Myös suhde sukulaisiin elää ja kehittyy koko ajan. Minä ja lapsuutemme yhdessä viettäneet serkkuni olemme nyt kaikki aikuisia, ja voimme jutella setien ja tätien kanssa tasavertaisesti – ainakin periaatteessa. Täytyy olla outoa suvun "vanhemmille" nähdä meidät "vauvelit" nyt poika- ja tyttöystävien tai aviopuolisojen kanssa - jotkut myös omia lapsia paimentaen - veroja maksavina yhteiskunnan jäseninä, joilla on omat ajatuksensa maailmanmenosta.
Alkaa tajuta yhä selvemmin, kuinka rakkaat sukulaiset ovat vain ihmisiä omine ajatuksineen ja ongelmineen sekä mielipiteineen, jotka saattavat erota jyrkästi omistani.
Eilen tajusin, kuinka konservatiivinen eräs tätini on – ja kiusallisenkin suorasukainen. Nyt aikuisena tuntuu oudolta, että toinen alkaa nähtyään minut vuoden tauon jälkeen kysellä, olenko aikeissa mennnä kihloihin (tai olenko kenties jo raskaana?!). Samaan syssyyn hän kommentoi, että olen laihtunut – epäilen, että kommentti oli enemmänkin huolestunut kuin kohteliaisuus. (Ja siis en ole kenenkään muun mielestä laihtunut tai "huolestuttavassa kunnossa", omasta mielestäni jopa päinvastoin.) No, täti taitaa tykätä pullukoista, ja syödähän ihmisen pitäisi jatkuvalla syötöllä... No juu.
Tällaiset tilanteet ovat haastavia. Rakastan sukuani, ja haluaisin nähdä heitä paljon enemmän. Toisaalta tilanteet saattavat muodostua rankoiksi, jos a) sukulaiset sattuvat pitämään minua edelleen lapsena, jolle voi kommentoida mitä vaan tai b) sukulaisten mielipiteet iskevät omiani vastaan. Keskustelunaiheet rajoittuvat kovasti, jollei toisen mieltä halua pahoittaa. Yleensä tuntuu, että minä olen se, joka vaikenen.
Eilen tädin tykönä vieraillessamme olin kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä otin puheeksi Helsingissä eilen todistamani Pride-kulkueen. Kommentoin, kuinka valtavasti siellä oli osallistujia ja miten hienoa tämä on. Täti yrmähti. Hyvä! Ihmisten mieliä voi yrittää avata pikkuhiljaa, ja ehkä menettely toimii jopa paremmin, kun haastajana on siskontyttö... täytyy toivoa.
Toisaalta nyt aikuisena on hienoa huomata, kuinka moni serkku on kasvanut samaan suuntaan. Heidän kanssaan on ihanaa löytää uudelleen yhteys - ollaanhan me hilluttu yhdessä mummolassa syntymästä lähtien. Parhaassa tapauksessa serkut on vähän kuin siskoksia. Kiitos siitä!
Onko teillä vastaavia kokemuksia siitä, kuinka aikuisiällä on löytänyt ihan uusia piirteitä sukulaisistaan – niin hyvässä kuin "pahassa"?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti