä voivat saavuttaa... Mutta mikä avuksi?

Ihmisten itsekkyydestä

Suomalaiset ovat kateellista kansaa, niinhän sitä sanotaan, ja aina välillä kateellisuutemme iskee kasvoille. Surullista todistettavaa on ihmisen paniikki siitä, että saa vähemmän tai jää vallan ilman. Apua!

Lopulta on ihan sama, mistä on kyse: kakkupalasta tai uudesta iPadista. Onhan minun saatava ainakin yhtä paljon kuin naapuri/työkaveri/sukulainen! Mieluummin tietysti vähän enemmän.

"Ihan tavalliset hyvät ihmiset" saattavat joutua yhtäkkiä kauhean kadepuuskan valtaan. Olen kuullut ja todistanutkin tilanteita, joissa vaikkapa työpaikan ihmissuhteet kriisiytyvät, koska joku on saanut uuden tietokoneen, kännykän, jopa iPadin tai sähköisen työpyödän! Minäkin haluan, se on oikeuteni!!

Suomessa ongelmana vaan tuppaa olemaan, että näillä kateuden valtaamilla ihmisillä on jo oikeasti kaikkea, mitä he tarvitsevat. Harvoin he aidosti edes haluaisivat lisää materiaa nurkkiinsa pölyttymään, mutta kun...

Onneksi olen oppinut välttymään pahilta kateudenpuuskilta. Välillä pirulainen koputtelee takaraivossa,  mutta olen oppinut vaimentamaan sen suht tehokkaasti.

Tietty oikeuksistaan on pidettävä kiinni eikä turha nöyristely johda minnekään, mutta rajansa kaikella (tosin tätä rajaa on joskus vaikea vetää...). Jollen tarvitse uutta läppäriä, pöytää, autoa, vaatteita tms. en myöskään sellaisten perään haikaile – vaikka kaveri ostaisi sadat uudet housut ja viisi eri väristä avoautoa.

Lähinnä säälin kateellisia ihmisiä, jotka kiilto ja ahdistus silmissään huutavat "mulle kanssa!!" Kateus kurjistaa siitä kärsivän ihmisen elämän ja maalaa maailman mustaksi. Kateus kun ei katoa sillä, että saa sen mitä haluaa – aina on jotakin, mitä vielä voisi saada...

Päivän sanan pitäisi olla turhasta materiasta eroon pääsy. Kunpa joku päivä alettaisiin olla kateellisia (jos kerran kateuden määrä on vakio) siitä, kuka antaa eniten tai raaskii laittaa tavaraansa kiertoon. Sitä päivää odotellessa: kun seuraavan kerran kadehditte jotakin, kannattaa hetkeksi pysähtyä ja ottaa järki käteen: mistä kateus johtuu? Tarvitsetko tosiaan uutta sitä tai tätä?

Maanantaista ja siitä, että vierellä on joku joka ymmärtää

Nyt on ehdottomasti yksi niistä päivistä. Aika usein nämä nihkeät päivät ovat minulle maanantaita. Sattumaa? Ei tietenkään! Jo Karvinen tiesi, ettei maanantai ole mikään hyvä juttu.



Viime viikkokaan ei ollut kaikista hohdokkain, sillä kävin koko viikon puolikuntoisena nuhaisena töissä ja lisäksi vietin koko viikonlopun intensiivisellä videokurssilla. Tosi mielenkiintoista juu, mutta tässä vaiheessa antaisin aika paljon edes yhdestä vapaapäivästä! Viikonloppuja ei ole annettu meille poloisille työmyyrille vapaaksi ihan syyttä... ihmisen on pakko välillä levätä.

