Kaiken kukkuraksi jostain selvittämättömästä syystä sulhanen on ollut niitä ihmisiä, joiden kanssa ei vaan jostain syystä tule toimeen. Tiedätte ehkä tunteen. Ei tyypissä varmaan ole mitään vikaa, jostain syystä vaan hänestä tulee outo fiilis.
Tältä pohjalta pistän huomenna mekon päälle (ei vielä hajuakaan minkä mekon!) ja suuntaan avecina hääjuhliin. Hiphei.
Onko pakko jos ei halua? Tätä olen tiedustellut tällä viikolla pariin otteeseen poikaystävältä, joka sanoi että ei tietenkään ole mutta antoi samalla ymmärtää että parempi olisi jos tulisit... Hän on liiankin huomaavainen muiden tunteiden suhteen, eikä toisaalta tahdo mennä paikalle yksin. Ja minähän menen, kun en halua laittaa toista hankalaan välikäteen.
On jännää – ja surullistakin – huomata, kuinka vuosien ja kiireen myötä tulee yhä mustasukkaisemmaksi vähäisestä omasta ajastaan. Minulla olisi nyt vapaa viikonloppu, mutta ei sitten olekaan. Olen siis nihkeä.
Toisaalta oma nihkeys ärsyttää. Joitakin vuosia sitten olisin varmaan ollut että onpas hauskaa, juhlat tiedossa ja paljon uusia ihmisiä! Nyt jaksan tutustua yhä vähemmän uusiin ihmisiin, joiden kanssa ei usein löydy juuri yhtään mitään yhteistä.
Saapa nähdä, millaista porukkaa huomenna kohtaan häissä. Toivon todella, että joudun syömään sanani ja että tiedossa on hauskat juhlat. No, eikun hymyä huuleen ja tarkistamaan oma asenne ensiksi!
