Miksi, voi miksi sitä kadehtii toisia!

Oho, mihin syksy katosi? Huomenna alkaa joulukuu!

Viimeisestä blogipäivityksestäkin on vierähtänyt liian pitkään, ja nyt pää on ääriään myöten täynnä ajatuksia, joista kirjoittaa. Hyvä niin.

Tänään mieltäni on vaivanut kateus, eikä eilisten bileiden aiheuttama uupumus ja lievä krapula suinkaan helpota oloa.

Kateus on kurja ominaisuus, josta meitä suomalaisia usein syytetään. Onneksi en ole joutunut kokemaan pahoja kateuden puuskia muiden taholta (tai sitten en vaan ole huomannut niitä), enkä myöskään pidä itseäni kateellisena ihmisenä.

Mikään kun ei ole ihan sitä miltä näyttää. Emme ikinä voi tietää kateuden kohteemme todellista tilannetta.

Tiedän myös, ettei ruoho kasva sen vihreämpänä muualla. Jokainen on syntynyt omaan kroppaansa ja elämäänsä, ja ainoa mitä voimme – ja saamme – tehdä, on elää sitä mahdollisimman täysillä, iloisina ja onnellisina sekä muita kunnioittaen. Eikä yhtään auta pähkäillä, kuinka paljon paremmin naapurilla mahtaa mennä.

Tiedän, tiedän. Silti aina välillä törmää tyyppiin, joka saa oman elämän tuntumaan tylsältä, lattealta ja, huoh, niin tavanomaiselta.

Eilen minulle kävi näin törmätessäni yhteen vanhaan ystävään. En tiedä, mikä juuri tässä tyypissä saa minut pohtimaan omien valintojeni mielekkyyttä ja ihan perinteiseen tyyliin kadehtimaan joitakin asioita hänen elämästään, ei tietty kaikkea...

Olen tuntenut kaverin kouluajoista. Silloin olimme "samassa tilanteessa", mietimme mitä opiskella, pidimme hauskaa, treffailimme poikia jne. Teinin itsevarmuudella maailma oli meille avoinna ihan mille vaan.

Vähitellen teimme yhä uusia valintoja, kuten opiskelimme ja tapasimme lisää poikia. Kaveri asettui yhden kanssa aloilleen moneksi vuodeksi. Itselläni oli "eläväisempää".

Harrastimme samantyyppisiä juttuja, asuimme tahoillamme ulkomailla, seikkailimme ja halusimme parantaa maailmaa.

Samoihin aikoihin kun hänen pitkä suhteensa kariutui, aloin itse seurustella nykyisen poikaystäväni kanssa.

Kaikenlaista elämää.

Ehkä juuri siksi eilen, kun kaveri hymyili hehkeänä sinkkuna ja on "maailma avoinna" -fiiliksellä muuttamassa kiinnostavan työn vuoksi ulkomaille. Kateus korvaisee ikävästi rintaa kun hän kysyy, ihan viattomasti, mitä minulle kuuluu.

Selitän – ja seison sanojeni takana – että minulle kuuluu oikein hyvää: on terveyttä, ihana poikaystävä ja ystäviä, kiva työpaikka ja aikaa kiinnostaville omille jutuille. Kaikki on erinomaisesti!

Silti kateuden tunne jäi kytemään mielen perukoille loppuillaksi. On se kumma! En tajua, miksi joskus on mahdoton välttää yllättävää kateuden puuskaa... Mitä näille voi tehdä? Löytyykö toimivia vinkkejä tulla paremmaksi ihmiseksi näin joulun alla?

Maanantaista ja siitä, että vierellä on joku joka ymmärtää

Nyt on ehdottomasti yksi niistä päivistä. Aika usein nämä nihkeät päivät ovat minulle maanantaita. Sattumaa? Ei tietenkään! Jo Karvinen tiesi, ettei maanantai ole mikään hyvä juttu.



Viime viikkokaan ei ollut kaikista hohdokkain, sillä kävin koko viikon puolikuntoisena nuhaisena töissä ja lisäksi vietin koko viikonlopun intensiivisellä videokurssilla. Tosi mielenkiintoista juu, mutta tässä vaiheessa antaisin aika paljon edes yhdestä vapaapäivästä! Viikonloppuja ei ole annettu meille poloisille työmyyrille vapaaksi ihan syyttä... ihmisen on pakko välillä levätä.

Kaiken kukkuraksi poikaystäväkin sairastui flunssaan, joten vähät vapaat viikonlopun tunnit makasimme sohvalla olo ankeana. Sama tuntuu jatkuvan edelleen, töissä jaksaa jotenkuten käydä, kiirettä riittää, mutta siinä se sittenkin onkin. Toimistolta suoraan kotiin ja sohvalle katsomaan mömmöä telkkarista. Ilta "huipentuu" kymmenen uutisiin, joiden jälkeen kaadutaan sänkyyn. Ja sitten sama uudelleen...

Tietty nämä ovat pieniä murheita ihmiskunnan mittakaavassa jne., mutta lannistavat mielialaa.

Toisaalta näinä hetkinä tajuaa kiittää siitä, että vierellä on joku, joka jaksaa kuunnella jatkuvaa voivottelua ja valitusta ja vielä sympatiseeratakin. Ainakin suurimman osan ajasta.

Jokaisella meistä on huonot hetkensä, On hienoa, kun uskaltaa olla se mikä on, valittaa kun on tarvetta – ja pitää myös suunsa kiinni. On hienoa tajuta, ettei tarvitse olla täydellinen, ja että täydellisyys on turhaa ja tylsää! Kaikkein parasta on tajuta, että vierellä kulkee toinen ihan samanmoinen.

Olen tänään kuunnellut ihanan ranskalaisella aksentilla laulavan Mina Tindlen biisiä. Se kertoo kaikista niistä pienistä asioista, joita kannamme mukanamme. Jokaisella on taakkansa, niinpä. Ja taakkaa keventävät myös videolla tanssivat komeat ranskalaismiehet...

Lomailu on vaikea laji!

Rakastan lyhyttä kesäämme, kuten aika moni suomalainen. Ei siis pitäisi todellakaan valittaa, kun on lomalla ja aurinkokin paistaa ihan kiitettävästi, mutta minkäs ihminen luonnolleen voi. Lomailu ei nimittäin ole lainkaan helppo juttu, vaan sitä pitää näemmä harjoitella monien erehdysten kautta.

Kesälomani alkoi maanantaina. Tänään on torstai ja olo kuin tulisilla hiilillä. Kärsin pikku paniikista nauttia täysin rinnoin kaikesta, kesä kun on niin on lyhyt jne. Pitää syödä litroittain mansikoita ja herneitä (niin kauan että vatsa on täynnä ilmaa, uh) sekä viettää kaikki mahdolliset hetket ulkona auringossa nauttien. 

Mutta ei ihminen hetkessä siirry superkiireisen kevään jälkeen autuaaseen olotilaan, jossa maataan päivä riippumatossa hymy suussa. Mitä vielä! Lomailijaa vaivaa alituinen polte suorittaa eli yhtäältä nauttia ja toisaalta kelata kaikkia (pieniä) työasioita ja murheita, joita ei ollut keväällä aikaa pohtia:

Mitähän se ja se mahtoi ajatella, kun tein niin ja näin? Muistinkohan lähettää meiliä X:lle? Onkohan se jo vastannut...? Mitä jos toimistolla päivystävä kesäharjoittelija on paniikissa kriisin keskellä, muttei uskalla soittaa? Muistinkohan varmasti tehdä kaiken mitä piti?!? Jne. Jne.

Tässä murehdinnan vaiheessa tekee jo mieli avata työmeili, mutta siihen en todellakaan sorru! Tilani vain pahentuisi, se on varmaa.

Toisaalta tiedän, kuinka typerää tällainen vanhojen asioiden jauhaminen on. Kaikki on ok, minä olen lomalla enkä suinkaan mikään korvaamaton työntekijä. Itsekästä ajattelua, hyi!

Silti. Ihmisen on vaikea sopeutua olemaan tarpeeton, vaikka vain muutaman viikon ajan, ja olla tekemättä mitään. Onneksi eilen tuli parempi mieli, kun juttelin parin kaverin kanssa ongelmastani – heillä on ihan samoja vaikeuksia vaihtaa lomatunnelmiin.

Ystäväni totesi viisaasti, että pitää olla itselleen armollinen. Ei tietenkään aktiivikäytössä olleita aivoja voi kääntää 360-astetta tuosta vaan.

Kärsivällisyyttä ja iloa siis kaikkien teidän vastaavista tunteista kärsivien lomapäiviin! Täydellistä autuuden tilaa ei taida ihmisen elämässä ollakaan, vaikka mainoksissa ja naistenlehdissä niin väitettäisiin.

Siitä huolimatta lomasta ja siihen liittyvistä mukavista jutuista voi iloita – ihan rauhassa ja omalla tavallaan.

Eikä sekään haittaa, vaikka sataa. Kuten nyt. Silloin voi vaikka lukea blogeja.