Kaiken kukkuraksi poikaystäväkin sairastui flunssaan, joten vähät vapaat viikonlopun tunnit makasimme sohvalla olo ankeana. Sama tuntuu jatkuvan edelleen, töissä jaksaa jotenkuten käydä, kiirettä riittää, mutta siinä se sittenkin onkin. Toimistolta suoraan kotiin ja sohvalle katsomaan mömmöä telkkarista. Ilta "huipentuu" kymmenen uutisiin, joiden jälkeen kaadutaan sänkyyn. Ja sitten sama uudelleen...

Tietty nämä ovat pieniä murheita ihmiskunnan mittakaavassa jne., mutta lannistavat mielialaa.

Toisaalta näinä hetkinä tajuaa kiittää siitä, että vierellä on joku, joka jaksaa kuunnella jatkuvaa voivottelua ja valitusta ja vielä sympatiseeratakin. Ainakin suurimman osan ajasta.

Jokaisella meistä on huonot hetkensä, On hienoa, kun uskaltaa olla se mikä on, valittaa kun on tarvetta – ja pitää myös suunsa kiinni. On hienoa tajuta, ettei tarvitse olla täydellinen, ja että täydellisyys on turhaa ja tylsää! Kaikkein parasta on tajuta, että vierellä kulkee toinen ihan samanmoinen.

Olen tänään kuunnellut ihanan ranskalaisella aksentilla laulavan Mina Tindlen biisiä. Se kertoo kaikista niistä pienistä asioista, joita kannamme mukanamme. Jokaisella on taakkansa, niinpä. Ja taakkaa keventävät myös videolla tanssivat komeat ranskalaismiehet...

EI:n sanominen on vaikeaa – mutta harjoittelu tekee mestarin (ehkä)

Viime päivinä eteen on osunut useampi tilanne, jossa olen joutunut sanomaan ei. Tai no, joutunut on suhteellinen käsite, sillä yleensä olen sanonut ei itsekkäistä syistä: koska olen ollut väsynyt tai koska haluan olla oman aikani itsevaltias. Rauhaa ja vapautta meitsille, kiitos.

Heh, ihan samaa asiaan pähkäilin "jo" viime lokakuussa postauksessa Kaikkeen ei tarvitse revetä – opiskelen sanomaan EI.

Ei-opettelu taitaa siis jatkua, vaihtelevalla menestyksellä. Tosin sillä erotuksella, että nykyään kyllä sanon kyllä ei, yleensä vaikeuksitta, mutta jään jälkeenpäin vatvomaan, oliko se sittenkään hyvä vaihtoehto, mitähän ihmiset mahtavat ajatella jne.

Yleensä ihmiset eivät tietysti ajattele yhtään mitään, kun en kuitenkaan ole se maailman napa...

Sanoin ei viimeksi lauantaina. Olin ollut koko päivän Siivouspäivissä hommissa, ja luvannut mennä vielä illansuussa kaverin isoihin valmistujaisjuhliin, tunnin ajomatkan päähän koto-Kampista. En ole nähnyt kaveria pitkään aikaan (emmekä me itse asiassa edes tunne toisiamme hyvin). Varsinkaan en tunne ketään hänen kavereistaan tai perheestään.

Vielä eilen kivalta vaikuttanut juhla ja kaikki mikä siihen liittyi: suihkussa käynti, pukeutuminen, meikkaaminen ja 50 tuntemattoman seurassa hengaaminen tuntui täysin mahdottomalta idealta, kun palasimme Siivouspäivästä kotiin. Otin itseäni niskasta kiinni, katsoin sohvalle levähtänyttä poikaystävää ja lähetin pahoittelevan viestin ystävälle.

Ei siinä mitään, hän varmasti ymmärtää. Silti kelailin saman tien, teinkö väärin ja olisiko sittenkin pitänyt lähteä – olenko (olemmeko) me vaan laiskoja?! Naurettavaa: elämä on lyhyt, ja kaverilla on valmistujaisissaan tasan yhtä hauskaa ilman minua!

Viime viikon toinen ei oli vaikeampi. Olin luvannut tarjota yösijan kaverille, ja kaikki oli ok, kunnes kaveri alkoi tiedustella yösijaa myös toiseksi yöksi. Ja kolmanneksi. Koko viikonlopuksi.

Kiva, että on yövieraita, mutta koko viikonlopun ex tempore -visiitti ei ole houkuttelevin vaihtoehto, koska siihen sisältyy aimo annos kestitsemistä ja hostausta. Harva kaveri haluaa "olla vaan" vieraillessaan Helsingissä toisesta kaupungista.

No, sanoin ei – oli vaikeaa, mutta tein sen!! Kaveri sai yösijan toisaalta, enkä olisi jälkeenpäin muuttanut käyttäytymistäni – vaikka sekunnin sadasosan ajattelin, olenko ihan kamala ihminen...

Hullua. Oppiikohan sitä joku päivä sanomaan ei kevyemmin, ihan hyvillä mielin? Yksi ei ei todellakaan maailmaa kaada! Millaisia ei-kokemuksia teillä on?

Raskaana olemisen (muttei oman) sietämätön keveys

Poikaystävän veli ilmoitti äsken vaimonsa raskaudesta päivittämällä kuvan positiivisesta raskaustestistä whatsapp-viestipalveluun. Tapansa kullakin.

Hymyilin ja onnittelin heitä Skypen välityksellä, mutta hymy ei jostain syystä tuntunut ihan aidolta, ja saman tien mieleeni iski poikaystävän toinen veli (perheessä on kolme poikaa), joka on yrittänyt vaimonsa kanssa hankkia lasta jo parin vuoden ajan. He ovat käyneet läpi kaikki mahdolliset hoidot ja tunnetilat, joita itse voin vain kuvitella.

Lopulta tuomio oli, että mitään ei ole tehtävissä, kaikki on yritetty. Vähitellen he alkavat sopeutua tilanteeseen, vaikka vaikuttavatkin jotenkin surullisilta kun heitä näemme. Ei mikään ihme, sillä heidän haaveenaan oli iso perhe.

Nyt vaan ajattelen, miten perheen nuorimman veljen uutinen onnellisesta raskaudenalusta vaikuttaa isoveljeen. Tietenkin jotain tällaista oli odotettavissa, mutta... todellakaan maailma ei ole oikeudenmukainen – ja kaikkein vähiten mitä tulee biologian säätelemiin asioihin, kuten lasten saamiseen ja sairauksiin. Niille me pienet ihmiset emme, kaikista hienoista hoidoista ja teknologioista huolimatta, loppujen lopuksi mahda juuri mitään.

Ja sitten tulemme me. Poikaystäväni on perheen esikoinen ja olemme olleet yhdessä nelisen vuotta, joten alkaa tuntua että ystävät ja sukulaiset odottavat uutisia täältä päin.

Itse olen kuulunut tyypilliseen "nykyajan" kolmikymppisten joukkoon, joka on opiskellut pitkään, tehnyt "uraa" ja vaihdellut yhä mielenkiintoisempiin työpaikkoihin sekä haaveillut kaikesta muusta kuin lapsista. Ajatus on kyllä pysynyt koko ajan taka-alalla: totta kai haluan jatkaa sukua sitten joskus, kun on sopiva hetki...

Tyypillistä on myös, että juuri tässä vaiheessa alkaa tajuta ettei aikaa ole loputtomasti ja että itse asiassa juuri nyt olisi hyvä se kuuluisa sopiva hetki hankkia lapsi. On kaikenlaista: vakituinen työpaikka (ja asuntolaina) poikaystävä jonka kuvittelisi kantavan vastuuta kunnialla, ihanat isovanhemmat jne. jne.

Viime aikoina lasten hankkiminen onkin tullut puheeksi yhä useammin, kuten tilitin Raskaana oleva ystätä - koska on oikea aika -bloggauksessa pari kuukautta sitten. Ajatuksia ryntäilee päässä, enkä itsekään ota niistä tolkkua.

Kaikkein haastavinta tässä on, ettei nykyaikana e-pillereitä syövälle ihmiselle satu vahinkoja. Päätös pitää varta vasten tehdä. Mutta milloin?! Hommassahan voi mennä vuosi – tai päivä! Uhhuh.

Joka tapauksessa, vaikka pikkuisen ahdistaa omasta ja muiden puolesta, onneksi olkoon raskaana olevalle poikaystävän veljen vaimolle! Uusi elämähän ei ole keneltäkään pois.

Ystävät – paras apu joka vaivaan

Ensimmäinen työviikko on selätetty kunnialla! Paluu arkeen ei toden totta ollut (tälläkään kertaa) helppo, vaikka työstä tykkäänkin.

Lisäksi olen ollut ihan poikki joka ilta, maannut sohvalla ja surkeillut elämääni joka on "täynnä puuduttavaa rutiinia tästä hamaan tappiin". Kohta vielä kylmyyden ja pimeyden keskellä... oivoivoi.

Eilen onneksi tajusin, mikä on paras lääke murheeseen kuin murheeseen: ystävät! En tajua, miksi olen viettänyt viime illat yksin (tai no, poikaystävän kanssa, mutta olen yrittänyt säästää häntä jatkuvalta valitukselta ja pitänyt draaman ainakin osittain sisälläni...).

 Onneksi eilen aloitimme pitkästä aikaa perjantaiset "työn jälkeen yhdelle" -sessiomme, ja mukaan pääsi liuta ihania naisia – meitä oli yhteensä seitsemän sekä seurueeseen liittynyt yhden ystävän poikaystävä kavereineen. Mukavia hekin.

Alkukankeuden jälkeen (Kalliosta on miltei mahdotonta löytää tyhjää terassipöytää kello viideltä perjantai-iltapäivällä!) tungimme itsemme Hilpeän Hauen terassille Vaasankadulla. Paikan vihdoin löydettyämme viihdyimme siellä tunnin jos toisenkin nauttien olusen jos toisenkin.

Ah, pikku stressit, murheet ja ärtymykset kaikkosivat saman tien, kun ne pääsi jakamaan ystävien kanssa! Ja sama toisinpäin. Tajusin taas, että eihän tässä yksin todellakaan olla synkkien ajatusten kanssa, ystävät ymmärtävät oloni puolesta sanasta ja tietävät, miten piristää tunnelmaa. Kiitos teille!

Muistakaa arvostaa hyviä tyyppejä elämässänne (ja unohtaa ne ei-hyvät-tyypit, elämä on ihan liian lyhyt sellaisten kanssa kärvistelemiseen).

Ihanaa viikonloppua kaikille! Vaikka ainakin täällä Kampissa taivaan päällä roikkuu ihan liikaa harmaata materiaalia...

"Ruokasnobit"

Istuimme kaverin kanssa juomassa valkkarispritzeriä Llamasin terassilla ja puheeksi tuli - mikäs muukaan kuin - ruoka.

Kaveri oli tavannut mukavan pojan Kuudes aisti -festivaalin yössä, ja he olivat nähneet toisensa jo pari kertaa festarin jälkeen. Olin iloinen hänen puolestaan.

Nyt poika oli ehdottanut illallista jossain, mutta voivotteli sitä että kaverini on niin kovin ruokasnobi, että sopivaa paikkaa oli vaikea keksiä.

Ruokasnobi?!

Kaverini, kuten minäkin, olemme aika tarkkoja siitä mitä suuhumme pistämme, mutta en silti kutsuisi kaltaisiamme ruokasnobeiksi.

Sitä paitsi: mistä lähtien itsestään huolehtimisesta on tullut snobiuden merkki? "Ulkopuolisen" pojan kommentti sai pohtimaan asiaa, tosin mihinkään johtopäätökseen emme päässeet.

Kiinnostavaa joka tapauksessa on, miten "normaalia" on syödä reippaasti kaikkea, mitä eteen sattuu ilmestymään – eikä edes niin, vaan syödä kaikkea epäterveellistä miettimättä millaisia vaikutuksia ruoalla saattaa olla kehoon, mieleen ja tulevaisuuden terveydentilaan.

Snobi-nimityksestä tulee itselleni mieleen hienostelija, joka nyrpistelee nenäänsä suurimmalle osalle tarjolla olevasta ruuasta ja vaatii eksklusiivisia herkkuja, laadukasta samppanjaa ja kaviaaria... sen sellaista.

Tärkeä snobin ominaisuus on, että hän myös arvostelee muiden ihmisten valintoja.

Hyvää ja terveellistä (ei hienoa ja kallista) ruokaa vaativien snobius on tällaisesta käytöksestä kaukana.

"Söisin mielelläni vaikka uusia perunoita ja voita", kaveri hymähti. Ei sen kummempaa.

Jos asiasta ei tee numeroa tai pakota muita seuraamaan omia "parempia" valintoja, niin eikö ole jokaisen ikioma asia, mitä suuhunsa laittaa? Yllättävää, kuinka paljon intohimoja muiden ruokavaliot meissä ihmisissä herättävät (erilaiset dieetit, karppaus, kasvissyönti, lihansyönti...)

Ehkä vielä joku päivä haluamme ehdoin tahdoin olla kaikki ruokasnobeja, hyvällä tavalla: vaatia laatua, lähiruokaa, arvostaa vanhoja hyväksi koettuja perusruokia. Tuntisimme myös itsemme ja ymmärtäisimme, millaisia vaikutuksia eri ruokavalioilla hyvinvointiimme on.

Huomenna Espanjaan!

Mutta hyss, tämä on salaisuus ja vierailuni yllätys. Onneksi kielimuuri estää yllätyksen kohteita ymmärtämästä, että huomenna heidän ovelleen tupsahtaa kesävieras Suomesta.

Hyvä niin, sillä sateet ja harmaus alkavat tökkiä kesälomalaista. Pyörin levottomana kehää ja haahuilen netissä... aika vaihtaa maisemaa.

Espanjassa vierailen poikaystävän perheen luona, eikä heillä ole aavistustakaan vierailustani - jos poikaystävä on onnistunut pitämään salaisuuden.

Perheen (ja kymmenien sukulaisten ja kavereiden) luona hengailun lisäksi suuntaamme Espanjan itärannikon Costa Blancan turistikohteisiin, ainakin Alicanteen ja etenkin brittituristien suosimaan, televisiosta tuttuun Benidormiin.

Saa nähdä, millaisen vaikutelman turistien mekka (tai helvetti, miten sen ottaa) meihin tekee. Poikaystävä ei ole örveilyturismin ystävä – olisihan se outoa, jos Suomessakin jokainen idyllinen niemennokka täyttyisi kännisistä turisteista, jotka bilettävät yöt läpeensä. Vaikka he rahaa maahan toisivatkin.

Toisaalta hyi minua, ei saa yleistää! Ja ensi viikon jälkeen olen viisaampi, ties vaikka Benidorm olisi vallan ihana rantakohde...

Espanjassa aion myös tehdä seuraavia asioita, viime vuoden malliin.

Nauttia tapaksia! Ison lautasellisen herkkupaloja saa yleensä ilmaiseksi olusen / kokiksen kylkiäisiksi.

Paellaa! Viime vuonna nautimme oheisen, lähibaarissa valmistetun paella-luomuksen poikaystävän perheen ihanalla kesäasunnolla, joka komeilee alla.

Uima-altaalla makoilua, rentoa oleskelua sekä kuumuuden päivittelyä. Ah!

Turistirannoilla hengailua ja varpaiden hemmottelua täyshoidossa: rantahiekka ja merivesi vanhimmat voitehista. Ehkä myös hyvän kirjan lukemista, jos suinkin ehdin – ja jos löydän hyvän kirjan jostain putiikista.

Mojitos! Ei esittelyjä kaipaa.

Palmupuu on suosikkipuuni (heti koivun jälkeen), joten aion valokuvata, ihailla ja halailla niitä.

Check-in on tehty, nyt vaan kamat ja tuliaiset kokoon ja kassiin ja huomenna päivittelemään Ryanairin karja-meininkiä Tampere-Pirkkalan lentokentälle. Ryanairista en muuten perusta, mutta se lentää suoraan Tampereelta Alicanteen. Nyt maksoin suorista menopaluulennoista vähän päälle 200 euroa, eli ei paha hinta kuuman kesäsesongin aikaan.

Ystäviä naittamassa – sormet ristiin

Seuraa söpöilyä ja hempeilyä. Tai siis mitä vielä – rakkaushan on maailman tärkein asia ja heiveröinenkin usko romantiikkaan silloin tällöin tekee hyvää kyyniselle nykyihmiselle.

Ja nyt puhun minä, jota poikaystävä kuvailee epäromanttiseksi tyypiksi. No, kukin tyylillään. Perinteiset kynttiläillalliset ja lirputteluhempeilyt eivät ole meikäläisen vahvuuksia, mutta ostanhan minä poikaystävälle sen herkku-donitseja lähi-Alepasta, kun sille päälle satun. "Teot ne on jotka merkitsee, ei kauniit sanat", sanoo jäyhä hämäläinen, nääs.

Pidän itseäni hyvänä ihmistuntijana, mutta amorin nuolien ohjaajana olen amatööri. Olen auttanut useampaa pariskuntaa (joista osa tosin on eronnut, eihän sille mitään voi) löytämään toisensa. Näissä tilanteissa olen yleensä äimän käkenä, sillä en olisi voinut kuvitellakaan että X ja Y oikeasti voisivat tykätä toisistaan sillai.

Toisaalta, mikä sen hienompaa.

Pari päivää otin amorin ohjat käsiini, kun kaverini (nainen) soitti Jyväskylästä ja kertoi pulmastaan. Hän oli menossa Helsinkiin kesämatkalle ja hoitanut asian niinkin kätevästi, että oli ostanut junaliput ja alkanut sen jälkeen soitella läpi kavereita yösijojen toivossa. Nytpä on heinäkuu ja kaikki liesussa, itseni mukaan lukien.

Olisiko sulla ketään kaveria, joka voisi majoittaa mut yöksi, pariksi?, ystävä rukoili.

Olin jo sanomassa että ei, kun päässäni välähti. Kyllä! Yksi miespuolinen sinkkukaverini sattuu asumaan ihan keskustassa ja hänellä on viime aikoina ollut epäonnea sekä rakkaudessa että työelämässä. Hän on siis allapäin, ja mikäpä sen piristävämpää kuin kotisohvalla pari päivää bunkkaava hauska ja puhelias nuori nainen.

Soitin pojalle, hän lupasi majoittaa neidin mielellään ja jopa näyttävänsä tälle Helsinkiä. Sohvasurffaamista parhaimmillaan!

Todennäköisyyslaskelmieni mukaan tässä toden totta on potentiaalia. Sormet ristiin. Molemmat kaverit todellakin ansaitsisivat fiksua seuraa – ainakin uuden ystävän.

Sukulaisten suorapuheisuudesta

Perhe on paras - ja yllätyksiä täynnä. Koska kesällä ihmiset ovat liikekannalla, olen jo nähnyt paljon enemmän serkkuja, setiä, tätejä ja muita sukulaisia kuin koko talven aikana.

Myös suhde sukulaisiin elää ja kehittyy koko ajan. Minä ja lapsuutemme yhdessä viettäneet serkkuni olemme nyt kaikki aikuisia, ja voimme jutella setien ja tätien kanssa tasavertaisesti – ainakin periaatteessa. Täytyy olla outoa suvun "vanhemmille" nähdä meidät "vauvelit" nyt poika- ja tyttöystävien tai aviopuolisojen kanssa - jotkut myös omia lapsia paimentaen - veroja maksavina yhteiskunnan jäseninä, joilla on omat ajatuksensa maailmanmenosta.

Alkaa tajuta yhä selvemmin, kuinka rakkaat sukulaiset ovat vain ihmisiä omine ajatuksineen ja ongelmineen sekä mielipiteineen, jotka saattavat erota jyrkästi omistani.

Eilen tajusin, kuinka konservatiivinen eräs tätini on – ja kiusallisenkin suorasukainen. Nyt aikuisena tuntuu oudolta, että toinen alkaa nähtyään minut vuoden tauon jälkeen kysellä, olenko aikeissa mennnä kihloihin (tai olenko kenties jo raskaana?!). Samaan syssyyn hän kommentoi, että olen laihtunut – epäilen, että kommentti oli enemmänkin huolestunut kuin kohteliaisuus. (Ja siis en ole kenenkään muun mielestä laihtunut tai "huolestuttavassa kunnossa", omasta mielestäni jopa päinvastoin.) No, täti taitaa tykätä pullukoista, ja syödähän ihmisen pitäisi jatkuvalla syötöllä... No juu.

Tällaiset tilanteet ovat haastavia. Rakastan sukuani, ja haluaisin nähdä heitä paljon enemmän. Toisaalta tilanteet saattavat muodostua rankoiksi, jos a) sukulaiset sattuvat pitämään minua edelleen lapsena, jolle voi kommentoida mitä vaan tai b) sukulaisten mielipiteet iskevät omiani vastaan. Keskustelunaiheet rajoittuvat kovasti, jollei toisen mieltä halua pahoittaa. Yleensä tuntuu, että minä olen se, joka vaikenen.

Eilen tädin tykönä vieraillessamme olin kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä otin puheeksi Helsingissä eilen todistamani Pride-kulkueen. Kommentoin, kuinka valtavasti siellä oli osallistujia ja miten hienoa tämä on. Täti yrmähti. Hyvä! Ihmisten mieliä voi yrittää avata pikkuhiljaa, ja ehkä menettely toimii jopa paremmin, kun haastajana on siskontyttö... täytyy toivoa.

Toisaalta nyt aikuisena on hienoa huomata, kuinka moni serkku on kasvanut samaan suuntaan. Heidän kanssaan on ihanaa löytää uudelleen yhteys - ollaanhan me hilluttu yhdessä mummolassa syntymästä lähtien. Parhaassa tapauksessa serkut on vähän kuin siskoksia. Kiitos siitä!

Onko teillä vastaavia kokemuksia siitä, kuinka aikuisiällä on löytänyt ihan uusia piirteitä sukulaisistaan – niin hyvässä kuin "pahassa"?

Jollei sauna, Corona ja hieroja auta niin...

Eilen valittelin kurjaa, flunssaista oloa. Vilutti, vaikka jalassa oli kolmet villasukat ja päällä superlämmin peitto. Kurkussa kasvoi kovaa vauhtia kurja kaktus ja olin kuin maani myynyt. 

Tänä aamuna olin kuitenkin sen verran fiksu ja aikuinen, etten mennyt töihin vaikka tietenkin olisi ollut niin maar kamalasti hommaa ennen lomia. Terveys on tärkein, sen alan pikku hiljaa tajuta. Ja täten kannustan - melkein pakotan - kaikkia pysymään kotona, jos olo on kurja! Ajatelkaa itseänne - ja työkavereita!

Lepo (= puoli päivää työmeilissä roikkumista ja loppupäivä Facebookissa hengaamista) kuitenkin auttoi, varsinkin kun homman sai hoitaa sohvalta ja sängystä käsin ja väliin lipitteli isoja kupillisia teetä - ja rommikaakaota, nam! "Löysin" kaapista nimittäin kesällä Venäjältä ostaneeni halvan litran rommipullon, jota iloisesti lorauttelin kaakaoon (yksinään se on pahaa). Virallisesti olin siis tänään sairaslomalla, joten eiköhän tämä ollut ihan sallittuakin...

Kaikki rakastaa hierontaa. (Tahtoo koiran!)

No, oudoissa asennoissa työskentely & orastava flunssa tosin aiheuttivat sen, että niskat ja hartiat jumittivat täysin. Onneksi illalla odotti hierojan käsittely ja aaaaaah se teki hyvää! Hieroja-parka tosin huokaili raskaasti, kun olin niin jumissa ja antoi ystävällisesti mennä yliajalle, jotta saadaan lihakset edes vähän joustamaan. Nyt olo on parempi ja parin päivän päästä alkava loma viimeistään tekee tästä naisesta jumittoman - henkisesti ja fyysisesti! :)

Hierojan päälle menimme vielä poikaystävän kanssa taloyhtiön saunaan, ja hän sai minulta lahjaksi Alepasta ostamani donitsin - kuin lapselle tarjoaisi launtai-pussista. Vaikken itse donitseista perusta, toisen riemua on ilo katsella. Ja haukata palanen, tietty.

Sen sijaan minulla maistui saunan päälle kylmä Corona - lemppariolueni! Sauna, viina... ainoastaan terva jäi kokeilematta, eikä ollut edes tervasaippuaa, ehheh. Mitä luultavimmin kokeilu jääkin välistä, sillä olo on jo vetreämpi! Uskomatonta mutta totta! Nyt vielä kunnon yöunet päälle niin voilà, eikä jäljellä ole kuin kaksi työpäivää (thank god), ne kestää vaikka päällänsä seisten kuten mummo sanoi.

Poikaystävän biologinen kello tikittää - jos jotain tehdään niin hipster-vauva

Poikaystävä otti eilen puheeksi lapsen. Kolme vuotta yhdessä ja kolmenkympin ikä, ihan odotettu juttu ja onhan aiheesta puhuttu aiemminkin. Mutta kerta kerralta poikaystävä on yhä enemmän tosissaan. Ei enää "sitten joskus, jos luoja suo" vaan koska? Tai: koska?!?

Pikku hiljaa pitäisi alkaa tehdä päätöksiä. Ja mikäs siinä, kyllähän minäkin luultavasti lapsen haluaisin - yhden. Enkä juuri nyt. Olen itse ainoa lapsi, enkä koe siitä kärsineeni, ehkä jopa päinvastoin. Poikaystävä sen sijaan haluaisi kolme lasta, onhan hänelläkin kaksi sisarusta. Ja hyvähän miehen on sanoa, kun ei tarvitse käydä läpi raskauksia, synnytyksiä tai jäädä pois työelämästä pitkiksi ajoiksi. Eli ei missään tapauksessa kolmea, jolleivät tietty satu syntymään kerralla. Huh, ajatuskin puistatuttaa.

Toisaalta eihän sitä ikinä tiedä, voimmeko edes saada lapsia. Kannattaisi ehkä alkaa yrittää pian, mutta en todellakaan tunne olevani vielä valmis. Aina on juttuja, joita haluaisi saavuttaa elämässään ennen lapsentekoa. Ja kypsyä, viisastua, rauhoittua... No, ehkä se tapahtuisi itsestään raskaaksi tultua? En tiedä.

Joka tapauksessa, lämpenin vähän lapsi-idealle, kun selailin Pinterestissä näitä söpöjä kuvia. Jos joskus teemme lapsen, niin minä haluan hipster-vauvan.