Ison ruokakaupan kirouksesta

Kotimaisia omenoita, avokado, raejuustoa, mantelimaitoa, kevytmaitoa poikaystävälle, pyykinpesuainetta, wc-raikastin, 2 lottoriviä, (biohajovia kotimaisia!) terveyssiteitä, hedelmäpurkkaa & kuivattuja härkäpapuja (nam!)... Kaiki nämä ostin äsken, kun päätin lähi-Alepan sijaan mennä oikein isoon kauppaan, Ruoholahden Citymarkettiin.

Menin ostamaan pyykinpesuainetta, mantelimaitoa (iski yhtäkkiä himo) ja terveyssiteitä, joten suhteellisen kurissa onnistuin itseni pitämään. No, kuitissa luki 30 euroa, mikä ei ollut hyvä juttu.

Jälleen tuli todistetuksi yksi elämän tosiasioista: isoissa kaupoissa asioidessa tulee ostaneeksi paljon enemmän kuin pienissä. Päättely ei vaadi tutkintoja.

Yleensä en tykkää ankeasta lähi-Alepastamme, mutta tässä suhteessa se on hyvä. Päivästä ja kuukaudesta toiseen sama, tylsä valikoima ei pistä mieltä haikailemaan mitään tai hengaamaan yhtään kauempaa kuin on pakko. Tutut tavarat löytyvät tutuilta paikoiltaan suit sait, ja eikun äkkiä ulos ja kotiin.

Citymarketissa hyllyt notkuvat tuotteita, joista en ole edes tiennyt. Juustohyllyllä vierähti ainakin 10 minuuttia pällistellessä, enkä edes tykkää juustosta (paitsi Polar 15:sta). En edes ostanut mitään.

Lisäksi tuotteiden löytäminen kestää niin kauan, että ehtii jo unohtaa mitä etsi ja on sen sijaan haalinut (liian isoon) ostoskoriin kaikkea "kivaa" lottokupongista vessanraikastimeen.

Tästä aiheesta olen ennenkin valittanut, mutta ihmisen mielenterveydelle tällainen valikoima ei vaan voi tehdä hyvää!

Elämä menee monimutkaisiksi. Alkaa miettiä, että jos ostan juuri tuon juuston kymmenien valikoimasta niin ehkä minusta tulee hiukan onnellisempi. Tai tästä illasta ainakin iloisempi? Mutta mikä juusto ostaa?!

Lisäksi ihminenhän on luonteeltaan utelias ja haluaa kokeilla kaikkea – hypermarketissa kaikkea ei vaan voi kokeilla, siihen ei yksi elämä riitä! Tämä ahdistaa.

Tärkein pointti kuitenkin on, ettemme me missään nimessä tarvitse kaikkea tätä tai lisäimpulsseja materian ostamiseen. Kulutustahan pitäisi vähentää, mutta minkäs teet kun kiusauksia riittää. Liha on heikko. Ja mieli kanssa.

Täytyy taas yrittää pysytellä pikkukaupoissa...

Ruokaostoksilla poikaystävän kanssa - kuka maksaa ja kuka syö?

Olen pitänyt itseäni seikkailunhaluisena ihmisenä, joka osaa ovelasti väistää tylsiä rutiineja. Aika ironista, kuinka rutiineihin kiinnittynyt tajuan olevani ihan liian monissa asioissa - kuten ruokaostoksilla. Käsittämätöntä, kuinka ostoskärryyn päätyvät aina samat jutut - tietenkin jopa samassa järjestyksessä, sen kummemmin asiaa ajattelematta.

No juu, joskus olen kokeillut ostaa jotakin ihan uutta - yleensä huonolla menestyksellä: en ole tykännyt tai tuote on jäänyt kaappiin pyörimään.

Ainoa jonkinkokoinen muutos ostosrutiineissani tapahtui, kun muutin yhteen nykyisen poikaystävän kanssa pari vuotta sitten.

Suhteen ensimmäinen yhteinen kauppareissu on aina yhtä jännittävä: kuka ostaa mitäkin ja muotoutuuko meille yhteisiä juttuja, joita aletaan ostaa "nyt kun aletaan ollaan yhdessä".

No ei oikeastaan. Molemmat ostavat pitkälti omat juttunsa: poikaystävä juo kevytmaitoa, minä soijamaitoa; poikaystävä syö homejuustoa, minä Polar 15%:aa; poikaystävä juo kokista, minä yritän juoda VETTÄ - vaikka olenkin aina kärkkymässä hörppyä poikaystävän kuplivasta kokistuopista jäillä - ei sellaista voi vastustaa, oli kuinka paha terveydelle hyvänsä.

Ehkä parisuhteemme salaisuus onkin, että molemmilla on omat makunsa ja tottumuksensa, eikä kumpikaan mene toisen tuotteille? Paitsi minä joskus salaa. Yleensä aina voi kuitenkin luottaa siihen, että jos on ostanut maitoa, sitä löytyy kaapista sama määrä kuin minkä sinne viimeksi jätti. Tärkeä asia.

Tänään kävin ruokaostoksilla pitkästä aikaa yksin, kun poikaystävä on juhlimassa kaverin polttareita Pietarissa kolme päivää (huhhuh). Ostin siis ruokaa vain itselleni - enkä pyytänyt kuittia.

Meillä on nimittäin sellainen käytäntö, että keräämme kaikki ruokaostosten kuitit kaappiin yhteen paikkaan. Kerran kuussa Excel-nörtti poikaystävä tekee koosteen siitä, kuinka paljon rahaa on palanut lähi-Alepaan sekä kumpi maksaa kenelle ja mitä. Yleensä hän maksaa minulle, sillä maksan koska omistan S-etukortin. No juu.

Joka kerta poikaystävä myös ilmoittaa summan, mutta en tiedä onko kumpikaan tähän mennessä oikeasti maksanut jotakin toiselle - summa kun vaihtuu joka kuukausi, ja tuntuisi typerältä antaa käteen parikymmentä euroa...

Käytäntö on kyllä toiminut erinomaisesti. Alussa nimittäin pohdimme, miten hoitaa ruokaostokset. Kumpikaan halunnut perustaa uutta tiliä tms. nykyisten lisäksi riesaksi. Tai alkaa laskeskella, kumman ruuat tulevat kalliimmaksi... huhhuh.