Raskaana olemisen (muttei oman) sietämätön keveys

Poikaystävän veli ilmoitti äsken vaimonsa raskaudesta päivittämällä kuvan positiivisesta raskaustestistä whatsapp-viestipalveluun. Tapansa kullakin.

Hymyilin ja onnittelin heitä Skypen välityksellä, mutta hymy ei jostain syystä tuntunut ihan aidolta, ja saman tien mieleeni iski poikaystävän toinen veli (perheessä on kolme poikaa), joka on yrittänyt vaimonsa kanssa hankkia lasta jo parin vuoden ajan. He ovat käyneet läpi kaikki mahdolliset hoidot ja tunnetilat, joita itse voin vain kuvitella.

Lopulta tuomio oli, että mitään ei ole tehtävissä, kaikki on yritetty. Vähitellen he alkavat sopeutua tilanteeseen, vaikka vaikuttavatkin jotenkin surullisilta kun heitä näemme. Ei mikään ihme, sillä heidän haaveenaan oli iso perhe.

Nyt vaan ajattelen, miten perheen nuorimman veljen uutinen onnellisesta raskaudenalusta vaikuttaa isoveljeen. Tietenkin jotain tällaista oli odotettavissa, mutta... todellakaan maailma ei ole oikeudenmukainen – ja kaikkein vähiten mitä tulee biologian säätelemiin asioihin, kuten lasten saamiseen ja sairauksiin. Niille me pienet ihmiset emme, kaikista hienoista hoidoista ja teknologioista huolimatta, loppujen lopuksi mahda juuri mitään.

Ja sitten tulemme me. Poikaystäväni on perheen esikoinen ja olemme olleet yhdessä nelisen vuotta, joten alkaa tuntua että ystävät ja sukulaiset odottavat uutisia täältä päin.

Itse olen kuulunut tyypilliseen "nykyajan" kolmikymppisten joukkoon, joka on opiskellut pitkään, tehnyt "uraa" ja vaihdellut yhä mielenkiintoisempiin työpaikkoihin sekä haaveillut kaikesta muusta kuin lapsista. Ajatus on kyllä pysynyt koko ajan taka-alalla: totta kai haluan jatkaa sukua sitten joskus, kun on sopiva hetki...

Tyypillistä on myös, että juuri tässä vaiheessa alkaa tajuta ettei aikaa ole loputtomasti ja että itse asiassa juuri nyt olisi hyvä se kuuluisa sopiva hetki hankkia lapsi. On kaikenlaista: vakituinen työpaikka (ja asuntolaina) poikaystävä jonka kuvittelisi kantavan vastuuta kunnialla, ihanat isovanhemmat jne. jne.

Viime aikoina lasten hankkiminen onkin tullut puheeksi yhä useammin, kuten tilitin Raskaana oleva ystätä - koska on oikea aika -bloggauksessa pari kuukautta sitten. Ajatuksia ryntäilee päässä, enkä itsekään ota niistä tolkkua.

Kaikkein haastavinta tässä on, ettei nykyaikana e-pillereitä syövälle ihmiselle satu vahinkoja. Päätös pitää varta vasten tehdä. Mutta milloin?! Hommassahan voi mennä vuosi – tai päivä! Uhhuh.

Joka tapauksessa, vaikka pikkuisen ahdistaa omasta ja muiden puolesta, onneksi olkoon raskaana olevalle poikaystävän veljen vaimolle! Uusi elämähän ei ole keneltäkään pois.

Elämä voi keikahtaa hetkessä päälaelleen

Periaatteessa sen tietää, muttei kuitenkaan ihan oikeasti usko että omalle kohdalle osuu ikinä mitään radikaalia ja yllättävää. Totta onkin, että suuri osa elämämme muutoksista tapahtuu niin hitaasti, että ehdimme sopeutua niihin ja kun jokin sitten todella muuttuu, olemme jo henkisesti valmiita ja jopa odotamme muutosta.

Kävimme tänään todella pitkästä aikaa kylässä serkkuni luona, osana pyöräretkeämme Kaivopuiston rantoja pitkin. Serkkuni on minua ehkä 8 vuotta vanhempi (tässä vaiheessa ei tietty enää lasketa) ja asuu ihanassa vanhassa kivitalossa - kolmen miehen kanssa. Miehet vain sattuvat olemaan hyvin nuoria: 2-vuotiaat kaksospojat ja 5-vuotias isoveli. Söpöjä kuin mitkä, mutta viime aikoina myös aika onnettomia.

Serkku nimittäin erosi äskettäin aviomiehestään, ja jäi siis yksin kolmen villin pojan yksinhuoltajaksi. Samoihin aikoihin hän palasi töihin pitkältä äitiys- ja hoitovapaalta - joutuakseen keskelle YT-neuvotteluja, joissa näyttää enemmän kuin todennäköiseltä, ettei enää juhannuksen jälkeen tarvitse ilmestyä työpaikalle. Huoh. Kaunis koti Helsingin kalleimmilla kulmilla saattaa kohta olla haave vaan.

Tietysti ihminen tekee elämässään päätöksiä aina sen hetkisen tiedon ja tilanteensa varassa, kuinka muutenkaan. Menee naimisiin, ostaa asunnon ja velkaantuu, hankkii lapsen ja sitten vielä toisen (jotka saattavatkin yllättäen olla kaksoset). Jo työpaikan yllättävä menetys saattaa muuttaa elämäntyylin lennosta. Yleensä muutoksilla on myös tapana kerääntyä samoihin kohtiin elämässä, mystistä sinänsä.

Onneksi ihminen myös on yllättävän sopeutuvainen olento. Ajattelin, että serkku olisi paljon masentuneempi, ja kyllä hän aika väsyneeltä näyttikin - mutta jutut olivat ihan positiivisia ja ainakin kaikkea muuta kuin lohduttomia.

Niinhän se on: toivoa on aina. Eikun rinta leukaan ja kohti uusia pettymyksiä! Elämä kantaa. Ja niin edelleen - kliseissä on totuuden ydin.

Ymmärsin myös, että vaikeissa tilanteissa perhe ja ystävät nousevat arvoon arvaamattomaan. En ollut nähnyt serkkuani varmaan 1,5 vuoteen - älytöntä, koska me asutaan tosi lähekkäin!

Nyt siihen(kin) saa tulla muutos. Aion saman tien ehdottaa serkulle vastavierailua luokseni - kuulemma tosi harva kutsuu enää häntä kylään lapsineen. Varmasti he ajattelevat kuten minä, että serkku on ihan liian kiireinen tullakseen kylään. Kannattaisi varmaan kysyä ihmiseltä itseltään ennen kuin olettaa yhtään mitään.