Ihana, kamala äitiysloma

Jäin syyskuun alussa äitiyslomalle. Laskettu aika on lokakuun toisella viikolla. Viimeiset työviikot olivat hektisiä ja rankkuutta lisäsi se, että oma aivotoiminta tuntui olevan nollissa. Kuulemma raskauden aikana katoaa aivosoluja, joten ei mikään ihme.

Viimeisinä työviikkoina laskin kärsimättömästi aamuja ja unelmoin hetkestä, jolloin saisin jäädä kotiin – lähes vuoden kestävälle lomalle – uskomatonta! Ja itselleni täysin ennenkuulumatonta, sillä olen aina opiskellut ja tehnyt töitä tai molempia yhtäaikaa plus kaikki vapaaehtois- ja freelanceprojektit päälle. Olen aina tykännyt tehdä paljon kaikkea, olla monessa mukana ja siten tuntea oppivani ja kehittyväni joka päivä, sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti.

Pari ensimmäistä päivää äitiyslomalla kirmasin onneni kukkuloilla. Lähdin saman tien visiitille vanhempien luo Tampereelle, koska mies on päivät töissä. Nautin harvinaisesta tunteesta: keskellä päivää kaupungilla hengailusta ja kahvittelusta! Tuntui, että olen tekemässä jotain "laitonta", ja että kohta joku soittaa töistä ja tivaa, missä oikein olen. Ei soittanut silloin, eikä soita nyt. Siellä hommat jatkuvat täyttä höyryä, ilman minua.

Pari viimeistä viikkoa fiilis on ollut rauhaton ja enemmän tai vähemmän ahdistunut. Silitän kotona vauvanvaatteita, järjestelen tavaroita sinne tänne, pyörin kehää ja murehdin, onkohan minulla edes vuoden päästä työpaikkaa minne palata hallituksemme leikkaillessa (luultavasti meilläkin on yt:t tulossa jossain vaiheessa). Aika näemmä kultaa nopeastikin muistot, ja nyt olen ihan fiiliksissä työstäni. Eikä hormonimyrräkkä todellakaan helpota asiaa.

Toisaalta ajattelen – ja tiedän – että nyt pitäisi ottaa ilo irti loppuraskaudesta, vapaa-ajasta sekä viimeisistä "omista" päivistä, elää hetkessä eikä murehtia tulevia. Mutta ei se tietenkään noin vaan onnistu.

Mikä ihme tähän tunteeseen auttaisi? Kaveri suositteli ensiavuksi Facebookin ym. somen selaamisen vähentämistä, ja siinä on pointtinsa. Varsinkaan yksin kotona pläräiltynä FB:n uutisvirta ja kaverien kiinnostavat elämät ja urakuviot sekä Suomen ja maailman nykytilanne eivät auta lievittämään "minä vain täällä pesen lattioita ja vauvantarvikkeita" -angstia. Tarve tehdä edes jotain ja olla merkityksellinen on tosi kova. Toisaalta poden huonoa omatuntoa, sillä tiedän että uuden elämän kasvattaminen on se tehtävistä tärkein...

Huh. Saa nähdä, milloin synnytys käynnistyy, sillä odottavan aika todellakin on pitkä!

Miksi tavallinen tylsä torstai on hyvä?

Tänään oli tavallinen päivä. Ei mitään erikoista. Töissä pientä takkuilua parin projektin kanssa ja siitä johtuvaa kiirettä. Kaikesta selvittiin kuitenkin kunnialla. Työpaikan ruokalassa söin kasvishernekeittoa, kuten lähes joka torstai, nam. Juteltiin pitkään asiakkuudenhallintajärjestelmistä työkavereiden kanssa. Superkiinnostavaa... ;)

Sää oli tasaisen harmaa koko päivän, mikä vain korosti tämän torstain tavallisuutta.

Töiden jälkeen ajelin bussilla Viikkiin asti palauttamaan yhden markkinoinnin kirjan, jota olin (tai no siis en ollut) lukenut avoimen yliopiston opintoja varten. Päivän "suuri seikkailu" oli vierailu Viikin Prismaan, josta ostin kauramaitoa, yhden greipin (hetken mielijohteesta), nenäliinoja ja poikaystävälle tuliaisiksi uunituoreen patongin.

Tooodella kiinnostavaa.

Tulin kotiin, söin jotain ja istuin juuri tähän sohvalle nököttämään ja hortoilemaan Facebookissa. Poikaystävä kirjoittaa tuossa vieressä jotain esseetä (en voi kysyä mitä, kun sillä on kuulemma hyvä flow päällä... just). Sekin aikuisopiskelee.

Vaikka päivä on ollut tuiki tavallinen, olen kuitenkin ollut jossain ihme tiedostavassa tilassa ja ajatellut moneen otteeseen sitä, kuinka onnellinen olen ja kuinka hyvää tämä kaikki on.

Vähän kliseisesti puhutaan "hyvästä arjesta", tämä on varmaan sitä. On mukava työpaikka, jonne mennä aamuisin (vaikka aina välillä tietty valitan, enemmän tai vähemmän), on rakas poikaystävä vieressä sohvalla iltaa möllöttämässä. Olemme terveitä, on katto pään päällä ja jääkaappi täynnä monenlaista herkkua. Lisäksi on netti täynnä tietoa, telkkari täynnä olympialaisia sekä Facebook täynnä ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa voi jutella niitä näitä tai mennä ihan kasvotusten drinksulle.

Ei hullumpaa! Pitäisi muistaa useammin tiedostaa näitä ihan arkijuttuja – tällaisissa merkeissä kuitenkin suurin osa elämästämme menee... Toiveikasta torstaita siis vaan kaikille!

Uudenvuodenlupauksia – parempi myöhään kuin...

Back to blog!

Huh, yli kuukausi on näemmä vilahtanut sitten viime postauksen. Kiirettä pitänyt joulun ajan ja sen jälkeen... ja sitä ennen. No, parempi niin. Ei ehtinyt ajatella sitä pussipimeyttä, jonne meidät suomalaisparat on jälleen kerran upotettu.

Suurena auringon ystävänä en edelleen voi käsittää, mikä on ajanut esi-isäparkamme tänne pohjolan perukoille. Onneksi menemme jo valoa kohti, (ihan liian) hitaasti mutta varmasti.

Kerron myöhemmin ihanasta joululomamatkastamme Marokkoon ja Länsi-Saharaan, mutta ensin tärkeimmät eli uudenvuodenlupaukset. Tadaa, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Onhan tässä vielä vuotta jäljellä lupausten toimeenpanoon.

Teen joka vuosi uudenvuodenlupauksia, jotka toteutuvat vaihtelevasti. Yleensä lupaukset ovat sopivan yleisiä elämänparannusohjeistuksia, joiden pelkkä ääneen sanominenkin ja ylös kirjoittaminen tekee ihmisille hyvää. Näin uskon. :)

Tänä vuonna lupaan ainakin:

1. Nähdä enemmän kavereita oikeasti, ja olla tapaamisissamme läsnä joka solulla. Kauhistuttavaa, kuinka pitkään saattaa mennä, ettei "ole aikaa" nähdä rakkaita ihmisiä, joiden seura tekee aina hyvää. Nyt prioriteetit kohdilleen! Tämän kohtaan kuuluu tietenkin myös perhe ja poikaystävä. Ihmiset ovat parasta, mitä meillä on!

2. Siivota kaikki kodin nurkat ja uskaltaa luopua turhasta tavarasta, etenkin vaatteista! Uskomatonta, kuinka paljon niitä on kertynyt, kuinka vähän suurinta osaa niistä käytän ja millaista tahtia siitä huolimatta ostan uusia vaatteita. Nykyään satsaan laatuun (=ostan kalliimpaa), mikä on hyvä ympäristön kannalta mutta erittäin huono homma kukkaroni kannalta.

Mistä päästäänkin seuraavaan lupaukseen:

3. Alan tarkkailla rahankulutustani. Käyn säännöllisissä töissä, ja palkka on pysynyt vuosia suht samana. Tajusin, etten ole koskaan kunnolla laskenut paljonko minulta kuluu kuukaudessa rahaa ja mihin. Tässä olisi paljon järkevöittämistä. Poikaystävä lupasi jopa tehdä minulle excelin tilinpitoa varten, itse kun en ole taulukoiden ylin ystävä.

4. Keskityn niihin asioihin, joita oikeasti haluan elämässä tehdä. Kulutan ihan liian paljon aikaa, tyyliin kaikki illat, katsoen moskaa telkkarista ja hengaillen netissä vailla päämäärää. Ei, ei ja ei! Aivojen tyhjentämiseen täytyy löytyä muitakin tapoja. Tärkeimpänä tavoitteenani on ottaa omaa aikaa ja kirjoittaa. Ihan omia tarinoita, vaikka lyijykynällä ruutuvihkoon, jos tyhjä word-dokumentti alkaa ahdistaa...

5. Alan laittaa enemmän superterveellistä ruokaa, ja roudata sitä myös työpaikalle evääksi! Alakerran ruokalan taso kun ei aina nappaa. Sitä paitsi tämä liittyy suoraan lupaukseen numero 3.

6. Hankin hauikset tai ainakin jonkinlaiset minilihakset käsivarsiini. Toivottavasti jo kesäksi, joka on ainoa hetki niitä esitellä kaikelle kansalle. Aktiivista nyrkkeilyä luvassa siis.

Muuta? Eiköhän se ollut tässä. Lupailen varmasti vielä jotain lisää, muttei pidä liioitella. Aloitan lupausten täyttämisen lukemalla netistä saman tien jotakin sivistävää ja vaihtamalla kanavan Yle Areenaan.

Heti kun saan tämän blogin tehtyä ja Suomen huippumalli loppuu...

