maanantai 30. tammikuuta 2012

Blue Monday - maanantai on päivistä pahin

Tiesittekö, että tammikuun 3. maanantai on "Blue Monday" eli vuoden masentavin päivä? Joulu on lopullisesti ohi, uudenvuoden lupaukset alkavat murentua ja alennusmyynneistäkin on jo viety käsistä kaikki suht siedettävä. Luin asiasta vasta äsken The Inquistr-verkkolehdestä, joten selvisin päivästä onnellisen tietämättömänä. Hmm vaikka itse asiassa koko ajatus lähti mainoskikasta....


Oli miten oli, kaikki kostautui tänään. Maanantai alkoi erityisen nihkeästi, näin yöllä painajaisia ja sängystä ylöspääsy oli lähes mahdotonta. Töissä oli ankeaa ja päivä täyttyi täysin turhilta tuntuvilla kokouksilla ja merkityksettömillä tehtävillä.

Olo oli kaikin puolin nihkeä - ja on edelleen. Töiden jälkeen yritin piristää itseäni pienimuotoisella shoppailulla Forumin H&M:ssä, ja löysinkin perus-pitkähihaisen mustan trikoopaidan ja kireän harmaa-mustaraidallisen minihameen (5€!). No juu kivakiva, mutta v-tutus senkun jatkuu!

Minkäs teet, tulin Alepan kautta kotiin ja sohvalle ja avasin Facebookin, jossa kaikki hehkuttavat tämän illan Ultra Bran paluukonserttia (Haaviston tukikonsertti). Itse en jaksanut jonottaa lippuja, joten sekin ilo jää nyt kokematta.

No juu, tavallaanhan on ihanaa viettää rauhaisaa koti-iltaa, mutta ah-dis-taa. Ja heti kun on"liikaa aikaa", alkaa vaihteeksi pohtia elämänsä suuntaa: olen kolmikymppinen nainen, onnellisesti parisuhteessa, vakituisessa työssä ja ainakaan juuri nyt en lapsia halua... Kaikki siis ok, mutta aina välillä tekisi niin vain mieleni ottaa ja repäistä, muuttaa ulkomaille tai ylipäänsä tehdä jotain merkityksellistä elämässä. Heh, kirjoitettuna tämä kaikki kuulostaa "aika" lattealta kolmenkympin tilitykseltä, mutta näin se näköjään vaan menee...

Ei siis auta kuin pohtia päänsä puhki, josko keksisi jotain tärkeää tekemistä elämässään. Vielä ei ainakaan ole oikein hajua siitä, mitä se voisi olla.

Valoisampaa huomista odotellessa annan maanantai-angstille vallan Fats Dominon Blue Mondayn myötä!

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Hirviölumiukko ja matkakuumetta

Huh, joku oli kyhännyt aika pelottavan lumiukon meidän kotikadulle - lapsilla varoituksen sana: kaikki lumiukot eivät taida olla "kivoja"...



Mutten antanut ukon pelotella, sillä tänään oli loistavan DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin viimeinen päivä. Ja rakastan dokumenttielokuvia! Ne ovat loistava tapa nähdä maailmaa, kuulla erilaisten ihmisten kohtaloista ja oppia maailmanmenosta - erittäin "helpolla" tavalla. 

Tänään kävimme katsomassa Vivan las antípodas!, joka kertoo tarkalleen vastakkaisilla puolilla maapalloa elävien ihmisten elämästä - ja taas tuli ilmi, kuinka samanlaisia me ihmiset kaikista kulttuurieroista huolimatta lopulta olemme. Dokumentissa vierailtiin Argentiinan pampalla, Shanghain vilinässä, Hawaijilla tulivuorten keskellä, Uudessa-Seelannissa valtameren rannalla... hirvittävä matkakuume iski minuun - vaihteeksi! 

