Hääpaniikki (ei onneksi oma)

On niitä (vai onko?), jotka miettivät viikkoja etukäteen mitä panna päälle häihin tai vastaaviin fiineihin tilaisuuksiin. Itse aloin miettiä asiaa tänä aamuna, kun juhlat alkavat iltapäivällä. Tämä johtuu ehkä yleisestä nihkeydestäni häitä kohtaan – varsinkin käytännössä tuntemattomien poikaystävän kaverien. Tästä tilitin jo eilisessä postauksessa...

No, kaikesta huolimatta päätin aamulla repäistä siivun omaa aikaa tästä viikonlopusta. Lähdin juoksulenkille uskomattoman kauniiseen syysaamuun! Meri oli tyyni, aurinko lämmitti naamaa ja lehdet kiiluivat upean punakeltaisina... Ah!

Oma hetki sai paremmalla tuulelle, jopa siinä määrin että kotiin tultuani hoputin poikaystävänkin lenkille. Otimme järkkärikamerat mukaan ja vaelsimme Hietsun rantoja ja hautausmaata. Kuvia otimme parisataa kun oli niin kaunista.

Äsken kävin suihkussa ja lakkasin kynteni, joten nyt ei auta möllöttää sohvalla ja kirjoittaa blogia. Päällä lökäpöksyt, naama meikittä ja tukka sotkussa. Vieressä poikaystävä fotoshoppaamassa valokuvia... No, onhan tässä vielä reilu tunti aikaa!

Onneksi sain äsken valitsemani (superryppyisen) juhlamekon silitettyä. Operaatioon liittyi pieni kriisi. Kaivoin silitysraudan kaapin pohjalta ja poikaystävä huomasi, että se valutti sikana vettä.

Jostain ihme syystä hän sai päähänsä liimata silitysraudan pohjan aukkoja liimalla. Huomautin, että liimahan sulaa todella ikävästi vaatteen päälle! Hups, ei ollut tullut mieleen...

No, jotenkin ihmeen kaupalla saimme mekon silitettyä raudan nokkaa käyttäen. Tuossa se roikkuu henkarissa odottamassa, että pukija olisi vihdoin valmis.

Seuraava kriisi koittanee parin minuutin päästä, kun lähden vaatehuoneeseen penkomaan ehjiä sukkahousuja. Tietää, miten siinä käy... tarkenisikohan tuolla vielä ilman?

No mutta, eikun iloista lauantaita itse kullekin, juhlilla tai ilman! ;)

Kaverin häät – onko pakko jos ei halua?

En ole perinteisten häiden "ylin ystävä". Huomenna on poikaystävän kaverin häät, johon minutkin on kutsuttu. Asiasta tekee vielä mielenkiintoisemman se, etten ole koskaan tavannut morsianta ja sulhasenkin vain kerran pari. Luultavasti en myöskään tunne yhtään häävierasta.

Kaiken kukkuraksi jostain selvittämättömästä syystä sulhanen on ollut niitä ihmisiä, joiden kanssa ei vaan jostain syystä tule toimeen. Tiedätte ehkä tunteen. Ei tyypissä varmaan ole mitään vikaa, jostain syystä vaan hänestä tulee outo fiilis.

Tältä pohjalta pistän huomenna mekon päälle (ei vielä hajuakaan minkä mekon!) ja suuntaan avecina hääjuhliin. Hiphei.

Onko pakko jos ei halua? Tätä olen tiedustellut tällä viikolla pariin otteeseen poikaystävältä, joka sanoi että ei tietenkään ole mutta antoi samalla ymmärtää että parempi olisi jos tulisit... Hän on liiankin huomaavainen muiden tunteiden suhteen, eikä toisaalta tahdo mennä paikalle yksin. Ja minähän menen, kun en halua laittaa toista hankalaan välikäteen.

On jännää – ja surullistakin – huomata, kuinka vuosien ja kiireen myötä tulee yhä mustasukkaisemmaksi vähäisestä omasta ajastaan. Minulla olisi nyt vapaa viikonloppu, mutta ei sitten olekaan. Olen siis nihkeä.

Toisaalta oma nihkeys ärsyttää. Joitakin vuosia sitten olisin varmaan ollut että onpas hauskaa, juhlat tiedossa ja paljon uusia ihmisiä! Nyt jaksan tutustua yhä vähemmän uusiin ihmisiin, joiden kanssa ei usein löydy juuri yhtään mitään yhteistä.

Saapa nähdä, millaista porukkaa huomenna kohtaan häissä. Toivon todella, että joudun syömään sanani ja että tiedossa on hauskat juhlat. No, eikun hymyä huuleen ja tarkistamaan oma asenne ensiksi!