Siivouspäivä – toimii, sopivalla itsehillinnällä

Siivouspäivää olemme viettäneet tänään pitkän kaavan kautta, vaikka visiittimme keskittyikin Karhupuiston kulmille. Uskomaton määrä kirppismyyjiä jo heti aamusta, vau!

Aamupäiväksi pääsin jopa töihin Siivouspäivään, sillä työpaikka oli siellä edustettuna. Muutamme ensi kuussa uusiin tiloihin, joten suursiivous tuli toden totta tarpeeseen. Kauppa kävi, ja mitä erikoisin tavara löysi uuden kodin, samoin kuin työkavereiden lasten vaatteet.






Hauskaahan tuo oli ja tavarasta on aina yhtä vapauttavaa päästä eroon (jopa muiden tavarasta!), vaikka pikkuisen kirpaisi pyöräillä lauantaina(kin) aamukasilta töihin.

Työvuoron päätyttyä kierros halki Karhupuiston ja lähiympäristön tuotti hedelmää, vaikka olenkin ylpeä siitä, kuinka pienen kassin kanssa palasin kotiin. Itsehillintä taitaa kehittyä, tai sitten tarjolla ei vain ollut mitään mieletöntä oikeasti tarpeellista.

Poikaystävä sen sijaan innostui: 16 CD:tä, maissilehdistä tehty taulu Keski-Amerikasta, afrikkalainen muki ja pingismaila koteloineen. Mikäs siinä, kun tarpeeseen (ehkä) tulee. Voihan tarpeettomat sitten myydä kirppiksellä, jos vain raaskii...

Itse keskityn aina vaatteisiin, en oikein osaa edes katsella muuta kirppiksiltä, mikä on vähän harmi. Täytyy harjoitella katseen ohjaamista laajemmin.

Vaatteiden suhteen olen onneksi oppinut kriittisesti, ja yritän vältellä nukkaantunutta ja ryppyistä henkkamaukka- & ginatricot -massakamaa, vaikka joskus joukossa saattaa olla helmi.

Poikaystävä osti kotiin tällaisen taulun. "Pientä" keskustelua tullaan käymään siitä, mihin tämä esille laitetaan – siis jos laitetaan...

Itse ostin vain kaverilta eurolla Numphin t-paidan, mukavan simppeli ja yleensä tämän tanskalaismerkin vaatteista tykkään.

... sekä Cosin uudenveroisen villamekon talveksi, hinta kuusi euroa. Harmaita villamekkoja minulla riittää, mutta mihinkäs seepra pilkuistaan pääsisi. Siitä huolimatta, että olen pyhästi luvannut itselleni olla ostamatta lisää mustaa ja harmaata. Tänään ei yhtään mitään muuta sitten löytynytkään...

Työn raskaan raataja ei vapaailtaa näe

Huh mikä päivä. Palasin töistä kotiin kello 20.30. Samoin kuin poikaystävä, molemmat puolikuolleina. Treffasimme ensin lähipizzeriassa, joimme oluet, yritimme jutella jotain järkevää ja ryömimme kotiin. Ja vielä aamulla aikomuksena oli viettää mukava pitkä vapaailta kotona ja käydä juoksulenkillä. Toiveajattelua!

Silti. Pistää vihaksi, että työ vie ihan liian paljon kallisarvoista aikaa. Elämä on lyhyt, enkä ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä tekisivät kaikella vapaa-ajalla. Ei ole todellakaan ollut sitä ongelmaa, päinvastoin kyllä, ja nykyään ihan liian usein.

Siinä vaiheessa, kun kello käy seiskaa ja suunnittelukokous venyy ja vanuu eikä toimiston tulevaisuus ole yhtään sen selkeämpi kuin ennen kokousta, alkaa motivaatio kummasti hiipua. No, tavallaan kadehdin niitä ihmisiä, jotka jaksavat aina vaan uudelleen innostua ja ottaa työasiat niin kovin tosissaan. Kyllä minäkin työstäni tykkään jne., mutta joku raja!

Sitä en edelleenkään tajua, miksi ihmiset laitetaan päivystämään - työtahdista ja tehokkuudesta riippumatta - 8 tuntia toimistolla ja istumaan loputtomissa kokouksissa. Epäilisin, että sama toistuu ihan liian monella työpaikalla.

Kellokortit ja ainakin puolet kokouksista joutaisivat saman tien roskikseen! Takuulla työtyytyväisyys paranisi huomattavasti ja tulokset paranisivat. Vähän vapautta, kiitos!

Kas, kello onkin jo käynyt verran että pakko raahautua sohvalta möllöttämästä nukkumaan... jotta jaksaa huomenna klo 8 olla virkeänä toimistolla... kokoustamassa. Ei hyvä tsiisus, ja nyt on vasta keskiviikko. Eikun hyvää yötä ja kohti viikonloppua, kaikki työn raskaan raatajat!