Ihana, kamala äitiysloma

Jäin syyskuun alussa äitiyslomalle. Laskettu aika on lokakuun toisella viikolla. Viimeiset työviikot olivat hektisiä ja rankkuutta lisäsi se, että oma aivotoiminta tuntui olevan nollissa. Kuulemma raskauden aikana katoaa aivosoluja, joten ei mikään ihme.

Viimeisinä työviikkoina laskin kärsimättömästi aamuja ja unelmoin hetkestä, jolloin saisin jäädä kotiin – lähes vuoden kestävälle lomalle – uskomatonta! Ja itselleni täysin ennenkuulumatonta, sillä olen aina opiskellut ja tehnyt töitä tai molempia yhtäaikaa plus kaikki vapaaehtois- ja freelanceprojektit päälle. Olen aina tykännyt tehdä paljon kaikkea, olla monessa mukana ja siten tuntea oppivani ja kehittyväni joka päivä, sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti.

Pari ensimmäistä päivää äitiyslomalla kirmasin onneni kukkuloilla. Lähdin saman tien visiitille vanhempien luo Tampereelle, koska mies on päivät töissä. Nautin harvinaisesta tunteesta: keskellä päivää kaupungilla hengailusta ja kahvittelusta! Tuntui, että olen tekemässä jotain "laitonta", ja että kohta joku soittaa töistä ja tivaa, missä oikein olen. Ei soittanut silloin, eikä soita nyt. Siellä hommat jatkuvat täyttä höyryä, ilman minua.

Pari viimeistä viikkoa fiilis on ollut rauhaton ja enemmän tai vähemmän ahdistunut. Silitän kotona vauvanvaatteita, järjestelen tavaroita sinne tänne, pyörin kehää ja murehdin, onkohan minulla edes vuoden päästä työpaikkaa minne palata hallituksemme leikkaillessa (luultavasti meilläkin on yt:t tulossa jossain vaiheessa). Aika näemmä kultaa nopeastikin muistot, ja nyt olen ihan fiiliksissä työstäni. Eikä hormonimyrräkkä todellakaan helpota asiaa.

Toisaalta ajattelen – ja tiedän – että nyt pitäisi ottaa ilo irti loppuraskaudesta, vapaa-ajasta sekä viimeisistä "omista" päivistä, elää hetkessä eikä murehtia tulevia. Mutta ei se tietenkään noin vaan onnistu.

Mikä ihme tähän tunteeseen auttaisi? Kaveri suositteli ensiavuksi Facebookin ym. somen selaamisen vähentämistä, ja siinä on pointtinsa. Varsinkaan yksin kotona pläräiltynä FB:n uutisvirta ja kaverien kiinnostavat elämät ja urakuviot sekä Suomen ja maailman nykytilanne eivät auta lievittämään "minä vain täällä pesen lattioita ja vauvantarvikkeita" -angstia. Tarve tehdä edes jotain ja olla merkityksellinen on tosi kova. Toisaalta poden huonoa omatuntoa, sillä tiedän että uuden elämän kasvattaminen on se tehtävistä tärkein...

Huh. Saa nähdä, milloin synnytys käynnistyy, sillä odottavan aika todellakin on pitkä!

Kuinka suhtautua elämän mullistuksiin?

Pahoittelut heti alkuun. Luvassa ei ole "viittä vinkkiä" tai kattavaa vastausta kysymykseen, jota olen pohtinut jokaikinen päivä viime kuukausien aikana.

No, näköjään pohdin viimeisimmässä blogipostauksessani (josta on jo ihan liikaa aikaa!), ostaisinko uuden polkupyörän. Sitä pohdin edelleen eli tämä asia ei ole edistynyt, mutta muilta osin paljon on ehtinyt tapahtua. 

Vaihdoin työpaikkaa ja saan lokakuussa lapsen. Molemmat muutokset ovat onnellisia, mutta myös elämää mullistavia.

Ensinnä työ, lopulta paljon pienempi asia näistä kahdesta. Työpaikalla ihminen viettää kahdeksan tuntia vuorokaudesta ja jäljelle jäävästä ajastakin hän ajattelee työtä ainakin parisen tuntia. Riippuu tietty alasta, mutta ainakin omallani näin tuppaa olemaan.

Ehdin jo viettää kuherruskuukautta uudessa työssäni ja hehkuttaa sen mielekkyyttä kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, kunnes märkä rätti viskattiin vasten kasvoja. Uusi hallitus "hieman" leikkasi rahoitustamme (mistäpä järkevästä ne eivät olisi leikanneet) ja edessä lienee lähiaikoina elämäni ensimmäiset YT:t, jossa väki vähenee rankalla kädellä. Hullu tunne, sillä tähän mennessä olen aina ollut itse se joka päättää, milloin on aika vaihtaa työpaikkaa. Ironista, nyt kun kerrankin löysin jotain mielekästä...

