Vinkki kaikille levottomille

Kaveri tulee kohta yökylään Jyväskylästä, mikä on hienoa. Emme ole nähneet ainakaan vuoteen. Tai kahteen, aika juoksee.

Kaveria odotellessa ehdin jakaa erään tuiki tärkeän asian, jota alan pikku hiljaa tajuta ja – mikä vielä parempaa – soveltaa omaan elämääni. Esimerkiksi juuri nyt.

Taustana, että olen aina ollut (kiitos äidin geenien) rauhaton tyyppi, jolla on monenmonta rautaa tulessa yhtä aikaa. Eikä siinäkään vielä mitään, lisäksi säädän joka suuntaan, mikä tekee olon koko ajan enemmän tai vähemmän levottomaksi. Ei ihme, että niskatkin ovat aina jumissa ja jännitys päällä...

Kuten poikaystävä aina välillä päivittelee: "sä et osaa olla paikallasi, olla vaan tekemättä mitään".

Taitaa pitää paikkansa. Ainoastaan flunssan kourissa suostun olemaan pidemmän aikaa tekemättä mitään mielestäni järkevää tai hyödyllistä. Ikävä kyllä tällainen lievä ADHD vaikuttaa olevan erittäin toivottu piirre nykyajan työelämässä...

Ja sitten se vinkki. Viime päivät olen tietoisesti yrittänyt tehdä vain yhtä asiaa yhtä aikaa. Ei mikään helppo homma, mutta erittäin palkitseva, kun siinä onnistuu.

En tiedä sen kummemmin mindfullnessistä tai meditaatiosta, mutta ilmeisesti samanlaista keskittymisen tilaa niissäkin tavoitellaan. Tai siis vielä syvempää, mutta tällaiselle keskittymisen ummikolle yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan edes silloin tällöin on ihan hyvä alku.

Esimerkiksi tänään kävelin (kuuntelematta samalla musiikkia tms.), söin lukematta mitään, kastelin kukat ryhtymättä välillä esim. päivittämään Facebookia ja juttelin poikaystävän kanssa ajattelematta samalla omia juttujani.

Minimaalinen askel ihmiskunnalle, mutta tärkeä oivallus minulle. Olen viettänyt mukavan levollisen iltapäivän. Nyt kaveria vastaan bussille, rauhalliseen tahtiin, yksi juttu kerrallaan... Mukavaa torstaita itse kullekin!

Kaikkeen ei tarvitse revetä - opiskelen sanomaan EI

Ei tarvitse, eikä saa! Kauan siinä kesti, ennen kuin yksi elämän perusasioista alkaa toden teolla valjeta minulle - vaikka kaikki elämänhallinta-oppaat kiljuvat "Opi sanomaan EI". 

En edes ole pitänyt itseäni erityisen kilttini ihmisenä, joka ei uskaltaisi sanoa vastaan. Uskon, että syy joka paikkaan repeämiseeni sekä työ- että vapaa-ajalla on ollut omassa hillitsemättömässä kiinnostuksessani "vähän kaikkea kohtaan" sekä siinä, että pieni mutta kunnianhimoinen uraohjus sisälläni on oppinut haalimaan kaikenlaista - niin paljon kuin mahdollista. Se on muka pakko, jotta saisi tuiki tärkeää kokemusta...

Tänä syksynä minulla on ollut pientä kriisiä töistä (epäilen olenko oikeassa paikassa, mikään ei jaksa innostaa jne.), mistä on toisaalta ollut se hyvä seuraus, että olen noussut motivaation pohjamudista opettelemalla tarkastelemaan jokaista uutta työtehtävää erittäin kriittisellä silmällä: Onko tässä mitään järkeä ja jos on, mitä minä hyödyn? Huvittaako minua tehdä tällaista? Asiat alkavat kummasti karsiutua jo ensimmäisen kysymyksen äärellä. Usein riittää, että hetkeksi pysähtyy ja ajattelee. Usein vain säntäämme töissä eteenpäin suorittaen ties mitä älyttömyyksiä miettimättä yhtään, mitä järkeä hommassa, voisiko asian tehdä toisin ja helpommin tai - mikä parasta - jättää kokonaan tekemättä.

Minimalismi rules. Vähemmän on enemmän, eikä työn raskaan raataja usein saa palkakseen edes kiitosta. Vaikka saisikin, niin eihän kissakaan kiitoksella elä. Saati aikuinen ihminen näin kalliissa maassa. 

Sitä paitsi jees-tyyppi saa ensin burnoutin ja sitten katkeroituu tai toisinpäin. Eikä ehdi nauttia kunnolla mistään. EI:n sanominen kannattaa myös siksi, että jämäköitä ja suoria ihmisiä pidetään yleensä vakuuttavina, miellyttävinä ja suosittuina.

No juu, ei EI-sanaa tiettye voi aina töissä käyttää - varsinkaan, jos sattuu olemaan tavistyöläinen kuten minä, eikä esimiesasemassa. Joskus - aika useinkin - pomon sana painaa enemmän. Silloin voi vaan ajatella, että no ainakin tästä saa palkkaa ja yrittää selvitä hommasta asap.

Työelämää ylpeämpi olen silti siitä, että alan oppia sanomaan EI myös vapaa-ajalla! Eli ns. kivoille jutuille. Jos tekee mieli löhötä sohvalle, en lähde oluelle vaikka kaveri rukoilisi. Ja kaveri aina ymmärtää - ja jollei ymmärrä, niin on huono kaveri. 

Varoituksen sana, että kieltäytymiseen ja oman itsensä kuuntelemiseen voi jäädä koukkuun. Niin minulle on käymässä. Kun kerran oppii sanomaan ei, on yhä tarkempi sen suhteen milloin ja minne lähtee mukaan ja lahjoittaa kallista aikaansa. Elämä on liian lyhyt kaikenmaailman kissanristiäisissä tuhlattavaksi.

Joskus olen jopa hypännyt ratikasta kesken matkaa ja palannut kotiin, jollei oikeasti ole huvittanutkaan mennä johonkin tilaisuuteen. Ja mikäs siinä, vaikka parempi tietty jos päätöksen osaa tehdä jo hyvissä ajoin. Opittavaa riittää, mutta tunnen suunnan olevan oikea!