Kuinka suhtautua elämän mullistuksiin?

Pahoittelut heti alkuun. Luvassa ei ole "viittä vinkkiä" tai kattavaa vastausta kysymykseen, jota olen pohtinut jokaikinen päivä viime kuukausien aikana.

No, näköjään pohdin viimeisimmässä blogipostauksessani (josta on jo ihan liikaa aikaa!), ostaisinko uuden polkupyörän. Sitä pohdin edelleen eli tämä asia ei ole edistynyt, mutta muilta osin paljon on ehtinyt tapahtua. 

Vaihdoin työpaikkaa ja saan lokakuussa lapsen. Molemmat muutokset ovat onnellisia, mutta myös elämää mullistavia.

Ensinnä työ, lopulta paljon pienempi asia näistä kahdesta. Työpaikalla ihminen viettää kahdeksan tuntia vuorokaudesta ja jäljelle jäävästä ajastakin hän ajattelee työtä ainakin parisen tuntia. Riippuu tietty alasta, mutta ainakin omallani näin tuppaa olemaan.

Ehdin jo viettää kuherruskuukautta uudessa työssäni ja hehkuttaa sen mielekkyyttä kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, kunnes märkä rätti viskattiin vasten kasvoja. Uusi hallitus "hieman" leikkasi rahoitustamme (mistäpä järkevästä ne eivät olisi leikanneet) ja edessä lienee lähiaikoina elämäni ensimmäiset YT:t, jossa väki vähenee rankalla kädellä. Hullu tunne, sillä tähän mennessä olen aina ollut itse se joka päättää, milloin on aika vaihtaa työpaikkaa. Ironista, nyt kun kerrankin löysin jotain mielekästä...

Rajut leikkaukset heikoimassa asemassa olevilta sekä uuden hallituksen tyly ja kova linja on aiheuttanut itselleni isoa alakuloa viime aikoina. Osittain syy lienee hormoneissa.

Tästä päästään toiseen mullistukseen. Raskaus. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, mutta joskus viime vuoden aikana ajatus lapsesta ei enää tuntunutkaan absurdilta, vaan ensin orastavalta mahdollisuudelta ja pikkuhiljaa yhä varmemmalta. Silti raskaus oli yllätys (vuosien e-pillereiden käytön jälkeen kuukautiset tulivat miten sattuu tai yleensä jättivät tulematta).

En ole vieläkään täysin sisäistänyt, että lokakuussa meitä on kolme. Uskomatonta kuitenkin on, miten luonnolliselta raskaus on tuntunut. Onneksi kaikki on mennyt tähän asti vallan mainiosti, alkupahoinvointien ja tajuttoman väsymyksen jälkeen, ja olotila tuntuu yleensä joka mukavalta.

Ennen kaikkea juuri nyt tuntuu hyvältä saada elämään täysin uudenlaista sisältöä ja perspektiiviä. Olen aina lähinnä keskittynyt itseeni (minun urani, haaveeni, elämäni), joten tulee olemaan erittäin terveellistä viettää lähes vuosi muualla kuin työelämässä, ihan erilaista projektia vaalien.

Saa nähdä, mitä tuleman pitää...

Miehistä ja naisista ja menestyksestä

Viime viikkoina olen pohtinut naisia ja miehiä ja sitä, ettemme taida sitten kuitenkaan lopulta olla ihan tasa-arvoisia. Oho, mikä uutinen!

Asia ei varmaan tule yllätyksenä kenellekään, mutta omassa elämässäni olen saanut tähän asti elää (suht) viattomana kuvitellen, että voin tehdä ihan samat jutut elämässä kuin kuka tahansa mieskin. En siis ole pohtinut asiaa sen syvällisemmin, varsinkin kun olen yleensä saanut ääneni kuuluville ja myös haluamani työpaikat – vaikka olenkin kolmikymppinen lapseton nainen. Suomessa siis on paljon hyvää ja kehittynyttä, mitä tulee tasa-arvoon!

Mikä sitten saa minut ajattelemaan moisia? 

Ensinnä poikaystäväni, joka sai ylennyksen töissä ja tuuraa nyt pomoaan. En yhtään epäile hänen kykyjään, mutta monissa asioissa tiedän olevani ainakin yhtä pätevä. Kuitenkaan minä en ole ikinä ollut esimiesvastuussa, sillä enhän mä nyt sellaista osaisi/haluaisi...

Miksen muka? Uskon, että ajatus kumpuaa jostain syvältä kasvatuksen ja kulttuurin uumenista eli siitä, että minut on kasvatettu naiseksi. Vaikkei esimerkiksi kotona ikinä vihjailtu mitään sukupuoleen liittyvää – varsinkaan, koska olen ainoa lapsi.