Rajut leikkaukset heikoimassa asemassa olevilta sekä uuden hallituksen tyly ja kova linja on aiheuttanut itselleni isoa alakuloa viime aikoina. Osittain syy lienee hormoneissa.

Tästä päästään toiseen mullistukseen. Raskaus. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, mutta joskus viime vuoden aikana ajatus lapsesta ei enää tuntunutkaan absurdilta, vaan ensin orastavalta mahdollisuudelta ja pikkuhiljaa yhä varmemmalta. Silti raskaus oli yllätys (vuosien e-pillereiden käytön jälkeen kuukautiset tulivat miten sattuu tai yleensä jättivät tulematta).

En ole vieläkään täysin sisäistänyt, että lokakuussa meitä on kolme. Uskomatonta kuitenkin on, miten luonnolliselta raskaus on tuntunut. Onneksi kaikki on mennyt tähän asti vallan mainiosti, alkupahoinvointien ja tajuttoman väsymyksen jälkeen, ja olotila tuntuu yleensä joka mukavalta.

Ennen kaikkea juuri nyt tuntuu hyvältä saada elämään täysin uudenlaista sisältöä ja perspektiiviä. Olen aina lähinnä keskittynyt itseeni (minun urani, haaveeni, elämäni), joten tulee olemaan erittäin terveellistä viettää lähes vuosi muualla kuin työelämässä, ihan erilaista projektia vaalien.

Saa nähdä, mitä tuleman pitää...

Raskaana olemisen (muttei oman) sietämätön keveys

Poikaystävän veli ilmoitti äsken vaimonsa raskaudesta päivittämällä kuvan positiivisesta raskaustestistä whatsapp-viestipalveluun. Tapansa kullakin.

Hymyilin ja onnittelin heitä Skypen välityksellä, mutta hymy ei jostain syystä tuntunut ihan aidolta, ja saman tien mieleeni iski poikaystävän toinen veli (perheessä on kolme poikaa), joka on yrittänyt vaimonsa kanssa hankkia lasta jo parin vuoden ajan. He ovat käyneet läpi kaikki mahdolliset hoidot ja tunnetilat, joita itse voin vain kuvitella.

Lopulta tuomio oli, että mitään ei ole tehtävissä, kaikki on yritetty. Vähitellen he alkavat sopeutua tilanteeseen, vaikka vaikuttavatkin jotenkin surullisilta kun heitä näemme. Ei mikään ihme, sillä heidän haaveenaan oli iso perhe.

Nyt vaan ajattelen, miten perheen nuorimman veljen uutinen onnellisesta raskaudenalusta vaikuttaa isoveljeen. Tietenkin jotain tällaista oli odotettavissa, mutta... todellakaan maailma ei ole oikeudenmukainen – ja kaikkein vähiten mitä tulee biologian säätelemiin asioihin, kuten lasten saamiseen ja sairauksiin. Niille me pienet ihmiset emme, kaikista hienoista hoidoista ja teknologioista huolimatta, loppujen lopuksi mahda juuri mitään.

Ja sitten tulemme me. Poikaystäväni on perheen esikoinen ja olemme olleet yhdessä nelisen vuotta, joten alkaa tuntua että ystävät ja sukulaiset odottavat uutisia täältä päin.

Itse olen kuulunut tyypilliseen "nykyajan" kolmikymppisten joukkoon, joka on opiskellut pitkään, tehnyt "uraa" ja vaihdellut yhä mielenkiintoisempiin työpaikkoihin sekä haaveillut kaikesta muusta kuin lapsista. Ajatus on kyllä pysynyt koko ajan taka-alalla: totta kai haluan jatkaa sukua sitten joskus, kun on sopiva hetki...

Tyypillistä on myös, että juuri tässä vaiheessa alkaa tajuta ettei aikaa ole loputtomasti ja että itse asiassa juuri nyt olisi hyvä se kuuluisa sopiva hetki hankkia lapsi. On kaikenlaista: vakituinen työpaikka (ja asuntolaina) poikaystävä jonka kuvittelisi kantavan vastuuta kunnialla, ihanat isovanhemmat jne. jne.

Viime aikoina lasten hankkiminen onkin tullut puheeksi yhä useammin, kuten tilitin Raskaana oleva ystätä - koska on oikea aika -bloggauksessa pari kuukautta sitten. Ajatuksia ryntäilee päässä, enkä itsekään ota niistä tolkkua.

Kaikkein haastavinta tässä on, ettei nykyaikana e-pillereitä syövälle ihmiselle satu vahinkoja. Päätös pitää varta vasten tehdä. Mutta milloin?! Hommassahan voi mennä vuosi – tai päivä! Uhhuh.

Joka tapauksessa, vaikka pikkuisen ahdistaa omasta ja muiden puolesta, onneksi olkoon raskaana olevalle poikaystävän veljen vaimolle! Uusi elämähän ei ole keneltäkään pois.

Raskaana oleva ystävä - koska on oikea hetki?