Hyvää iltaa teille kaikille, olkaamme armollisia itsellemme! Ja tehkäämme silti hyviä lupauksia!

Mitä te lupasitte?

Oltaisko hyviä toisillemme?

Viime päivinä olen turhautunut monesta asiasta, jotka tavalla tai toisella liittyvät ehtymättömään luonnonvaraan – ihmisen typeryyteen, johon useimmiten liittyy silkkaa ilkeyttä.

Turhautuminen johtuu pitkälti siitä, että tilasin Hesarin kolahtamaan joka aamuyö postiluukustamme (sori poikaystävä). Nyt siis ylipäänsä tiedän, mitä maailmassa tapahtuu. Tietenkin tieto lisää tuskaa.

Meillä täällä Suomessa tuntuu olevan asiat ihan liian hyvin, kun jaksamme valittaa typeristä jutuista – itseni mukaan lukien – ja arvostella muita ihmisiä. Ihan jatkuvalla syötöllä.

Joillakin tuntuu olevan asiat jopa niin hyvin, etteivät he keksi mitä rahoillaan tekisivät. Rahaa on pakko piilotella veroparatiiseihin tai käyttää järjettömillä tavoilla.

Tänään Hesarin Ihan tavallisia kalliita juttuja -artikkelissa esiteltiin ihan tavallisen näköinen T-paita, joka maksaa 22 000 euroa. Saman verran maksaa Unicefin rahtilento avustuksia Afrikan kärsiville lapsille. Suhteellisuudentaju, ohoi.

Joku voisi todeta, että jos joku on omalla työllään hankkinut rahat, niin kuluttakoot ne miten tahtoo. En vaan usko, että kukaan tässä maailmassa rikastuu ns. rehellisellä työllä ja polkematta muita jalkoihinsa.

Muutoinkin tuo "omalla työllä" tienattu raha on suhteellinen käsite. Ansaitsiko Stephen Elop tms. kaikki miljoonansa? Ei ole olemassa mitään objektiivista asteikkoa sille, mikä kenenkin työn arvo on. Kaikki riippuu mistä riippuu. Ikävä kyllä pitkälti ihmisen häikäilemättömyydestä.

Äh, jotain pitää tehdä! Mutta mitä? Turhauttaa...

Onneksi yhtä moni asia ilostutti tänään. Töissä oli mukavan rauhallista, sain itseni kammettua rankkaan hikitreeniin töiden jälkeen, mikä on näillä näkymin paras tapa purkaa turhautumista.

Kaiken kruunasi sauna ja saunaolut, ihan paras palautumisjuoma.

Joskus on hyvä pysähtyä ja miettiä omaa elämäänsä. Se, että voin tehdä yllä mainitsemiani asioita kuten elää rauhassa omassa kodissa, harrastaa, käydä kaupassa ostamassa sitä ruokaa mitä haluan, saunoa ja maata sohvalla kirjoittamalla läppärillä blogia Coronaa nauttien, olisi suurta luksusta suurelle osalle maailman ihmisistä.

Syntyminen tiettyyn paikkaan on sattumankauppaa, en minä itse ole ansainnut mitään tästä vaan syntynyt kultalusikka suussa. Siksi koen velvollisuudeksi auttaa niitä, joilla menee huonommin. Lähellä ja kaukana. Ilman mitään muttia!

Maanantaista ja siitä, että vierellä on joku joka ymmärtää

Nyt on ehdottomasti yksi niistä päivistä. Aika usein nämä nihkeät päivät ovat minulle maanantaita. Sattumaa? Ei tietenkään! Jo Karvinen tiesi, ettei maanantai ole mikään hyvä juttu.



Viime viikkokaan ei ollut kaikista hohdokkain, sillä kävin koko viikon puolikuntoisena nuhaisena töissä ja lisäksi vietin koko viikonlopun intensiivisellä videokurssilla. Tosi mielenkiintoista juu, mutta tässä vaiheessa antaisin aika paljon edes yhdestä vapaapäivästä! Viikonloppuja ei ole annettu meille poloisille työmyyrille vapaaksi ihan syyttä... ihmisen on pakko välillä levätä.

Kaiken kukkuraksi poikaystäväkin sairastui flunssaan, joten vähät vapaat viikonlopun tunnit makasimme sohvalla olo ankeana. Sama tuntuu jatkuvan edelleen, töissä jaksaa jotenkuten käydä, kiirettä riittää, mutta siinä se sittenkin onkin. Toimistolta suoraan kotiin ja sohvalle katsomaan mömmöä telkkarista. Ilta "huipentuu" kymmenen uutisiin, joiden jälkeen kaadutaan sänkyyn. Ja sitten sama uudelleen...

Tietty nämä ovat pieniä murheita ihmiskunnan mittakaavassa jne., mutta lannistavat mielialaa.

Toisaalta näinä hetkinä tajuaa kiittää siitä, että vierellä on joku, joka jaksaa kuunnella jatkuvaa voivottelua ja valitusta ja vielä sympatiseeratakin. Ainakin suurimman osan ajasta.

Jokaisella meistä on huonot hetkensä, On hienoa, kun uskaltaa olla se mikä on, valittaa kun on tarvetta – ja pitää myös suunsa kiinni. On hienoa tajuta, ettei tarvitse olla täydellinen, ja että täydellisyys on turhaa ja tylsää! Kaikkein parasta on tajuta, että vierellä kulkee toinen ihan samanmoinen.

Olen tänään kuunnellut ihanan ranskalaisella aksentilla laulavan Mina Tindlen biisiä. Se kertoo kaikista niistä pienistä asioista, joita kannamme mukanamme. Jokaisella on taakkansa, niinpä. Ja taakkaa keventävät myös videolla tanssivat komeat ranskalaismiehet...

Täydellisestä blogielämästä

Päädyin lukemaan blogeja vasta suht "myöhään" ja kirjoittamaan omaani sitäkin myöhemmin.

Oma blogini on ollut elossa jo ööö jonkin aikaa, mutta vasta viime aikoina kirjoittamisesta on tullut oikea intohimo. Aiheita pulppuaa mielessä vaikka kuinka ja on pakko päästä kirjoittamaan. Hyvä niin.

Mikä blogimaailmassa aluksi eniten yllätti – ja shokeerasi – oli se ylitsepursuava täydellinen elämä, joka sadoista ja taas sadoista blogeista hönkii päälle, vaihtelevalla menestyksellä.

Kaikkein ihaninta elämää huokuvat blogit myös tuntuvat houkuttelevan eniten lukijoita. Ei ihme, kukapa ei haluaisi että kaikki on täydellistä.

Mitä sitten on täydellinen elämä? Blogeissa se tuntuu rakentuvan hyvinkin perinteisen kaavan mukaisesti. Kivaa on, kun ulkoisesti kaikki on kunnossa. Rahaa riittää itsensä hemmotteluun, koti on kiva samoin kuin poikaystävä ja mielellään myös söpö lemmikki.

Arkikin on kaunista, jopa marraskuussa, ja vapaisiin hetkiin mahtuu aina pitkiä brunsseja. Sellaisia, joiden laadukkaissa valokuvissa kaikki muu on valkoista ja valoisaa paitsi hedelmät, smoothie, croissant & cappuccino. Ja hillo, joka on tietenkin luomua.

Hyvän elämän blogien sankareilla ei ole paskoja hetkiä, karseita työpäiviä, plösöä oloa tai ylipäänsä mitään saamattomuuden ja kurjuuden alhon kokemuksia. Siis niitä hetkiä, kun ei todellakaan tule mieleen lähteä aamujoogaan kello kuusi, kokata ihanaa luomuateriaa kavereille/poikaystävälle oman pihan/Kauppahallin lähiruoka-antimista, pukeutua trendikkäästi ja otattaa (kaverilla tai poikaystävällä?) kymmeniä valokuvia itsestään vaikka missä säässä. Kuvissa tosin hymyillään ja kerrotaan kuinka ihanaa on, kun kevät/kesä/syksy tulee. Ainahan on ihanaa kun on ihanaa!

Hyvän elämän blogeissa sisustetaan silleen kivasti, muttei normeista ja vallitsevasta trendistä poikkeavasti. Haaveillaan asioista, joista kuuluukin siinä iässä haaveilla: Thaimaan-matkasta, naimisiinmenosta, vauvasta, uudesta ihanasta mekosta tai merkkilaukusta. Tietenkin, mistäpä muustakaan. Ollaan tiedostavia ja eettisiä, muttei fanaattisesti. Ollaan snobeja, muttei tietty liikaa.

En kritisoi, ihmettelen vaan. Onko näiden ihmisten elämä ihan oikeasti edes jollain tasolla noin ihanaa vai onko kaikki tämä vain yksi suuri bluffi?! Ja jos, niin miksi ihmeessä?

Vinkki kaikille levottomille

Kaveri tulee kohta yökylään Jyväskylästä, mikä on hienoa. Emme ole nähneet ainakaan vuoteen. Tai kahteen, aika juoksee.

Kaveria odotellessa ehdin jakaa erään tuiki tärkeän asian, jota alan pikku hiljaa tajuta ja – mikä vielä parempaa – soveltaa omaan elämääni. Esimerkiksi juuri nyt.

Taustana, että olen aina ollut (kiitos äidin geenien) rauhaton tyyppi, jolla on monenmonta rautaa tulessa yhtä aikaa. Eikä siinäkään vielä mitään, lisäksi säädän joka suuntaan, mikä tekee olon koko ajan enemmän tai vähemmän levottomaksi. Ei ihme, että niskatkin ovat aina jumissa ja jännitys päällä...

Kuten poikaystävä aina välillä päivittelee: "sä et osaa olla paikallasi, olla vaan tekemättä mitään".

