Ystävämme epätoivoinen sinkkumies

Poikaystävälläni on kaveri, tosi mukava ja hyväsydäminen tyyppi. Hänellä vaan sattuu olemaan onneton tuuri naisten suhteen. Raukka-parka.

Kaverissa ei tietenkään ole mitään vikaa, exissä (ja ylipäänsä naisissa) kylläkin. No, kaikki on suhteellista mutta kieltämättä kaverin viimeisin tyttöystävä, ainoa johon olen tutustunut, oli ihan sekaisin. Huh.

Naisena taisin tajuta huolestuttavat merkit paljon ennen miehiä, kuten sen että tyttöystävä ei päästänyt kaveria minnekään yksin, epäili tätä ties mistä ja uhkasi mm. lopettaa salaa ehkäisypillereiden syönnin, koska halusi tehdä vauvan. Miehet ymmärsivät naisen epätasatapainoisen tilan vasta, kun hän oli soittanut yhden päivän ja yön aikana 40 kertaa (!) poikaystävälleni, koska poikakaveri ei vastannut puheluihin. Ei hyvä.

Lopulta kaveri jätti tytön, kaikkien kavereidensa kannustamana. Totta kai hän oli allapäin, mutta nopeasti tunne vaihtui helpotukseksi.

Harmillista on, että kaveri on edelleen sinkku nyt, kun erosta on kulunut reilusti yli vuosi.

Yritystä ei puutu. Olen aina sanonut, että miehet jos ketkä juoruilevat, joten minäkin pääsen vihille kaverin flirttailuyrityksistä, epätoivoisista viritelmistä ja viihteellä tapaamista naisista – tosin mistään ei "tule mitään".

Deittailussa onnen lahjat eivät todellakaan käy tasan. Esimerkiksi miehen naapuri, josta on tullut hänen hyvä ystävänsä ja baarikaverinsa, tuntuu vievän kaikki naiset kaverin surullisten silmien edestä.

No, kaveri ei ole erityisen komea tai tyylikäs. Sellainen ihan tavallinen tyyppi, joka menettää kiinnostavuutensa heti, kun huoneessa on joku vähänkin erityisempi tapaus... tiedätte varmaan.

Halusin kirjoittaa kaverista muistutuksena siitä, että miehilläkin voi olla hyvin vaikeaa tavata se joku.

Usein tuntuu, että ympärillä on kymmeniä upeita ja fiksuja sinkkunaisia. Tosin en minäkään tätä kaveria heille suosittelisi. Ihan liian monesti odotukset ja toiveet eivät yhtään kohtaa ja ihmiset haikailevat täysin muuta kuin mitä voivat saavuttaa... Mutta mikä avuksi?

Maanantaista ja siitä, että vierellä on joku joka ymmärtää

Nyt on ehdottomasti yksi niistä päivistä. Aika usein nämä nihkeät päivät ovat minulle maanantaita. Sattumaa? Ei tietenkään! Jo Karvinen tiesi, ettei maanantai ole mikään hyvä juttu.



Viime viikkokaan ei ollut kaikista hohdokkain, sillä kävin koko viikon puolikuntoisena nuhaisena töissä ja lisäksi vietin koko viikonlopun intensiivisellä videokurssilla. Tosi mielenkiintoista juu, mutta tässä vaiheessa antaisin aika paljon edes yhdestä vapaapäivästä! Viikonloppuja ei ole annettu meille poloisille työmyyrille vapaaksi ihan syyttä... ihmisen on pakko välillä levätä.

Kaiken kukkuraksi poikaystäväkin sairastui flunssaan, joten vähät vapaat viikonlopun tunnit makasimme sohvalla olo ankeana. Sama tuntuu jatkuvan edelleen, töissä jaksaa jotenkuten käydä, kiirettä riittää, mutta siinä se sittenkin onkin. Toimistolta suoraan kotiin ja sohvalle katsomaan mömmöä telkkarista. Ilta "huipentuu" kymmenen uutisiin, joiden jälkeen kaadutaan sänkyyn. Ja sitten sama uudelleen...

Tietty nämä ovat pieniä murheita ihmiskunnan mittakaavassa jne., mutta lannistavat mielialaa.

Toisaalta näinä hetkinä tajuaa kiittää siitä, että vierellä on joku, joka jaksaa kuunnella jatkuvaa voivottelua ja valitusta ja vielä sympatiseeratakin. Ainakin suurimman osan ajasta.

Jokaisella meistä on huonot hetkensä, On hienoa, kun uskaltaa olla se mikä on, valittaa kun on tarvetta – ja pitää myös suunsa kiinni. On hienoa tajuta, ettei tarvitse olla täydellinen, ja että täydellisyys on turhaa ja tylsää! Kaikkein parasta on tajuta, että vierellä kulkee toinen ihan samanmoinen.

Olen tänään kuunnellut ihanan ranskalaisella aksentilla laulavan Mina Tindlen biisiä. Se kertoo kaikista niistä pienistä asioista, joita kannamme mukanamme. Jokaisella on taakkansa, niinpä. Ja taakkaa keventävät myös videolla tanssivat komeat ranskalaismiehet...

Ystäviä naittamassa – sormet ristiin

Seuraa söpöilyä ja hempeilyä. Tai siis mitä vielä – rakkaushan on maailman tärkein asia ja heiveröinenkin usko romantiikkaan silloin tällöin tekee hyvää kyyniselle nykyihmiselle.

Ja nyt puhun minä, jota poikaystävä kuvailee epäromanttiseksi tyypiksi. No, kukin tyylillään. Perinteiset kynttiläillalliset ja lirputteluhempeilyt eivät ole meikäläisen vahvuuksia, mutta ostanhan minä poikaystävälle sen herkku-donitseja lähi-Alepasta, kun sille päälle satun. "Teot ne on jotka merkitsee, ei kauniit sanat", sanoo jäyhä hämäläinen, nääs.

Pidän itseäni hyvänä ihmistuntijana, mutta amorin nuolien ohjaajana olen amatööri. Olen auttanut useampaa pariskuntaa (joista osa tosin on eronnut, eihän sille mitään voi) löytämään toisensa. Näissä tilanteissa olen yleensä äimän käkenä, sillä en olisi voinut kuvitellakaan että X ja Y oikeasti voisivat tykätä toisistaan sillai.

Toisaalta, mikä sen hienompaa.

Pari päivää otin amorin ohjat käsiini, kun kaverini (nainen) soitti Jyväskylästä ja kertoi pulmastaan. Hän oli menossa Helsinkiin kesämatkalle ja hoitanut asian niinkin kätevästi, että oli ostanut junaliput ja alkanut sen jälkeen soitella läpi kavereita yösijojen toivossa. Nytpä on heinäkuu ja kaikki liesussa, itseni mukaan lukien.

Olisiko sulla ketään kaveria, joka voisi majoittaa mut yöksi, pariksi?, ystävä rukoili.

Olin jo sanomassa että ei, kun päässäni välähti. Kyllä! Yksi miespuolinen sinkkukaverini sattuu asumaan ihan keskustassa ja hänellä on viime aikoina ollut epäonnea sekä rakkaudessa että työelämässä. Hän on siis allapäin, ja mikäpä sen piristävämpää kuin kotisohvalla pari päivää bunkkaava hauska ja puhelias nuori nainen.

Soitin pojalle, hän lupasi majoittaa neidin mielellään ja jopa näyttävänsä tälle Helsinkiä. Sohvasurffaamista parhaimmillaan!

Todennäköisyyslaskelmieni mukaan tässä toden totta on potentiaalia. Sormet ristiin. Molemmat kaverit todellakin ansaitsisivat fiksua seuraa – ainakin uuden ystävän.

Sydänsuruinen ystävä - miten osaisin auttaa?

Ystävä soitti eilen ja kertoi itkeneensä koko päivän. Hänellä on sydänsuruja. 

Näissä tilanteissa on aina yhtä avuton, vaikka pohjimmiltaan tietää, että toinen tarvitsee lopulta vain kuuntelijaa, ei "viisaita neuvoja". Silti haluaisi osata löytää juuri ne oikeat sanat ja saada toinen paremmalle tuulelle - ainakin lopettamaan itkemisen. 

Ystäväni tilanne on se, että hän on tutustunut kuulemma aivan mahtavaan mieheen, jonka kanssa kaikki tuntuu luistavan ja läheisyyttä ja hyviä hetkiä riittävän. Pitkään aikaan ystävä ei ole kokenut mitään vastaavaa, kaikki suhdeviritelmät kun ovat loppuneet lyhyeen eli siihen perinteiseen: "mulla on vähän huono tilanne" tai "oon sekaisin, en tiedä mitä haluun" tai "en nyt pysty sitoutuun mihinkään"... nämähän on kuultu ihan liian moneen kertaan vähän eri versioina.

Ei ihme, että ystävää kirpaisee erityisesti se tosiasia, että mies palaa sunnuntaina kotiinsa toiseen Euroopan maahan. Hän on ollut Helsingissä kuukausia kestävässä yliopiston tutkijavaihdossa, joka loppuu nyt. Nyt, kun kevätkin koittaa ja voisi kokea kaikkea kivaa yhdessä!

Kaiken kukkuraksi tällä(kin) miehellä on meneillään vaikea avioero, eikä hänkään ole innostunut puhumaan tunteistaan tai "suhteen" mahdollisesta jatkosta.

Ystävä pyysi neuvoja: miten uskaltaa sanoa, ettei tämä jäisi tähän? Että voisin mennä vaikka kyläilemään miehen kotimaahan kesällä? Katsoa, mitä tapahtuu. Ja ennen kaikkea: mitä sitten, jos mies kieltäytyykin kaikesta - kuinka sen sitten kestää, kun on itse ollut avoin ja kertonut tunteistaan?

Mitäpä siihen voi sanoa, samat vanhat neuvot. Aina pitää uskaltaa, elämä on lyhyt ja sittenpähän ei tarvitse katua. Asiat menevät kuten menevät, lopulta parhain päin kuitenkin - niin se on nähtävä.

Voi meitä ihmisiä, tuntuu että kaikki pyörimme tosi samojen ihmissuhdeongelmien ja pelkojen vyyhdissä, hieman eri muodoissa vain. Kaikkeen voi myös suositella aikas samoja keinoja: rohkeutta, avoimuutta, keskustelua & positiivista mieltä. Lannistua ei saa koskaan, eikä ikinä kyynistyä!