Työ tai parisuhde - miksi jompikumpi aina mättää?

Tapasin eilen joukon tyttökavereitani ja ajauduimme vaihteeksi elämän peruskysymysten äärelle. Vallitseeko työn ja parisuhteen välillä kauhun tasapaino? Jos töissä menee hyvin, niin parisuhde kosahtaa - tai toisinpäin. Entä löytyykö Suomesta vielä normaaleja, vähintäänkin alkeelliset sosiaaliset taidot hallitsevia miehiä poikaystäviksi?

Ystäväni sai eilen ostamansa asunnon avaimet. Loistava syy kutsua kaverit koolle viettämään kesäistä perjantai-iltaa skumppaa nauttien ja remonttisuunnitelmia tehden.

Ilta-aurinko paistoi sisään sata vuotta vanhan talon isoista ikkunoista. Yksiön varustukseen kuuluivat myös lautalattiat ja korkeat huoneet - täydellistä, ainakin pienen remontin jälkeen. Onneksi ystäväni on kätevä remontti-Riitta.

Vaihdoimme kuulumisia, ja skumppapullojen poksahdellessa menimme yhä syvemmälle. Tässä pätkiä ystävieni, "menestyvien ja fiksujen" kolmikymppisten naisten elämästä - varoitus, ei pelkkää ruusuilla tanssimista.

Kuva: Happier Endings

L on juuri saanut kuulla ylennyksestä töissä. Onnittelimme, mutta L kertoi olevansa paniikissa ja kärsivänsä unettomuudesta, sillä hän tietää hyvin etteivät vanhemmat, huonommin koulutetut mutta vuosia talossa olleet työkaverit hyväksy uuden tulokkaan (ja vielä nuoren naisen!) ylennystä. Todellinen ongelma on silti (ex) poikaystävä, jolla on jo pitkään ollut mielenterveysongelmia - kuten L:n edelliselläkin poikaystävällä. Ja nykyisen piti vihdoin olla se normaali, tasapainoinen kaveri. Kohtalon ivaa. Vuosien yrittämisen jälkeen ystävä ei enää jaksa, oli pakko erota. Tilannetta hankaloittaa äsken ostettu yhteinen koti, jossa täytyy yrittää sinnitellä. Se on kuitenkin koti, vaikkei ole helppoa jakaa asunto miehen kanssa, joka ei edes kestä kuulla ääntäsi.

Y on viime aikoina viettänyt kaiken vapaa-ajan remontoiden uutta kotiaan, enkä ollut nähnyt häntä kuukausiin. Y esitteli ylpeänä asuntonsa kuvia iPhonesta. Kaikki oli viimeisen päälle. Onneksi koti on hyvä, koska muutoin on vähän rankempaa. Määräaikainen opettaja irtisanottiin jälleen kerran kesäksi, eikä työtön voi hirveästi nauttia kadehditusta opettajan kesälomasta. Lisäksi poikaystävä, ystäväni "elämän mies", koki vanhan suolan janoa exäänsä ja suhde on nyt katkolla. Alakuloinen ystävä kuiskasi, että kaiken tämän keskelle mahtui keskenmeno.

Sinkku S:llä ei (tällä hetkellä) ole polttavia mieshuolia, työelämässä kylläkin. S tekee tutkimusta yliopistolla, mutta kertoi parhaillaan etsivänsä töitä muualta katalan pomon takia. Esimies pimittää tietoa S:ltä, vähentää selän takana hänen tutkimusrahojaan ja muuta mukavaa.

Kuva: Happier Endings

P:llä ei mene sen paremmin. Ihmissuhde kyllä toimii, mutta miespuolinen työpari on lopettanut puhumisen hänen kanssaan. Nuori nainen on uhka, varsinkin kun kukaan ei oikein tiedä, mitä tämä keski-ikäinen mies itse puuhailee työpaikalla.

U on töissä politiikan parissa. Työn on kuulemma "ihan ok", mutta määräaikainen ja palkka surkea. Hän muutti äsken uuteen vuokra-asuntoon, mutta veri vetää maailmalle. Ei ole miestä saati lasta pidättelemässä. Kauniilla ja fiksulla naisella on kyllä monenlaista miesviritystä, mutta jokainen paljastuu ikäväksi tyypiksi, jolta puuttuu kokonaan kyky kohdella naista hyvin. Tämän kevään heila hylkäsi U:n perinteisen "tyylikkäästi" jättämällä yllättäen vastaamatta puheluihin ja viesteihin. Kun ystäväni tapasi miehen kuukausia myöhemmin, tämä totesi muina miehinä että "ei olla törmättykään". Seuraavan kerran U törmäsi mieheen ravintolassa, treffeillä toisen naisen kanssa.

Ystäväni G:llä on takanaan erityisen karsea ero. Pitkäaikainen poikaystävä pudotti eräänä päivänä pommin, että on rakastunut toiseen. Samalla mies ilmoitti, että nyt alkaa valintajakso, koska hän ei vielä tiennyt "kumman kaa" haluaisi olla. Ystäväni joutui sairaalle koeajalle omassa kodissaan. Valinta ei kohdistunut häneen. Sittemmin J on tehnyt kiinnostavaa uraa, mutta rankka työ vie mehut ja tulevaisuus on epävarma.

Kuva: Töölönlahti yöllä 29.6. Happier Endings

Kun pyöräilin kotiin kauniissa kesäillassa mietin, voiko olla sattumaa että kahdeksan upeaa sinkkukaveriani eivät ikinä tunnu löytävän edes suht kelvollista miestä, vaan saavat kerta toisensa jälkeen kylmää vettä niskaan. Onko liikaa pyydetty saada esimerkiksi selitys sille, miksi mies jättää noin vain vastaamatta viesteihin? Onko liikaa vaadittu, että saisi inhimillistä kohtelua?

Viime aikoina tietyillä tahoilla on kehotettu naisia olemaan vähemmän kriittisiä miesten suhteen. Muuten kun moni mies jää ilman. No juu. Millaisia kriteerejä ystävilläni sitten on miesten suhteen?

"Ei mielenterveysongelmia ja pitää olla älykäs, toteaa yksi."
"Ensimmäinen riittää, kunhan on järjissään."

Tähän on tultu. No, kelvollisesta ulkonäöstä lienee myös iloa.

PS: Nuorten naisten työelämän ongelmia pohdin blogissa myöhemmin... niistäkin riittää sanottavaa!