Taitaa pitää paikkansa. Ainoastaan flunssan kourissa suostun olemaan pidemmän aikaa tekemättä mitään mielestäni järkevää tai hyödyllistä. Ikävä kyllä tällainen lievä ADHD vaikuttaa olevan erittäin toivottu piirre nykyajan työelämässä...

Ja sitten se vinkki. Viime päivät olen tietoisesti yrittänyt tehdä vain yhtä asiaa yhtä aikaa. Ei mikään helppo homma, mutta erittäin palkitseva, kun siinä onnistuu.

En tiedä sen kummemmin mindfullnessistä tai meditaatiosta, mutta ilmeisesti samanlaista keskittymisen tilaa niissäkin tavoitellaan. Tai siis vielä syvempää, mutta tällaiselle keskittymisen ummikolle yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan edes silloin tällöin on ihan hyvä alku.

Esimerkiksi tänään kävelin (kuuntelematta samalla musiikkia tms.), söin lukematta mitään, kastelin kukat ryhtymättä välillä esim. päivittämään Facebookia ja juttelin poikaystävän kanssa ajattelematta samalla omia juttujani.

Minimaalinen askel ihmiskunnalle, mutta tärkeä oivallus minulle. Olen viettänyt mukavan levollisen iltapäivän. Nyt kaveria vastaan bussille, rauhalliseen tahtiin, yksi juttu kerrallaan... Mukavaa torstaita itse kullekin!

Elämä roikkuu hennosta langasta – voimia, espanjalaiset!

Surullinen päivä. Espanjassa on kuollut eilisillan junaonnettomuudessa jo 80 ihmistä, yli 30 makaa sairaalassa kriittisessä tilassa, heistä neljä lapsia.

Onnettomuus koskettaa erityisesti, sillä poikaystäväni on espanjalainen ja viettänyt tuntikausia seuraten onnettomuusselvittelyjen etenemistä ja tuoreita uutisia.

Hetki sitten liityin seuraan Espanjan televiota tuijottamaan. Haastattelu ja tarina toisensa jälkeen on kauheaa kuultavaa. 80 onnettoman junan matkustajalla oli vielä eilen elämänsä, joka vietiin sekunnissa – täysin varoittamatta.

Tähän mennessä 50 ruumista 80:stä on tunnistettu. Mietin, kuinka moni odottaa pelontäyteisin mielin uutisia. Etenkään monien ulkomaalaisten junamatkustajien äidit, isät, lapset ja ystävät eri puolilla maailmaa eivät tienneet Espanjassa matkustavien rakkaittensa suunnitelmista.

Vähitellen ihmiset alkavat siirtyä shokista suruun. 80 kuolleella on jokaisella perheensä, sukunsa, ystävänsä, työkaverinsa...  elämänsä. Vaikkei olisi tuntenutkaan ketään matkustajista henkilökohtaisesti, koko kaupunki – ja Espanja – on nyt shokissa. Miten tällaista voi tapahtua?!?

Rautatien ensimmäinen mutka 80 kilometriä pitkän suoran jälkeen oli tietenkin tiedossa, mutta silti siihen saavuttiin 190 kilometrin nopeudella, kun rajoitus oli 80 km tunnissa. Miksi?

Konduktöörin ensimmäiset sanat olivat "olemme vain ihmisiä" ja "toivottavasti kukaan ei kuollut, koska joudun elämään omantuntoni kanssa." Konduktööri selviytyi pienin vammoin – siis fyysisin. Ja ihminen hänkin totta tosiaan on.

Päätöksiä, päätöksiä

Otsikko kuvastaa mielialaani tänä iltana, vaikkei mitään oikeita päätöksiä juuri nyt tarvitse tehdäkään.

Vai tarvitsisiko?

Viime päivät olen pohtinut syvällisiä juttuja eli elämääni: mitä se on, mitä haluaisin sen olevan ja miten voin vaikuttaa asioihin niin, että elämästä tulisi entistä rikkaampaa.

Minulla ei ole vielä aavistusta mistään edellisistä seikoista, mutta jotenkin tuntuu, että kohta on aika tehdä päätöksiä. Vaikka kaikki on hyvin – tai ehkä juuri siksi. Minulla on ihana poikaystävä, kiva koti, mielenkiintoinen työpaikka, terveyttä ja loistavia ystäviä. Ei paremmasta väliä. Ainoa, mikä tuntuu uupuvan on se jokin, oma ISO projekti tälle elämälle.

Töitä kun tehdään yleensä jollekin toiselle, ja vapaa-aikakin tuppaa katoamaan käsistä tuosta vain, jälkiä jättämättä. Ja sitten taas on maanantai...

Liekö ikäkriisiä vai mitä, mutta tuntuu että jollen kohta ota itseäni ja elämääni niskasta kiinni ja toden teolla ryhdy johonkin arkea suurempaan, niin elämä lipuu päivä päivältä käsistä. Kohta jo kuolla kupsahdan ja mietin, että mitä sitä tulikaan tehtyä ja saatua aikaan.

Katalinta on, että päivät kuluvat oikein mukavasti näinkin: hyvää arkea piisaa aamusta ja illasta toiseen. Joskus vähän tökkii, mutta eteenpäin kuitenkin mennään – ja vauhdilla.

Vaikka yksittäinen hetki tuntuisi pitkältä, totuus on että päivät, viikot ja vuodet vierivät ja jollei pidä huolta niin niistä ei välttämättä jää yhtään mitään käteen. En muista, mitä tein viime kuussa. Tai vuosi sitten. Voisin kaivella vanhoja valokuvia ja ehkä muistaa yksityiskohtia, mutta se ei ole pointti. Mennyt on mennyttä ja niin on kohta tulevaisuuskin, jollen tee sille jotakin.

Jotakin, mutta mitä? Se onkin ison pohdinnan aihe. Joka tapauksessa tuntuu, että tänä kesänä tiettyjä juttuja liikahtelee sisälläni siihen malliin, että joitain päätöksiä (uran vaihto, kotimaan vaihto, lapsen hankkiminen?) on varmaan jossain vaiheessa luvassa.

Tai sitten ei. Ehkä elämä jatkaa samalla uralla ja unohdan jo huomenna tällaiset "turhat" angstit. Saa nähdä... Nyt nukkumaan!

Eiranrannan kallioilla kelpaa

Aurinko! Kesä! Lämpö! Tähän voisi tottua... Toissapäivänä ja eilen ryntäsin töistä ulos heti kun kehtasin, haalin kotoa rantakamat laukkuun, vaihdoin työvaatteet bikineihin ja suuntasin yhteen lempipaikoistani - Eiranrannan kuumille kallioille, joilta voi ihailla aavaa ulappaa, isoja ja pikkuruisia paatteja ja sukeltaa välillä viilentävään (=kylmään!) mereen. 

Eipä ihminen juuri muuta voisi elämältä toivoa. Onni toden totta on pienestä kiinni. 

Eilen vietin auringosta huumaantuneena vähän liian monta tuntia ihan liian vähällä vedenjuonnilla kallioilla ja suuntasin vielä sen jälkeen alennusmyynteihin bikinit kesämekon alla ja tukka sikinsokin - ei se mitään, varsinkaan kesällä! 

Cosin myymälästä löysin mustan, aika raskasta kuosia olevan puuvilla-pellavamekon. Ei kauhean kesäistä, mutta ikävä kyllä vaateostoksilla pitää suunnata katse myös tulevaan... jolloin piristystä vasta kaipaakin. 

Siihen alennusmyyntikierrokseni jäikin - kiitos seuraan liittyneen poikaystävän. Taisimme olla hassu pari - toinen tuli suoraan työpaikan "tärkeästä" semmasta puku päällä ja kravatti kaulassa ja meitsi biitsilookissa, hiukset suolaisina, meikittä ja flipflopeissa. No, vastakohdathan täydentävät toisiaan. :)

Jalat nauttimassa Eiranrannassa, toissapäivänä. Laatuaika itsensä kanssa silloin tällöin tekee ihmiselle hyvää. Huomaa, että omassa seurassaankin viihtyy - tuiki tärkeä havainto!

 

Jalat Eiranrannassa, eilen. Sain aitiopaikan parhaalta kalliolta meren rannalta, ah! Seurakseni liittyi myös hyvä ystävä - mikäs sen parempaa! Joimme myös http://www.hartwall.fi/fi/hartwall/uutiset/2013/fosters-radler-virvoitusjuoman-ja-oluen-raikas-sekoitus - uusi hittijuoma. Ulkomailla olen aina valitellut, miksei sitruunalla höystettyä olutta saa Suomesta - hyvää eikä niin alkoholipitoistakaan.

 

Kesäjalat kotikadulla. Kukkamekko ja sandaalit, näissä voisin viihtyä läpi vuoden.

Elämä voi keikahtaa hetkessä päälaelleen

Periaatteessa sen tietää, muttei kuitenkaan ihan oikeasti usko että omalle kohdalle osuu ikinä mitään radikaalia ja yllättävää. Totta onkin, että suuri osa elämämme muutoksista tapahtuu niin hitaasti, että ehdimme sopeutua niihin ja kun jokin sitten todella muuttuu, olemme jo henkisesti valmiita ja jopa odotamme muutosta.

Kävimme tänään todella pitkästä aikaa kylässä serkkuni luona, osana pyöräretkeämme Kaivopuiston rantoja pitkin. Serkkuni on minua ehkä 8 vuotta vanhempi (tässä vaiheessa ei tietty enää lasketa) ja asuu ihanassa vanhassa kivitalossa - kolmen miehen kanssa. Miehet vain sattuvat olemaan hyvin nuoria: 2-vuotiaat kaksospojat ja 5-vuotias isoveli. Söpöjä kuin mitkä, mutta viime aikoina myös aika onnettomia.

Serkku nimittäin erosi äskettäin aviomiehestään, ja jäi siis yksin kolmen villin pojan yksinhuoltajaksi. Samoihin aikoihin hän palasi töihin pitkältä äitiys- ja hoitovapaalta - joutuakseen keskelle YT-neuvotteluja, joissa näyttää enemmän kuin todennäköiseltä, ettei enää juhannuksen jälkeen tarvitse ilmestyä työpaikalle. Huoh. Kaunis koti Helsingin kalleimmilla kulmilla saattaa kohta olla haave vaan.

Tietysti ihminen tekee elämässään päätöksiä aina sen hetkisen tiedon ja tilanteensa varassa, kuinka muutenkaan. Menee naimisiin, ostaa asunnon ja velkaantuu, hankkii lapsen ja sitten vielä toisen (jotka saattavatkin yllättäen olla kaksoset). Jo työpaikan yllättävä menetys saattaa muuttaa elämäntyylin lennosta. Yleensä muutoksilla on myös tapana kerääntyä samoihin kohtiin elämässä, mystistä sinänsä.

Onneksi ihminen myös on yllättävän sopeutuvainen olento. Ajattelin, että serkku olisi paljon masentuneempi, ja kyllä hän aika väsyneeltä näyttikin - mutta jutut olivat ihan positiivisia ja ainakin kaikkea muuta kuin lohduttomia.

Niinhän se on: toivoa on aina. Eikun rinta leukaan ja kohti uusia pettymyksiä! Elämä kantaa. Ja niin edelleen - kliseissä on totuuden ydin.

Ymmärsin myös, että vaikeissa tilanteissa perhe ja ystävät nousevat arvoon arvaamattomaan. En ollut nähnyt serkkuani varmaan 1,5 vuoteen - älytöntä, koska me asutaan tosi lähekkäin!

Nyt siihen(kin) saa tulla muutos. Aion saman tien ehdottaa serkulle vastavierailua luokseni - kuulemma tosi harva kutsuu enää häntä kylään lapsineen. Varmasti he ajattelevat kuten minä, että serkku on ihan liian kiireinen tullakseen kylään. Kannattaisi varmaan kysyä ihmiseltä itseltään ennen kuin olettaa yhtään mitään.

12-vuotissynttäreitä, kuulasta säätä ja koti-iltaa (yksin)

Tähän on tultu. Poikaystävä lähti kaverinsa kanssa bilettämään (ja etsimään pitkään sinkkuna viihtyneelle kaverille naista, hehee) kun taas minä jään yksin oloasussani sohvalle töllöttämään ties mitä tanskalaista rikossarjaa Avalta ja napostelemaan tuiki terveellisiä porkkananpaloja. Päihdyttävistä aineista vastaa kolmiyskänlääke ja antibioottipilleri. Siinäpä railakasta lauantai-iltaa kerrakseen!

Toisaalta "näin on paras". Vaikka mieli vetäisi jo ulos ihmisten keskelle ja drinksujen äärelle, totuus on että toivun edelleen sitkeästä poskiontelontulehduksesta ja olo on nuutunut ja tukkoinen. No, kyllähän sitä juhlia taas ehtii... Olo on vain turhan "aikuinen ja rauhoittunut" tällaisissa tilanteissa.

Kappelin edustalla seisovasta vaahterasta löytyy syksyn koko värikirjo:
vihreästä keltaisen kautta punaiseen - ja latvasta lehdet ovat jo kadonneet...
Helsingin syksyä parhaimmillaan.

Onneksi tänään pääsin nauttimaan ensimmäistä kertaa taudin jälkeen kunnon kävelystä, kun kävelimme aurinkoista Espaa pitkin Kauppatorille bongaamaan turisteja ja ostamaan (kalliita) kotimaisia porkkanoita, puolukoita ja tuoretta lohta sashimi-lounaaksi. Täydellisen kaunis syyspäivä! Fiksu sairastaa sateisena viikkona...

Tänään meidät oli myös kutsuttu serkkuni pojan 12-vuotissynttäreille Haagaan, joten poikkesimme Akateemiseen ostamaan lahjaa. Haluan aina lahjoittaa kirjoja suvun lapsille, ja onneksi poika onkin hevi lukutoukka - jos vaan aiheena on fantasia, hän ahmii tiiliskiven paksuisia opuksia. Kunnioitettavaa teinipojalta!

Minulla vaan ei ollut hajuakaan, minkä ihme kirjan tuon ikäiselle voisi lahjoittaa. Onneksi neuvokas myyjätär vei oitis teinien fantasiaosastolle ja suositteli mm. Nälkäpeli-kirjaa, jota kuulemma lukevat nyt kaikki. Aijaa. "Voiko 12-vuotias lukea noin rankkaa tekstiä?!" Tämä "täti" päivitteli, mutta kuulemma voi - ja paljon rankempaakin.

Lahjaksi valikoitui Anthony Horowitzin Scorpion Rising (never heard...) mutta ilmeisesti lahja osui nappiin. Voin siis suositella opusta kenelle tahansa 12-vuotiaalle fantasiafanille, joka pystyy lukemaan myös englanniksi - pojan isä kun on jenkki.

Itse synttäreillä viihdyimme useamman tunnin. Oli ihanaa tavata serkkuja pitkästä aikaa, nauttia maailman suklaisinta sacher-kakkua ja teetä ja vaihtaa koko suvun juorut kunnolla.

Eli mitä opin tänään: älä unohda sukulaisia! Koskaan ei ole liian kiire tavata ja jutella niitä näitä. Serkkuni olen tuntenut jo vauvasta ja 25% geeneistämme on yhteisiä - sen kyllä huomaa, kun olemme koolla! Fiksuja tyyppejä, jotka osaavat antaa ihan parhaita elämänohjeita. :)

Yksinkertainen elämä rules, pois turha sälä!

Vierailimme eilen äidin kanssa hänen sisarensa perheen kesätalolla suht lähellä Tamperetta. Suvussa pitkään ollut maalaistalo on ihanasti rempallaan mutta ah, vanhoissa puutaloissa vaan on sitä jotakin! Heti kun astuin sisään mieleen tulvahtivat lapsuudesta tutut tuoksut ja muistot...

Talossa asui aikoinaan 100-vuotiaaksi elänyt isotätini - upea, vahva nainen! Hänen kuoltuaan olimme tosi onnellisia, että talo säilyi suvussa tätini ja setäni ostettua sen. Nyt siellä vierailevat usein heidän lapsensa perheineen ja talo täyttyy lasten äänistä. Niinhän sen pitääkin mennä: sukupolvet vaihtuvat mutta elämä jatkuu. Talo on täynnä minullekin lapsuudesta tuttuja esineitä ja on hieno tunne ajatella, että jo kuolleet sukulaiset ovat aikoinaan istuttaneet pihamaan puut ja kukat, maalanneet seinät ja kylpeneet tunnelmallisessa pikkusaunassa joen rannalla... Ja nyt me jatkamme tuttuja toimia ja pidämme taloa pystyssä.

Samalla tulee surullinen olo. Kaksi päivää sitten kuulin, että 97-vuotias pappani sisaren mies on kuollut. Hän ja papan sisar, hänkin jo 95-vuotias, olivat olleet naimisissa yli 60 vuotta ja viettäneet hyvin terveellistä elämää - pitkän iän salaisuus? Tuntuu julmalta, että nyt vanha rouva on jäänyt yksin heidän suureen taloonsa. Vaikka elämäähän se on ja muuttamaton tosiasia, että jokainen meistä kuolee - huomenna tai 50 vuoden päästä - ja sitä on turha murehtia. Täytyy vaan yrittää nauttia kaikin voimin tästä päivästä ja hetkistä rakkaiden ihmisten kanssa.

Eilen teimme juuri niin. Sattui pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, teimme yhdessä lounasta ja istuskelimme sitten lähes koko päivän pihamaalla juttelemassa ihan kaikesta. Ennen lähtöä vielä saunoimme.

Ihan parasta oli kuulla tätini ja setäni rutiineista kesätalolla. He heräävät aamutuimaan ja tekevät koko päivän rankkaa fyysistä työtä - vanhassa talossa ja isolla pihamaalla riittää aina hommaa! Välillä he kokkaavat ruokaa pikkukaupungin torilta tai lähellä sijaitsevalta paikalliselta lihatehtaalta ostetuista tuotteista ja päivän päätteeksi he aina saunovat. Illalla vielä keitetään teetä, jutellaan ja luetaan kunnes mennään aikaisin nukkumaan. Ei televisiota ja hyvin vähän Internetiä. Ei edes juoksevaa vettä. Yksinkertaista elämää, ja täti ja setä näyttävät niin terveellisiltä ja onnellisilta!

Olen kateellinen heille! Oma elämäni Helsingissä kun tuntuu liian helposti täyttyvän kaikenlaisesta sälästä ja stressaavista asioista. Lisäksi yhdeksästä viiteen toimistotyö tökkii yhä useammin... Päätinkin käyttää nyt kesälomaani sen miettimiseen, mitä oikeasti haluan elämältä ja pitäisikö harkita jotakin muuta työtä, muuttoa ulkomaille tai jotain muuta vaihtelua.

Ymmärrän joka päivä paremmin ihmisiä, jotka hyppäävät irti "oravanpyörästä" ja muuttavat maalle tai muuten yksinkertaistavat elämäänsä. Puolensa ja puolensa tietty, ja tuskin olisin itse valmis niin radikaaliin muutokseen. Varsinkaan talveksi, huh. Mutta silti: yleensä aina vähemmän tuntuu lopulta olevan enemmän elämässä.