Tapasin tänään lapsuudenystäväni, joka asuu Ruotsissa ja jonka olin viimeksi nähnyt reilu puoli vuotta sitten. Mukana oli hänen poikaystävänsä, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Mies sai hyväksyntäni, oikein mukavanoloinen tyyppi.

En tiedä miksi, mutta aavistelin jo etukäteen että ystävälläni on uutisia. Ja kun hän tilasi alkoholittoman oluen (vaikka yrittikin tehdä sen vaivihkaa), olin varma asiasta. Liekö naisen vai vanhan ystävän vaistoa...?

"Olen raskaana", ystävä kertoi uutisen kun olin Corona-pulloni puolivälissä. Ei yllättänyt. Onnittelin molempia lämpimästi ja kysyin pakolliset kysymykset: kuinka pitkällä? oletko voinut hyvin? onhan siellä vain yksi tulossa? Jne. 

Ironista on, että ystävä kertoi raskaudestaan juuri tänään. Itselleni lasten hankkiminen on aina tuntunut tulevaisuuden jutulta: sitten kun...

Radikaali muutos tapahtui kuitenkin vain pari viikkoa sitten. Kesäloman alkaessa, hektisen kevään jälkeen, oli jälleen aikaa reflektoida elämää ja asioita, joita on pakko alkaa tässä iässä ajatella.

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, joten tuntemukseni yllättivät minut. Täysin kirkkaalta taivaalta mieleeni iski vahva ajatus, että lapsia pitää tehdä nyt tai ainakin mahdollisimman pian - muuten on liian myöhäistä! Tänä vuonna! Ensi vuonna nyt ainakin!! Mitä tämä oikein on??

Vielä ihmeellisempää oli, kun poikaystävä otti viime viikon yhteisellä Espanjan-lomallamme asian ihan spontaanisti puheeksi. Lopulta istuimme tunteja öisellä merenrannalla ja keskustelimme asian läpi. Päädyimme (epämääräisesti, mutta kuitenkin) siihen, että lapsi tai kaksi yritetään hankkia ja se tulisi tehdä pian. Kalentereita emme sentään ruvenneet katselemaan. HUH.

Raaka totuus on, että vuosi vuodelta hedelmällisyys hupenee ja meistä tulee yhä vanhempia vanhempia - jos siis onnistumme lapsen saamaan, mistä senkään tietää.

Mitään ei voi tietää.

Onnistuttaessa on luvassa totaalinen elämänmuutos, johon kukaan ei ikinä voi olla täysin valmis ja varautunut. Kaksi uraa tekevää nuorta ihmistä ainakaan.

Kaiken kukkuraksi mieleen hiipivät ne perinteiset pelot: mitä jos raskaus ei onnistu, tulee keskenmeno tai lapsi on sairas? Mitä jos toinen (siis mies) päättää suit sit häippästä ja minusta tulee katkera yksinhuoltaja, joka ei jaksa edes tukkaansa kammata?

Apua. Eikä näinä päivinä edes tapahdu yllätyksiä hormonipillereitä joka päivä napsiessani, vaan päätös raskaaksi tulemisesta täytyy tehdä ihan itse. Tai siis kaksin. Eikä sekään vielä takaa mitään...

Poikaystävän biologinen kello tikittää - jos jotain tehdään niin hipster-vauva

Poikaystävä otti eilen puheeksi lapsen. Kolme vuotta yhdessä ja kolmenkympin ikä, ihan odotettu juttu ja onhan aiheesta puhuttu aiemminkin. Mutta kerta kerralta poikaystävä on yhä enemmän tosissaan. Ei enää "sitten joskus, jos luoja suo" vaan koska? Tai: koska?!?

Pikku hiljaa pitäisi alkaa tehdä päätöksiä. Ja mikäs siinä, kyllähän minäkin luultavasti lapsen haluaisin - yhden. Enkä juuri nyt. Olen itse ainoa lapsi, enkä koe siitä kärsineeni, ehkä jopa päinvastoin. Poikaystävä sen sijaan haluaisi kolme lasta, onhan hänelläkin kaksi sisarusta. Ja hyvähän miehen on sanoa, kun ei tarvitse käydä läpi raskauksia, synnytyksiä tai jäädä pois työelämästä pitkiksi ajoiksi. Eli ei missään tapauksessa kolmea, jolleivät tietty satu syntymään kerralla. Huh, ajatuskin puistatuttaa.

Toisaalta eihän sitä ikinä tiedä, voimmeko edes saada lapsia. Kannattaisi ehkä alkaa yrittää pian, mutta en todellakaan tunne olevani vielä valmis. Aina on juttuja, joita haluaisi saavuttaa elämässään ennen lapsentekoa. Ja kypsyä, viisastua, rauhoittua... No, ehkä se tapahtuisi itsestään raskaaksi tultua? En tiedä.

Joka tapauksessa, lämpenin vähän lapsi-idealle, kun selailin Pinterestissä näitä söpöjä kuvia. Jos joskus teemme lapsen, niin minä haluan hipster-vauvan.