"Kel onni on" ja "suku on pahin" – vauvojen vanhempien välisestä kateudesta

Aargs. Liekö kyse hormoneista, mutta eilisillasta asti on ärsyttänyt reippaasti. Yleensä harmistukseni laukeavat yön aikana, mutta tällä kertaa v-tus senkun jatkuu vaikka päivä on jo puolessa. Onneksi voi purkaa edes tänne, kun olen yksin kotosalla. Tai no, vauvan kanssa, mutta epäilen hänen kuunteluintoaan. Ainakin nyt nukkuminen vie voiton ja varmaan hyvä niin. :)

Kaikki alkoi eilisiltana, kun mieheni skypetti Espanjassa asuvien vanhempiensa kanssa. Tuntuu, että hän valitsee aina juuri huonoimman hetken puheluihin. Olin juuri tullut saunasta ja löhösin sohvalla meikittä ja punaisena, vauva kiinni rinnassa, ainoana toiveenani päästä nukkumaan asap. No, sen sain unohtaa sillä puhelu kesti ainakin tunnin...

Puhelu alkoi kivasti, kerrottiin kuulumisia ja ihasteltiin maitokoomaan nukahtanutta vauvaa eri kulmista.

Tässä välissä pitää korostaa, että miehen vanhemmat ovat oikein mukavia ihmisiä, minulla ei ole heistä pahaa sanottavaa! Mutta jokin heidän sanomansa aiheutti yhä jatkuvan reaktion.

Nimittäin mieheni veli vaimoineen sai myös vaimon, vain pari viikkoa meidän jälkeemme. Hienoa, sillä he olivat yrittäneet lasta kuusi vuotta, ja viimein tärppäsi hoitojen avulla. Heillekin syntyi poika, kolme viikkoa etuajassa keisarinleikkauksella, koska istukka sijaitsi vauvan kulkuväylän tiellä.

Liekö johtunut vauvan pienestä koosta ja lievästä ennenaikaisuudesta, mutta pikkuisella on ollut vaikeuksia imeä rintaa ja siten kasvattaa painoaan. Vanhemmat tietty stressaavat, eikä tunnin välein syöttäminen yötä päivää auta mielenrauhan saamisessa.

Meidän poikamme on lihonut hienosti, kuukaudessa lähes kaksi kiloa. Posket pullottavat ja aina on kamala nälkä. Olemme kiitollisia!

Tästä syystä miehen vanhemmat esittivät eilen toiveen, ettemme toistaiseksi julkaisisi valokuvia vauvastamme perheen yhteisessä Whatsapp-ryhmässä. Miksi? Koska ne kuulemma aiheuttavat kateutta ja pahaa mieltä miehen veljelle ja tämän vaimolle! Tsiisus!!

Miehen sukulaiset ovat nimenomaan pyytäneet meitä julkaisemaan kuvia, koska se on ainoa keino olla yhteydessä kaukana Suomessa asuvaan perheeseemme ja todistaa vauvamme kehitystä.

Mielestäni meidän ilomme ei todellakaan ole keneltäkään pois, päinvastoin. Luulisi, että veljekset iloitsisivat toistensa puolesta! Oudointa on, ettei veli itse ole pyytänyt meitä olemaan julkaisematta kuvia, silloin toki sen tekisimme.

Mieheni kommentoi vanhemmilleen, että come on, olemme julkaisseet vain muutamia kuvia siinä missä veli päivittää satoja omasta vauvastaan! Ja nyt sekin ilo evätään.

Jatkoin muistuttamalla, että jokainen vauva on erilainen ja kehittyy omaan tahtiinsa, eikä vertailuun kannata ryhtyä. Tätä vertailujuttua nimittäin vähän pelkäsinkin, tavallaan huonoa onnea että vauvat ovat niin saman ikäiset, olisipa edes pari kuukautta ikäeroa!

Sitä paitsi, jos vertailun tielle lähdetään niin loppuahan ei näy: aina jompikumpi tekee jotakin ensin. Jos veljen vauva oppii kääntymään, istumaan, kävelemään, puhumaan tms. ennen meidän poikaa, niin samaan tyyliin voisin vaatia että lopettavat siitä kertomisen, koska "tulee paha mieli". Aarg.

Puhelun jälkeen valitin miehelleni vanhempien älytöntä ideaa, eniten pahoillani olin hänen puolestaan, koska hän on onnensa kukkuloilla vauvasta ja nyt se pitäisi pitää omana tietonaan. Mutta mies alkoikin puolustaa vanhempiaan. Minulle riitti. Painuin univeloissani ja ärtyneenä saman tien nukkumaan, ilman pusuja. Ja aamukin oli hyvin vaitonainen.

Voi että kun ärsyttää. Hormoneilla on tietenkin osuutensa asiaan, mutta se ei juuri nyt oloa helpota.

Vertaistukea kaipaan! Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia ja miten olette niihin reagoineet?

Sukulaisten suorapuheisuudesta

Perhe on paras - ja yllätyksiä täynnä. Koska kesällä ihmiset ovat liikekannalla, olen jo nähnyt paljon enemmän serkkuja, setiä, tätejä ja muita sukulaisia kuin koko talven aikana.

Myös suhde sukulaisiin elää ja kehittyy koko ajan. Minä ja lapsuutemme yhdessä viettäneet serkkuni olemme nyt kaikki aikuisia, ja voimme jutella setien ja tätien kanssa tasavertaisesti – ainakin periaatteessa. Täytyy olla outoa suvun "vanhemmille" nähdä meidät "vauvelit" nyt poika- ja tyttöystävien tai aviopuolisojen kanssa - jotkut myös omia lapsia paimentaen - veroja maksavina yhteiskunnan jäseninä, joilla on omat ajatuksensa maailmanmenosta.

Alkaa tajuta yhä selvemmin, kuinka rakkaat sukulaiset ovat vain ihmisiä omine ajatuksineen ja ongelmineen sekä mielipiteineen, jotka saattavat erota jyrkästi omistani.

Eilen tajusin, kuinka konservatiivinen eräs tätini on – ja kiusallisenkin suorasukainen. Nyt aikuisena tuntuu oudolta, että toinen alkaa nähtyään minut vuoden tauon jälkeen kysellä, olenko aikeissa mennnä kihloihin (tai olenko kenties jo raskaana?!). Samaan syssyyn hän kommentoi, että olen laihtunut – epäilen, että kommentti oli enemmänkin huolestunut kuin kohteliaisuus. (Ja siis en ole kenenkään muun mielestä laihtunut tai "huolestuttavassa kunnossa", omasta mielestäni jopa päinvastoin.) No, täti taitaa tykätä pullukoista, ja syödähän ihmisen pitäisi jatkuvalla syötöllä... No juu.

Tällaiset tilanteet ovat haastavia. Rakastan sukuani, ja haluaisin nähdä heitä paljon enemmän. Toisaalta tilanteet saattavat muodostua rankoiksi, jos a) sukulaiset sattuvat pitämään minua edelleen lapsena, jolle voi kommentoida mitä vaan tai b) sukulaisten mielipiteet iskevät omiani vastaan. Keskustelunaiheet rajoittuvat kovasti, jollei toisen mieltä halua pahoittaa. Yleensä tuntuu, että minä olen se, joka vaikenen.

Eilen tädin tykönä vieraillessamme olin kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä otin puheeksi Helsingissä eilen todistamani Pride-kulkueen. Kommentoin, kuinka valtavasti siellä oli osallistujia ja miten hienoa tämä on. Täti yrmähti. Hyvä! Ihmisten mieliä voi yrittää avata pikkuhiljaa, ja ehkä menettely toimii jopa paremmin, kun haastajana on siskontyttö... täytyy toivoa.

Toisaalta nyt aikuisena on hienoa huomata, kuinka moni serkku on kasvanut samaan suuntaan. Heidän kanssaan on ihanaa löytää uudelleen yhteys - ollaanhan me hilluttu yhdessä mummolassa syntymästä lähtien. Parhaassa tapauksessa serkut on vähän kuin siskoksia. Kiitos siitä!

Onko teillä vastaavia kokemuksia siitä, kuinka aikuisiällä on löytänyt ihan uusia piirteitä sukulaisistaan – niin hyvässä kuin "pahassa"?

Yksinkertainen elämä rules, pois turha sälä!

Vierailimme eilen äidin kanssa hänen sisarensa perheen kesätalolla suht lähellä Tamperetta. Suvussa pitkään ollut maalaistalo on ihanasti rempallaan mutta ah, vanhoissa puutaloissa vaan on sitä jotakin! Heti kun astuin sisään mieleen tulvahtivat lapsuudesta tutut tuoksut ja muistot...

Talossa asui aikoinaan 100-vuotiaaksi elänyt isotätini - upea, vahva nainen! Hänen kuoltuaan olimme tosi onnellisia, että talo säilyi suvussa tätini ja setäni ostettua sen. Nyt siellä vierailevat usein heidän lapsensa perheineen ja talo täyttyy lasten äänistä. Niinhän sen pitääkin mennä: sukupolvet vaihtuvat mutta elämä jatkuu. Talo on täynnä minullekin lapsuudesta tuttuja esineitä ja on hieno tunne ajatella, että jo kuolleet sukulaiset ovat aikoinaan istuttaneet pihamaan puut ja kukat, maalanneet seinät ja kylpeneet tunnelmallisessa pikkusaunassa joen rannalla... Ja nyt me jatkamme tuttuja toimia ja pidämme taloa pystyssä.

Samalla tulee surullinen olo. Kaksi päivää sitten kuulin, että 97-vuotias pappani sisaren mies on kuollut. Hän ja papan sisar, hänkin jo 95-vuotias, olivat olleet naimisissa yli 60 vuotta ja viettäneet hyvin terveellistä elämää - pitkän iän salaisuus? Tuntuu julmalta, että nyt vanha rouva on jäänyt yksin heidän suureen taloonsa. Vaikka elämäähän se on ja muuttamaton tosiasia, että jokainen meistä kuolee - huomenna tai 50 vuoden päästä - ja sitä on turha murehtia. Täytyy vaan yrittää nauttia kaikin voimin tästä päivästä ja hetkistä rakkaiden ihmisten kanssa.

Eilen teimme juuri niin. Sattui pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, teimme yhdessä lounasta ja istuskelimme sitten lähes koko päivän pihamaalla juttelemassa ihan kaikesta. Ennen lähtöä vielä saunoimme.

Ihan parasta oli kuulla tätini ja setäni rutiineista kesätalolla. He heräävät aamutuimaan ja tekevät koko päivän rankkaa fyysistä työtä - vanhassa talossa ja isolla pihamaalla riittää aina hommaa! Välillä he kokkaavat ruokaa pikkukaupungin torilta tai lähellä sijaitsevalta paikalliselta lihatehtaalta ostetuista tuotteista ja päivän päätteeksi he aina saunovat. Illalla vielä keitetään teetä, jutellaan ja luetaan kunnes mennään aikaisin nukkumaan. Ei televisiota ja hyvin vähän Internetiä. Ei edes juoksevaa vettä. Yksinkertaista elämää, ja täti ja setä näyttävät niin terveellisiltä ja onnellisilta!

Olen kateellinen heille! Oma elämäni Helsingissä kun tuntuu liian helposti täyttyvän kaikenlaisesta sälästä ja stressaavista asioista. Lisäksi yhdeksästä viiteen toimistotyö tökkii yhä useammin... Päätinkin käyttää nyt kesälomaani sen miettimiseen, mitä oikeasti haluan elämältä ja pitäisikö harkita jotakin muuta työtä, muuttoa ulkomaille tai jotain muuta vaihtelua.

Ymmärrän joka päivä paremmin ihmisiä, jotka hyppäävät irti "oravanpyörästä" ja muuttavat maalle tai muuten yksinkertaistavat elämäänsä. Puolensa ja puolensa tietty, ja tuskin olisin itse valmis niin radikaaliin muutokseen. Varsinkaan talveksi, huh. Mutta silti: yleensä aina vähemmän tuntuu lopulta olevan enemmän elämässä.