Ihana, kamala äitiysloma

Jäin syyskuun alussa äitiyslomalle. Laskettu aika on lokakuun toisella viikolla. Viimeiset työviikot olivat hektisiä ja rankkuutta lisäsi se, että oma aivotoiminta tuntui olevan nollissa. Kuulemma raskauden aikana katoaa aivosoluja, joten ei mikään ihme.

Viimeisinä työviikkoina laskin kärsimättömästi aamuja ja unelmoin hetkestä, jolloin saisin jäädä kotiin – lähes vuoden kestävälle lomalle – uskomatonta! Ja itselleni täysin ennenkuulumatonta, sillä olen aina opiskellut ja tehnyt töitä tai molempia yhtäaikaa plus kaikki vapaaehtois- ja freelanceprojektit päälle. Olen aina tykännyt tehdä paljon kaikkea, olla monessa mukana ja siten tuntea oppivani ja kehittyväni joka päivä, sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti.

Pari ensimmäistä päivää äitiyslomalla kirmasin onneni kukkuloilla. Lähdin saman tien visiitille vanhempien luo Tampereelle, koska mies on päivät töissä. Nautin harvinaisesta tunteesta: keskellä päivää kaupungilla hengailusta ja kahvittelusta! Tuntui, että olen tekemässä jotain "laitonta", ja että kohta joku soittaa töistä ja tivaa, missä oikein olen. Ei soittanut silloin, eikä soita nyt. Siellä hommat jatkuvat täyttä höyryä, ilman minua.

Pari viimeistä viikkoa fiilis on ollut rauhaton ja enemmän tai vähemmän ahdistunut. Silitän kotona vauvanvaatteita, järjestelen tavaroita sinne tänne, pyörin kehää ja murehdin, onkohan minulla edes vuoden päästä työpaikkaa minne palata hallituksemme leikkaillessa (luultavasti meilläkin on yt:t tulossa jossain vaiheessa). Aika näemmä kultaa nopeastikin muistot, ja nyt olen ihan fiiliksissä työstäni. Eikä hormonimyrräkkä todellakaan helpota asiaa.

Toisaalta ajattelen – ja tiedän – että nyt pitäisi ottaa ilo irti loppuraskaudesta, vapaa-ajasta sekä viimeisistä "omista" päivistä, elää hetkessä eikä murehtia tulevia. Mutta ei se tietenkään noin vaan onnistu.

Mikä ihme tähän tunteeseen auttaisi? Kaveri suositteli ensiavuksi Facebookin ym. somen selaamisen vähentämistä, ja siinä on pointtinsa. Varsinkaan yksin kotona pläräiltynä FB:n uutisvirta ja kaverien kiinnostavat elämät ja urakuviot sekä Suomen ja maailman nykytilanne eivät auta lievittämään "minä vain täällä pesen lattioita ja vauvantarvikkeita" -angstia. Tarve tehdä edes jotain ja olla merkityksellinen on tosi kova. Toisaalta poden huonoa omatuntoa, sillä tiedän että uuden elämän kasvattaminen on se tehtävistä tärkein...

Huh. Saa nähdä, milloin synnytys käynnistyy, sillä odottavan aika todellakin on pitkä!

Kun kaikki ärsyttää - olekin kiva ja tee suklaakeksejä!

Maanantailla ja minulla on viha-viha-suhde, eikä marraskuun pimeys ja kylmyys auta lämmittämään jäistä suhdetta.

Tänään raahauduin töihin, ja tuntui että aloin (pikkuisen) heräillä vasta viidennen kahvikupin jälkeen puoliltapäivin. Lounaalla ruoka ei maistunut, fiilis oli kuin herätettäisiin kesken makeimpien unien syömään ruokalan ankeahkoa borsch-soppaa ja nahkeita kasviksia. Ja niinhän se olikin. Jätin puolet ja palasin pitkin hampain iltapäiväksi nuokkumaan tietokoneen ääreen.

Mitään en ollut saanut aikaiseksi, paitsi yltyvää valitusta ja murjotusta, kun kello viisi annoin olla ja leimasin itseni ulos - eikun pimeyteen ja kylmyyteen. Tupakalle samaan aikaan ilmestynyt työkaveri selitti vielä jotain, mutta totesin että nyt on pikkuisen kiire... ja soitin poikaystävälle, koska pitäähän kaikelle tälle valitukselle saada äkkiä kuuntelija, joka ei muutakaan voi. Tapasimme Kampin keskuksessa, jossa pyörimme kehää ja keskustelimme tätä rataa:

- Ärsyttää, väsyttää, mikään ei huvita, tahdon tehdä jotain kivaa...
- No mitä sä oikein haluaisit, mennäänkö leffaan?
- Äh en mä tiedä, ei siellä kuitenkaan mitään mene.
- No mennäänkö glögille?
- Njää ei tee mieli.
- Menntäiskö kävelylle?
- Eikä, liian kylmä.
- Kotiin?
- Äh, liian tylsää. Mä haluan seikkailuja! Siis tää elämä ylipäänsä on yhtä tylsää rutiinia! Ihan kauheeta! Miten me ollaan tähän tultu!?!

Poikaystävä-parka, mutta tämä on sen osa - ainakin kerran kuussa.

Päädyimme ostamaan luomuviiniä Alkosta, kahdet lohdutuskorvikset Kampin keskuksen Bijou Brigittestä, lottokupongin R-kioskista (aina pitää olla toivoa) sekä suklaapatukan, jonka söin kokonaan ihan itse.

Voi poikaystävää. Sääli iski ja lupailin leipoa hänelle suklaahippukeksejä - ja sen teinkin. Idea oli jostain ihme syystä lentänyt mieleen tänään töissä, jossa selailin reseptejä ja tulostin sen, jonka kommenteista löytyi eniten hehkutusta - siis niistä muutamista, jotka kävin läpi. Resepti löytyi Leivontamatka-blogista. Kieltämättä keksit onnistuivat ihan ok ekaksi kerraksi - ja kävivät kiitettävästi kaupaksi, tosin ilman vertailukohtaa... No, eihän nämä mitään muotovalioita ole, mutta mitä väliä. Poikaystävä ripotteli vielä kuumien keksien päälle ekstra-fazerin-marjasuklaat niin voilà.

Suklaakeksejä ankeaan maanantaihin. Toimii ja koti tuoksuu niin makealta jälkeenpäin.

Keksejä voi nauttia kaakaon kanssa. Tämän pussin toin Nicaraguasta - maissista valmistettua kaakaojauhetta, erityisen makuista.

Päivän opetus: jos on paska päivä, niin sen sijaan että että rypisi itsesäälissä kannattaakin (yrittää) kääntää katse läheisiin, olla kiva ja unohtaa samalla oma kurja olo. Tänään, aikani valitettuani, ilmoitin yllättyneelle poikaystävälle, että itse asiassa tänään on hänen päivänsä! Suklaakeksien lisäksi annoin hänen valita elokuvan katsottavaksi (vaikka se lopulta jäikin tekemättä) ja yritin hemmotella kaikin tavoin. Ja tadaa, oma olo parantui kuin ihmeen kaupalla! Enää ei ärsytä - ainakaan ihan yhtä paljoa.