Talossa asui aikoinaan 100-vuotiaaksi elänyt isotätini - upea, vahva nainen! Hänen kuoltuaan olimme tosi onnellisia, että talo säilyi suvussa tätini ja setäni ostettua sen. Nyt siellä vierailevat usein heidän lapsensa perheineen ja talo täyttyy lasten äänistä. Niinhän sen pitääkin mennä: sukupolvet vaihtuvat mutta elämä jatkuu. Talo on täynnä minullekin lapsuudesta tuttuja esineitä ja on hieno tunne ajatella, että jo kuolleet sukulaiset ovat aikoinaan istuttaneet pihamaan puut ja kukat, maalanneet seinät ja kylpeneet tunnelmallisessa pikkusaunassa joen rannalla... Ja nyt me jatkamme tuttuja toimia ja pidämme taloa pystyssä.
Samalla tulee surullinen olo. Kaksi päivää sitten kuulin, että 97-vuotias pappani sisaren mies on kuollut. Hän ja papan sisar, hänkin jo 95-vuotias, olivat olleet naimisissa yli 60 vuotta ja viettäneet hyvin terveellistä elämää - pitkän iän salaisuus? Tuntuu julmalta, että nyt vanha rouva on jäänyt yksin heidän suureen taloonsa. Vaikka elämäähän se on ja muuttamaton tosiasia, että jokainen meistä kuolee - huomenna tai 50 vuoden päästä - ja sitä on turha murehtia. Täytyy vaan yrittää nauttia kaikin voimin tästä päivästä ja hetkistä rakkaiden ihmisten kanssa.
Eilen teimme juuri niin. Sattui pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, teimme yhdessä lounasta ja istuskelimme sitten lähes koko päivän pihamaalla juttelemassa ihan kaikesta. Ennen lähtöä vielä saunoimme.
Ihan parasta oli kuulla tätini ja setäni rutiineista kesätalolla. He heräävät aamutuimaan ja tekevät koko päivän rankkaa fyysistä työtä - vanhassa talossa ja isolla pihamaalla riittää aina hommaa! Välillä he kokkaavat ruokaa pikkukaupungin torilta tai lähellä sijaitsevalta paikalliselta lihatehtaalta ostetuista tuotteista ja päivän päätteeksi he aina saunovat. Illalla vielä keitetään teetä, jutellaan ja luetaan kunnes mennään aikaisin nukkumaan. Ei televisiota ja hyvin vähän Internetiä. Ei edes juoksevaa vettä. Yksinkertaista elämää, ja täti ja setä näyttävät niin terveellisiltä ja onnellisilta!
Olen kateellinen heille! Oma elämäni Helsingissä kun tuntuu liian helposti täyttyvän kaikenlaisesta sälästä ja stressaavista asioista. Lisäksi yhdeksästä viiteen toimistotyö tökkii yhä useammin... Päätinkin käyttää nyt kesälomaani sen miettimiseen, mitä oikeasti haluan elämältä ja pitäisikö harkita jotakin muuta työtä, muuttoa ulkomaille tai jotain muuta vaihtelua.
Ymmärrän joka päivä paremmin ihmisiä, jotka hyppäävät irti "oravanpyörästä" ja muuttavat maalle tai muuten yksinkertaistavat elämäänsä. Puolensa ja puolensa tietty, ja tuskin olisin itse valmis niin radikaaliin muutokseen. Varsinkaan talveksi, huh. Mutta silti: yleensä aina vähemmän tuntuu lopulta olevan enemmän elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti