Tänään hengasimme aurinkoisella Maailma kylässä -festivaalilla ja päädyimme mongolialaisen kurkkulaulubändin keikan jälkeen läheiseen baariin sekalaisella porukalla. Mukanamme oli yksi kaveri, jolla lievästi sanottuna riittää juttua muutaman oluen jälkeen. Siis riittää ja riittää. Hänen seurassaan alkaa äkkiä engästyttää, eikä väliin saa sanottua juuri mitään.
Puhumisen ideaalimäärä on mietityttänyt minua viime viikkoina poikaystävän todettua, kuinka minä puhun paljon.
Kommentti oli vastaus hetken mielijohteesta heittämääni toiveeseeni, että olisi kiva kuulla enemmän hänen (työ)kuvioistaan ja mielipiteistään ylipäänsä. Poikaystävä vastasi, että hän on lakannut kertomasta minulle kaikesta, koska ei yksinkertaisesti saa suunvuoroa!
Kuulemma minä alan heti innokkaasti kertoa omasta työpäivästäni ja vaikka jaksaisinkin hetken kuunnella hänen juttujaan (joita kuitenkin aina varta vasten kysyn, muistutin hänelle) niin keskittymiseni herpaantuu ihan liian nopeasti.
Olin aika isolla ällikällä lyöty. Olen tainnut elää kuplassa, sillä olen aina pitänyt itseäni juuri sopivasti puheliaana - sellaisena tyyppinä, jolla riittää juttua mutta joka jaksaa myös kuunnella muita. Ja ystävien seurassa tämä taitaa päteäkin, sillä rakastan ihmisten juttujen kuuntelemista eikä kukaan ainakaan ole kommentoinut kuuntelemistaitojani...
Sen sijaan kaikkein läheisimmät joutuvat kärsimään - kuten yleensä. Poikaystävälle haluan kertoa kaikenlaista, enkä läheskään aina muista, että vastavuoroisesti myös hänen pitää päästä kertomaan omat tarinansa. Vaikka sitten laverrellen, parisuhdekeskusteluissa kun ei voi soveltaa tehokkuusajattelua ja "mennään heti asiaan" -politiikkaa.
Kuinka väärä mielikuva ihmisellä voi olla itsestään? Joskus kannattaa kysyä niiltä kaikkein lähimmiltä ihan perusasioista - vastaukset voivat yllättää. Huom. kun näitä perusasioita kysyy, kannattaa varautua yllätyksiin. Ja ottaa mahdollinen kritiikki vastaan "kuin aikuinen". Mikä ei tietenkään ole helppoa, varsinkaan aikuiselle.
Olen viime viikot harjoitellut kuuntelemista. Vaikka tuntuu että pakahtuu ja haluaa kertoa sitä ja tätä päivän aikana tapahtunutta, pidän suuni kiinni ja kysyn toiselta, mitä hänelle kuuluu. Ja mikä tärkeintä: olen hiljaa ja jaksan kuunnella vastauksen loppuun asti.
Heh, vähän vielä on opittavaa. Äiti nauroi yksi päivä, kun näytin kuulemma niin keskittyneeltä kuuntelemaan toista, että hän vartavasten ajatteli että "nyt tuo keskittyy". Kun vielä oppisi kuuntelemaan luonnollisesti. No, harjoitus tekee mestarin. Toivotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti