Huh mikä päivä. Palasin töistä kotiin kello 20.30. Samoin kuin poikaystävä, molemmat puolikuolleina. Treffasimme ensin lähipizzeriassa, joimme oluet, yritimme jutella jotain järkevää ja ryömimme kotiin. Ja vielä aamulla aikomuksena oli viettää mukava pitkä vapaailta kotona ja käydä juoksulenkillä. Toiveajattelua!
Silti. Pistää vihaksi, että työ vie
ihan liian paljon kallisarvoista aikaa. Elämä on lyhyt, enkä ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä tekisivät kaikella vapaa-ajalla. Ei ole todellakaan ollut sitä ongelmaa, päinvastoin kyllä, ja nykyään ihan liian usein.
Siinä vaiheessa, kun kello käy seiskaa ja suunnittelukokous venyy ja vanuu eikä toimiston tulevaisuus ole yhtään sen selkeämpi kuin ennen kokousta, alkaa motivaatio kummasti hiipua. No, tavallaan kadehdin niitä ihmisiä, jotka jaksavat aina vaan uudelleen innostua ja ottaa työasiat niin kovin tosissaan. Kyllä minäkin työstäni tykkään jne., mutta joku raja!
Sitä en edelleenkään tajua, miksi ihmiset laitetaan päivystämään - työtahdista ja tehokkuudesta riippumatta - 8 tuntia toimistolla ja istumaan loputtomissa kokouksissa. Epäilisin, että sama toistuu ihan liian monella työpaikalla.
Kellokortit ja ainakin puolet kokouksista joutaisivat saman tien roskikseen! Takuulla työtyytyväisyys paranisi huomattavasti ja tulokset paranisivat. Vähän vapautta, kiitos!
Kas, kello onkin jo käynyt verran että pakko raahautua sohvalta möllöttämästä nukkumaan... jotta jaksaa huomenna klo 8 olla virkeänä toimistolla... kokoustamassa. Ei hyvä tsiisus, ja nyt on vasta keskiviikko. Eikun hyvää yötä ja kohti viikonloppua, kaikki työn raskaan raatajat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti