Kuinka suhtautua elämän mullistuksiin?

Pahoittelut heti alkuun. Luvassa ei ole "viittä vinkkiä" tai kattavaa vastausta kysymykseen, jota olen pohtinut jokaikinen päivä viime kuukausien aikana.

No, näköjään pohdin viimeisimmässä blogipostauksessani (josta on jo ihan liikaa aikaa!), ostaisinko uuden polkupyörän. Sitä pohdin edelleen eli tämä asia ei ole edistynyt, mutta muilta osin paljon on ehtinyt tapahtua. 

Vaihdoin työpaikkaa ja saan lokakuussa lapsen. Molemmat muutokset ovat onnellisia, mutta myös elämää mullistavia.

Ensinnä työ, lopulta paljon pienempi asia näistä kahdesta. Työpaikalla ihminen viettää kahdeksan tuntia vuorokaudesta ja jäljelle jäävästä ajastakin hän ajattelee työtä ainakin parisen tuntia. Riippuu tietty alasta, mutta ainakin omallani näin tuppaa olemaan.

Ehdin jo viettää kuherruskuukautta uudessa työssäni ja hehkuttaa sen mielekkyyttä kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, kunnes märkä rätti viskattiin vasten kasvoja. Uusi hallitus "hieman" leikkasi rahoitustamme (mistäpä järkevästä ne eivät olisi leikanneet) ja edessä lienee lähiaikoina elämäni ensimmäiset YT:t, jossa väki vähenee rankalla kädellä. Hullu tunne, sillä tähän mennessä olen aina ollut itse se joka päättää, milloin on aika vaihtaa työpaikkaa. Ironista, nyt kun kerrankin löysin jotain mielekästä...

Rajut leikkaukset heikoimassa asemassa olevilta sekä uuden hallituksen tyly ja kova linja on aiheuttanut itselleni isoa alakuloa viime aikoina. Osittain syy lienee hormoneissa.

Tästä päästään toiseen mullistukseen. Raskaus. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, mutta joskus viime vuoden aikana ajatus lapsesta ei enää tuntunutkaan absurdilta, vaan ensin orastavalta mahdollisuudelta ja pikkuhiljaa yhä varmemmalta. Silti raskaus oli yllätys (vuosien e-pillereiden käytön jälkeen kuukautiset tulivat miten sattuu tai yleensä jättivät tulematta).

En ole vieläkään täysin sisäistänyt, että lokakuussa meitä on kolme. Uskomatonta kuitenkin on, miten luonnolliselta raskaus on tuntunut. Onneksi kaikki on mennyt tähän asti vallan mainiosti, alkupahoinvointien ja tajuttoman väsymyksen jälkeen, ja olotila tuntuu yleensä joka mukavalta.

Ennen kaikkea juuri nyt tuntuu hyvältä saada elämään täysin uudenlaista sisältöä ja perspektiiviä. Olen aina lähinnä keskittynyt itseeni (minun urani, haaveeni, elämäni), joten tulee olemaan erittäin terveellistä viettää lähes vuosi muualla kuin työelämässä, ihan erilaista projektia vaalien.

Saa nähdä, mitä tuleman pitää...

Kuntapäättäjät, hoi! Täysstoppi naisiin kohdistuvalle väkivallalle

Allekirjoitin äsken Amnestyn nettisivulla vetoomuksen "Irtisanoudu naisiin kohdistuvasta väkivallasta".
Vetoomuksessa on nyt perjantaina puoliltapäivin 295 allekirjoitusta, suosittelen pistämään nimen alle! Miksi? Naisiin kohdistuva väkivalta jatkuu, koska sen annetaan jatkua. Väkivalta loppuu vain, jos vaadimme sen lopettamista.

Vetoomuksella kootaan tärkeää joukkovoimaa, jotta tulevat kuntapäättäjiä irtisanoutuisivat naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Aika on enemmän kuin korkea. Järkyttävä fakta on, että Suomessa joka viides nainen on kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa nykyisessä parisuhteessaan. Määrä on kiikkunut viime vuodet samana, eli parannusta ei näy.

Sain ensikosketuksen naisiin kohdistuvasta väkivallasta ala-asteella, kun lähellä asuvan parhaan kaverini isäpuoli hakkasi lasten äitiä kännissä. Muistan tuskan, surun ja voimattomuuden, kun pelokas ja häpeilevä kaverin äiti kiikutti kaverin ja tämän pikkuveljen meille yökylään - kerta toisensa jälkeen. Onneksi äiti (lopulta) uskalsi erota ja lapset saivat elämänsä jaloilleen - nyt kaverillani on oma perhe, mies, lapsi ja kiva työ. Ei mikään itsestäänselvyys tuollaisen lapsuuden jälkeen.

Myöhemmin olen ihan liian monta kertaa tajunnut, kuinka naisiin kohdistuva väkivalta koskettaa ihan kaikkia. Jokaisella on sukulais- ja kaveripiirissään väkivaltaa kokeva nainen, tiesimme siitä tai emme. Yksi viidestä. Eikä väkivalta ole aina musta silmä, vaan sillä on tuhansia vivahteita hienovaraisesta henkisestä alistamisesta, fyysiseen päällekäymiseen ja kaikkea siltä väliltä. Tavoite on aina sama: toinen ihmisen murtaminen ja tuhoaminen.

Ulkopuolisten pitää tulla vastaan ja tehdä selväksi asia, jonka pitäisi olla itsestäänselvä. Moni nainen kokee turhaan syyllisyyttä ja häpeää väkivaltaisesta kohtelusta. Ei näin. Väkivallasta on aina vastuussa vain se, joka sitä toteuttaa. Ja väkivalta on rikos.

Suomessa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa hyssytellään eikä sitä tuomita yhtä voimakkaasti kuin monia muita väkivallan muotoja.

Eikä aina ole paikkaa, josta hakea apua.

Euroopan neuvoston minimisuositusten mukaan Suomessa pitäisi olla viisisataa turvakotipaikkaa, mutta niitä on nyt 123. Raiskauskriisikeskuksia on murto-osa Euroopan neuvoston suosituksista. Jne. Palveluita pitäisi saada helposti ja kelloon katsomatta.

Toki hyviä palveluja löytyy, esimerkiksi 10 vuotta toiminut Naisten Linja, jonne soitti viime vuonna 1500 naista. Ikävä kyllä auttava puhelin ei vieläkään pysty toimimaan 24 h, vaikka Euroopan neuvoston mukaan päivystyksen pitäisi olla ympärivuorokautista. Onneksi Naisten Linja laajensi päivystyksensä edes viikonloppuihin. Ei väkivalta katso kelloa.