Ihana, kamala äitiysloma

Jäin syyskuun alussa äitiyslomalle. Laskettu aika on lokakuun toisella viikolla. Viimeiset työviikot olivat hektisiä ja rankkuutta lisäsi se, että oma aivotoiminta tuntui olevan nollissa. Kuulemma raskauden aikana katoaa aivosoluja, joten ei mikään ihme.

Viimeisinä työviikkoina laskin kärsimättömästi aamuja ja unelmoin hetkestä, jolloin saisin jäädä kotiin – lähes vuoden kestävälle lomalle – uskomatonta! Ja itselleni täysin ennenkuulumatonta, sillä olen aina opiskellut ja tehnyt töitä tai molempia yhtäaikaa plus kaikki vapaaehtois- ja freelanceprojektit päälle. Olen aina tykännyt tehdä paljon kaikkea, olla monessa mukana ja siten tuntea oppivani ja kehittyväni joka päivä, sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti.

Pari ensimmäistä päivää äitiyslomalla kirmasin onneni kukkuloilla. Lähdin saman tien visiitille vanhempien luo Tampereelle, koska mies on päivät töissä. Nautin harvinaisesta tunteesta: keskellä päivää kaupungilla hengailusta ja kahvittelusta! Tuntui, että olen tekemässä jotain "laitonta", ja että kohta joku soittaa töistä ja tivaa, missä oikein olen. Ei soittanut silloin, eikä soita nyt. Siellä hommat jatkuvat täyttä höyryä, ilman minua.

Pari viimeistä viikkoa fiilis on ollut rauhaton ja enemmän tai vähemmän ahdistunut. Silitän kotona vauvanvaatteita, järjestelen tavaroita sinne tänne, pyörin kehää ja murehdin, onkohan minulla edes vuoden päästä työpaikkaa minne palata hallituksemme leikkaillessa (luultavasti meilläkin on yt:t tulossa jossain vaiheessa). Aika näemmä kultaa nopeastikin muistot, ja nyt olen ihan fiiliksissä työstäni. Eikä hormonimyrräkkä todellakaan helpota asiaa.

Toisaalta ajattelen – ja tiedän – että nyt pitäisi ottaa ilo irti loppuraskaudesta, vapaa-ajasta sekä viimeisistä "omista" päivistä, elää hetkessä eikä murehtia tulevia. Mutta ei se tietenkään noin vaan onnistu.

Mikä ihme tähän tunteeseen auttaisi? Kaveri suositteli ensiavuksi Facebookin ym. somen selaamisen vähentämistä, ja siinä on pointtinsa. Varsinkaan yksin kotona pläräiltynä FB:n uutisvirta ja kaverien kiinnostavat elämät ja urakuviot sekä Suomen ja maailman nykytilanne eivät auta lievittämään "minä vain täällä pesen lattioita ja vauvantarvikkeita" -angstia. Tarve tehdä edes jotain ja olla merkityksellinen on tosi kova. Toisaalta poden huonoa omatuntoa, sillä tiedän että uuden elämän kasvattaminen on se tehtävistä tärkein...

Huh. Saa nähdä, milloin synnytys käynnistyy, sillä odottavan aika todellakin on pitkä!

Kuinka suhtautua elämän mullistuksiin?

Pahoittelut heti alkuun. Luvassa ei ole "viittä vinkkiä" tai kattavaa vastausta kysymykseen, jota olen pohtinut jokaikinen päivä viime kuukausien aikana.

No, näköjään pohdin viimeisimmässä blogipostauksessani (josta on jo ihan liikaa aikaa!), ostaisinko uuden polkupyörän. Sitä pohdin edelleen eli tämä asia ei ole edistynyt, mutta muilta osin paljon on ehtinyt tapahtua. 

Vaihdoin työpaikkaa ja saan lokakuussa lapsen. Molemmat muutokset ovat onnellisia, mutta myös elämää mullistavia.

Ensinnä työ, lopulta paljon pienempi asia näistä kahdesta. Työpaikalla ihminen viettää kahdeksan tuntia vuorokaudesta ja jäljelle jäävästä ajastakin hän ajattelee työtä ainakin parisen tuntia. Riippuu tietty alasta, mutta ainakin omallani näin tuppaa olemaan.

Ehdin jo viettää kuherruskuukautta uudessa työssäni ja hehkuttaa sen mielekkyyttä kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, kunnes märkä rätti viskattiin vasten kasvoja. Uusi hallitus "hieman" leikkasi rahoitustamme (mistäpä järkevästä ne eivät olisi leikanneet) ja edessä lienee lähiaikoina elämäni ensimmäiset YT:t, jossa väki vähenee rankalla kädellä. Hullu tunne, sillä tähän mennessä olen aina ollut itse se joka päättää, milloin on aika vaihtaa työpaikkaa. Ironista, nyt kun kerrankin löysin jotain mielekästä...

Rajut leikkaukset heikoimassa asemassa olevilta sekä uuden hallituksen tyly ja kova linja on aiheuttanut itselleni isoa alakuloa viime aikoina. Osittain syy lienee hormoneissa.

Tästä päästään toiseen mullistukseen. Raskaus. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, mutta joskus viime vuoden aikana ajatus lapsesta ei enää tuntunutkaan absurdilta, vaan ensin orastavalta mahdollisuudelta ja pikkuhiljaa yhä varmemmalta. Silti raskaus oli yllätys (vuosien e-pillereiden käytön jälkeen kuukautiset tulivat miten sattuu tai yleensä jättivät tulematta).

En ole vieläkään täysin sisäistänyt, että lokakuussa meitä on kolme. Uskomatonta kuitenkin on, miten luonnolliselta raskaus on tuntunut. Onneksi kaikki on mennyt tähän asti vallan mainiosti, alkupahoinvointien ja tajuttoman väsymyksen jälkeen, ja olotila tuntuu yleensä joka mukavalta.

Ennen kaikkea juuri nyt tuntuu hyvältä saada elämään täysin uudenlaista sisältöä ja perspektiiviä. Olen aina lähinnä keskittynyt itseeni (minun urani, haaveeni, elämäni), joten tulee olemaan erittäin terveellistä viettää lähes vuosi muualla kuin työelämässä, ihan erilaista projektia vaalien.

Saa nähdä, mitä tuleman pitää...