Jutussa Suomen Olympiakomitean vastaava lääkäri Harri Hakkarainen "pitää tärkeänä, että proteiinilisien käyttäjä tietää, mitä tekee – eli suhteuttaa proteiininsaantinsa harjoitusten laatuun ja määrään".
Pidän itseäni taviskuntoilijana. Lääkäri-Hakkarainen kuvailee sellaiseksi ihmistä, joka liikkuu esim. tunnin kerrallaan joka toinen tai kolmas päivä. Hakkaraisen mielestä tätä tahtia harjoittelevalle riittää yleensä normaali ruoka ilman proteiinilisiä.
Tavallisen kuntoilijan proteiinintarve on gramma painokiloa kohden vuorokaudessa. Siis jos painaa vaikka 55 kiloa niin tarve on 55 grammaa. Ei mikään mahdoton määrä. Kevyet kilometrit -blogissa voi vertailla proteiininlähteitä, esim. raejuustossa on merkistä riippuen proteiinia noin 20 grammaa.
Toki proteiinia voi vetää enemmänkin, jos mieli tekee ja kroppa sitä anoo. Ja oikeasti aktiiviset liikkujat ovat tietty asia erikseen.
Hakkaraisen mukaan voimaharjoitellessa voi syödä enemmän juuri raejuustoa, tonnikalaa, vähärasvaista lihaa tm. proteiinipitoista.
Kestävyysharjoituspäivinä ei tarvitse suosia proteiinipitoisia ruokia vaan panostaa kasviksiin, hedelmiin ja vihanneksiin. Kuulostaa loogiselta.
Ja hei, taas pakko palata "vanhoihin hyviin aikoihin", jolloin porukka raatoi pellolla aamusta iltaan. Tuskinpa tuolloin kyläkaupasta löytyi proteiinipatukoita, -juomia tai -jauheita. Hengissä pysyttiin ihan ok kuitenkin, vaikka "treeni" oli paljon rankempaa kuin monella kuntosalin juoksumatolla piipahtavalla.
Itsellänikin olisi ehkä peiliinkatsomisen paikka, sillä aika usein laukussa odottaa proteiinipatukka treenin jälkeen. Tiedostan kyllä täysin, etten sellaista tarvitsisi, eli himon taustalla on monisyinen lumevaikutus:
1) Patukkaa purressa on jotenkin urheilullisempi fiilis, sellainen fitnessfiilis
2) onhan ne hyvän makuisia ja