Toiseksi pisti pohtimaan se, että työpaikalleni palkattiin viisi vuotta itseäni nuorempi poika (no, mies) päällikkö-tasolle. Huomasin itsessäni oudon reaktion – kateuden piston. 

Pian tajusin, mikä ärsytti: tunne siitä, että itsekin voisin tehdä niin paljon enemmän, ja että itse asiassa olen tainnut aika monta kertaa tässä elämässä todeta etten muka ole tarpeeksi pätevä hakemaan jotakin työpaikkaa tai etten ylipäänsä osaa tehdä jotain. Mitä hittoa!

Totta kai osaan, tai ainakin voin opetella. Kyse on itsevarmuudesta, jota en ajatellut itseltäni puuttuvan. Tärkeä opetus tästä kaikesta on, että olen viime päivinä pistänyt erityistä huomiota käytökseeni ja ajatuksiini. Kukistanut vähättelevät ajatukset alkuunsa, yrittänyt nostaa itse omaa häntää ja kertoa saavutuksistani, kun niikseen on tullut. Ainakin olen ottanut kiitokset hymyillen vastaan ja tukkinut suuni, kun on tehnyt mieli sanoa "no ei se nyt mitään ollut". Suosittelen samaa kaikille teille hienoille naisille!

Olen myös jutellut näistä asioista kavereiden kanssa ja yllättynyt siitä, kuinka samoja fiiliksiä heillä on. 

Naispuoliset kaverit ovat myös ihanasti rohkaisseet minua, ja kannustaneet muun muassa hakemaan haastavia töitä – heti kun kyllästyn nykyiseeni. Kiitos! 

Olen myös viime viikkoina törmännyt muutamaan upeaan ennalta tuntemattomaan naiseen, joilta olen saanut hyödyllisiä vinkkejä ja kannustusta toteuttaa itseäni ja olla rohkea. Kiitos teillekin!

En ole ikinä uskonut puheisiin siitä, etteivätkö naiset muka tukisi toisiaan. Siskot, jatkakaamme kaikin voimin toistemme tukemista, sillä meillä on vielä paljon tehtävää ja saavutettavaa tässä(kin) maassa!

"Nyt riittää tää akateeminen ura!"

"Irtisanouduin töistä ja alan opiskella osteopaatiksi/kokiksi/automekaanikoksi/puutarhuriksi..."

Yhä useampi kaveri ilmoittaa näin, silmät onnesta hehkuen. Kaikki nämä kaverit ovat ennen elämänmuutostaan ehtineet opiskella korkeakoulussa monta vuotta, suurin osa on saanut gradunsakin väännettyä.

Sen jälkeen he ovat saaneet hankittua oikein hyvältä kuulostavan, monesti jopa vakituisen työpaikan omalta alalta täynnä "kiinnostavaa sisältöä", "etenemismahdollisuuksia", "erinomaisia työsuhde-etuja" ynnä muuta sellaista, mitä yleisesti menestyksen mittana pidetään. He ovat myös juhlineet työpaikkaansa onnen kukkuloilla.

Sitten tapahtuu jotakin. Tehtyään useamman vuoden ajan akateemista uraa, kenties vaihdettuaankin pari kertaa työpaikkaa entistä mielenkiintoisempaan, haastavampaan ja statukseltaan arvostetumpaan, kaverit saavat tarpeekseen koko systeemistä.

Jonain kauniina päivänä he tajuavat, että juuri sen kauniin päivän (ja kaikki tulevat kauniit päivät) voisi mieluummin viettää tehden jotakin oikeasti merkityksellistä, sen sijaan että elämä valuisi huomaamatta ohi harmaassa toimistossa istuen, kokoustaen, meiliviidakkoa peraten ja päätään seinään hakaten. Noin niinkuin kärjistetysti.

Yhteistä alaa vaihtaville ja ns. uraputken taakseen jättäville vasta kolmikymppisille kavereilleni on, että he haluavat tehdä jotakin konkreettista. Työtä, jonka avulla voi auttaa ihmisiä niin, että siitä saa itsellekin hyvän mielen – saman tien, eikä ehkä joskus vuosien päästä ja välillisesti.

Itselläkin samantyyppiset ajatukset muhivat päässä, joskus voimakkaammin ja toisinaan ihan vaan hillitysti.

Se on varmaa, että haluan tehdä elämässä muutakin kuin klo 9–17-hommia. Yksi kolmasosa elämästä toimistossa istumista on tosi paljon, vaikka työ olisi kuinka kivaa. Joskus, toivottavasti pian haluan kokeillani siipiäni ja tehdä jotakin omaa ja tärkeää... täytyy vain selvittää itselleni, mitä. Ja sitten olla rohkea ja uskaltaa! Olisi kiva kuulla muiden elämänsä muuttajien ajatuksia ja kokemuksia Isojen Päätösten tueksi...

Sitä odotellessa kuukausipalkka on ihan kiva asia, ja mukavat työkaverit erityisesti.

Elämä voi keikahtaa hetkessä päälaelleen

Periaatteessa sen tietää, muttei kuitenkaan ihan oikeasti usko että omalle kohdalle osuu ikinä mitään radikaalia ja yllättävää. Totta onkin, että suuri osa elämämme muutoksista tapahtuu niin hitaasti, että ehdimme sopeutua niihin ja kun jokin sitten todella muuttuu, olemme jo henkisesti valmiita ja jopa odotamme muutosta.

Kävimme tänään todella pitkästä aikaa kylässä serkkuni luona, osana pyöräretkeämme Kaivopuiston rantoja pitkin. Serkkuni on minua ehkä 8 vuotta vanhempi (tässä vaiheessa ei tietty enää lasketa) ja asuu ihanassa vanhassa kivitalossa - kolmen miehen kanssa. Miehet vain sattuvat olemaan hyvin nuoria: 2-vuotiaat kaksospojat ja 5-vuotias isoveli. Söpöjä kuin mitkä, mutta viime aikoina myös aika onnettomia.

Serkku nimittäin erosi äskettäin aviomiehestään, ja jäi siis yksin kolmen villin pojan yksinhuoltajaksi. Samoihin aikoihin hän palasi töihin pitkältä äitiys- ja hoitovapaalta - joutuakseen keskelle YT-neuvotteluja, joissa näyttää enemmän kuin todennäköiseltä, ettei enää juhannuksen jälkeen tarvitse ilmestyä työpaikalle. Huoh. Kaunis koti Helsingin kalleimmilla kulmilla saattaa kohta olla haave vaan.

Tietysti ihminen tekee elämässään päätöksiä aina sen hetkisen tiedon ja tilanteensa varassa, kuinka muutenkaan. Menee naimisiin, ostaa asunnon ja velkaantuu, hankkii lapsen ja sitten vielä toisen (jotka saattavatkin yllättäen olla kaksoset). Jo työpaikan yllättävä menetys saattaa muuttaa elämäntyylin lennosta. Yleensä muutoksilla on myös tapana kerääntyä samoihin kohtiin elämässä, mystistä sinänsä.

Onneksi ihminen myös on yllättävän sopeutuvainen olento. Ajattelin, että serkku olisi paljon masentuneempi, ja kyllä hän aika väsyneeltä näyttikin - mutta jutut olivat ihan positiivisia ja ainakin kaikkea muuta kuin lohduttomia.

Niinhän se on: toivoa on aina. Eikun rinta leukaan ja kohti uusia pettymyksiä! Elämä kantaa. Ja niin edelleen - kliseissä on totuuden ydin.

Ymmärsin myös, että vaikeissa tilanteissa perhe ja ystävät nousevat arvoon arvaamattomaan. En ollut nähnyt serkkuani varmaan 1,5 vuoteen - älytöntä, koska me asutaan tosi lähekkäin!

Nyt siihen(kin) saa tulla muutos. Aion saman tien ehdottaa serkulle vastavierailua luokseni - kuulemma tosi harva kutsuu enää häntä kylään lapsineen. Varmasti he ajattelevat kuten minä, että serkku on ihan liian kiireinen tullakseen kylään. Kannattaisi varmaan kysyä ihmiseltä itseltään ennen kuin olettaa yhtään mitään.

Irtisanoutumisen auvoa

Istun sohvalla ja hengittelen syvään, onnellisena. Lauantai ja pysähtyminen hektisen viikon jälkeen tuntuu niin hyvältä. Tällä viikolla irtisanouduin työpaikastani.

Kyseessä on kuitenkin iloinen asia, sillä olen jo pitkään kypsytellyt lähtöä (tai siis ollut kypsä aika moneen juttuun), mutta nyt tärppäsi ja sain toisen työpaikan, joka tuntuu kaikin puolin "täydelliseltä matchilta", kuten tulevani pomoni hehkutti. Olen samaa mieltä! 

Tosin tähän mennessä alan oppia, ettei täydellistä työpaikkaa ole olemassakaan. Kuten ei täydellistä miestä, kotia tms. Ja hyvä niin. Samalla olen nimittäin oppinut, mitkä seikat ovat juuri minulle tärkeitä työpaikassa: hyvä ja avoin ilmapiiri, kaikkien oikeudenmukainen kohtelu, yleinen innostus, mahdollisuus kehittää itseään ja oppia joka päivä uutta... sekä kymmenet pienet jutut, joka tekevät töihinmenosta joka aamu kivan asian.

Jännitin irtisanoutumista ja viivyttelin ilmoituksen kanssa pari päivää. Minua ei niinkään jännittänyt kertoa pomolle vaan lähimmille työkavereille. Mitä jos he suuttuvat ja alkavat tilittää, että miten sä voit jättää meidät kaiken tämän keskelle?!? 

Onneksi ihan turhaan. Ihmiset suhtautuivat kypsästi ja tuntuivat aidosti iloitsevan puolestani. Totta kai he voivottelivat lähtöäni (olisikin ollut aika ikävää, jolleivät...) mutteivät syyttävästi. 

Aloitan uudessa paikassa maaliskuun alussa, joten ehdin vielä hoitaa muutaman keskeneräisen proggiksen päätökseen tai ainakin parempaan vaiheeseen seuraajaani varten. 

Yllättävintä tässä kaikessa on, että olen ollut tämän viikon maailman innostunein, iloisin ja motivoitunein työntekijä! Kaikkien pitäisi irtisanoutua silloin tällöin - ainakin, jos luvassa on jotakin parempaa... Aiemmin tosi ankeilta tuntuneet työtehtävät ovatkin ihan ok nyt, kun loppu häämöttää. 

Työkaverit tuntuvat ekstramukavilta enkä jaksa enää valittaa tai murehtia mistään, kuten jatkuvasta kokoustamisesta tai vellovista projekteista. Pari viikkoa enää... Jääpähän kaikille sitten hyvä kuva minusta, kun lähden uusiin seikkailuihin, Jippii! 

Ihmiset: jos työnne on jo pidempään tuntunut kurjalta, suosittelen vaihtoa. Nimittäin...

Elämä on lyhyt, carpe diem!

PS: Asiat voivat muuttua nopeasti. Pari viikkoa kirjoittelin vielä työnhaun hulluudesta kriisi päällä.

Epäreilut rekrytointiprosessit ärsyttävät

Viime aikoina olen törmännyt rekrytointiprosesseihin, joissa on jotain hämärää. Ihan liian usein paikka on pedattu etukäteen jollekulle joko jo talossa työskentelevälle tai muulle kivalle tutulle. Tuolloin niin sanotusta avoimesta hausta tulee naurettava ruljanssi, jossa vain hukataan kaikkien kallista aikaa.

Miksi? Tavallaan on tietty kiva, että halutaan olla reiluja ja avata paikka kuin paikka avoimeen hakuun, mutta esimerkiksi jos hommaa on hoitanut jo useamman vuoden ajan sama, hyväksi havaittu tyyppi eripituisilla pätkäsopimuksilla, niin miksi hitossa paikka pitää panna avoimeen hakuun? Eikö se ole jo laitontakin??

Kavereilta ja omasta kokemuksesta tiedän, kuinka turhauttavaa on panostaa aikaa ja energiaa hienoon työhakemukseen ja CV:n päivittämiseen ja - parhaassa tai pahimmassa tapauksessa - päästä jopa haastatteluun, joka on alusta loppuun täyttä silmänlumetta. Ja varmasti turhauttava kokemus myös haastattelijoille.

Itselleni näin on käynyt pari kertaa. Tuntuu, että täytän hienosti kaikki hakijalta vaadittavat kriteerit, mutta sitten haastattelusta jää tosi outo olo - ikään kuin haastattelijat tieten tahtoen etsisivät aukkoja hakemuksestani ja kokemuksestani - ja niinhän he tekevätkin, jotta olisi perusteltua antaa paikka "sille jollekin".

Olen jo kuullut sen verran vastaavia tarinoita, että kiinnostaisi tietää kuinka yleistä tällainen käytäntö Suomessa on - ja voisiko sille tehdä jotain? Googlesta en ainakaan löytänyt nopealla haulla juuri mitään tietoa hämäristä rekryprosesseista. Onko tämä(kin) kaikkien tietämä vaiettu totuus kuten se, että valtaosa rekrytoinneista tapahtuu ihmisten verkostojen kautta?

Verkosto alkaa muodostua jo nuorena, kun päästään - tai ollaan pääsemättä - ekaan sukulaisen hommaamaan kesäduuniin, kuten Taloussanomien Saako suhteilla saada töitä? -juttu hyvin valaisee. "Kun nuoren ensimmäiset työpaikat vaikuttavat ratkaisevasti hänen tulevaan uraansa, onko oikein, että hän sukeltaa työelämään vanhempiensa kontaktiverkon avulla?"

Niinpä. Tosin itse en ikinä saanut vanhempien avulla mitään töitä vaan ihan omin avuin. Eli on sekin mahdollista, paljon vaikeampaa vain...