Varsinkin näin sunnuntaisin tekee monesti mieli vaan jättää kaikki rutiinit ja karata jonnekin, mieluiten tietenkin sinne paratiisisaarelle... Vaikka juuri tänään ei ole varaa valittaa. Kiersimme leffan jälkeen poikaystävän kanssa Töölönlahden ihanassa auringonpaisteessa ja pumpulilumen keskellä. Syväjäädytetyt varpaamme lämpenivät Tornissa talon viinillä. Napattiin myös muutama upea kuva näkymistä yli Helsingin. 




Mukava sunnuntai, kaiken kaikkiaan. Ja mikä parasta - saatiin aamulla siivottua koti puhtoiseksi. :D

maanantai 23. tammikuuta 2012

Shame - seksiriippuvaisen harmaa elämä

Shame

Sunnuntai-iltaisin alakulo vaivaa itseäni usein, joten se on loistava aika mennä leffaan. Päätimme tsekata monien kehuman, Steve McQueenin ohjaaman elokuvan Shame. Vangitseva filmi jättää katsojan levottomaksi pitkäksi aikaa - varsinkin, kun siirryimme suoraan teatterista seuraamaan vaalien ääntenlaskentaa baariin. Jännitystä kerrakseen.

Shame kertoo Brandonista. Menestynyt newyorkilainen bisnesmies on ulkoisesti menestyvä, mutta sisältä täysin rikki. Hän harrastaa seksiä huorien tai satunnaisten tuttavuuksien kanssa, muttei kykene mihinkään kestävämpään. Miehen pisin ihmissuhde kesti 4 kuukautta.

Brandonin pornon, itsetyydytyksen ja ahdistuksen täyttämä maailma menee sekaisin, kun yhtä pihalla oleva sisko Sissy muuttaa Brandonin luo määrittelemättömäksi ajaksi. Molempien onneton elämä juontaa juurensa lapsuuteen, josta ei kuitenkaan kerrota mitään.

New York on harmaa ja kova, ihmiset pinnallisia ja elämä niin kovin merkityksetöntä - päivästä toiseen mennään eteenpäin ja eletään jotenkuten.

Ei mikään hilpeä kokemus siis. Mutta erittäin kauniisti ja vähäeleisesti kuvattu elokuva. New Yorkin päävärinä - kuten myös henkilöiden elämän - on harmaa.

torstai 19. tammikuuta 2012

Pannukakussa on onnen alku

Monta viikkoa on tehnyt kovasti mieleni pannukakkua, ja vihdoinkin sain itseni niskasta revittyä Alepaan ja takaisin mukanani luomuvehnäjauhoja, ohrajauhoja (toimivat hyvin ja tuova lisää sävyä pannariin), munia ja tietenkin maitoa. 

Ryhdyin hommiin, ja noin vartti siinä meni, kunnes pannari jo komeili pellillä odottelemassa uunin lämpenemistä. On se kumma, miten ryhtyminen (lähes mihin vaan) voi olla niin vaikeaa! Erinomainen esimerkki on leipominen: saatan norkoilla tunteja netissä etsimässä "sitä täydellistä reseptiä", kunnes lannistun ja päätän olla tekemättä mitään. Samassa ajassa olisi syntynyt parit pullataikinat ja herkkuleivät... No juu. Tällä kertaa käytin Maikkarin reseptiä, joka löytyi nopsaan googlettamalla.



Tässäpä komea kuva vauvastani uunissa kasvamassa komeaksi. Pannarista tuli maukas, ja kaapista löytyi onneksi avaamaton mansikkahillopurkki. Ihan hirveästi en jaksanut valmista pannaria syödä, sillä itselläni on aina kerran kuussa ihmeellinen pakkomielle saada taikinaa, ja sitä tuli hotkittua nytkin liikaa.

Ylijäämän pakkasin huomenaamulla toimistolle vietäväksi. Hyvä pannari, parempi työpaikan henki... Ja perjantai, ehkä tästäkin viikosta selvitään kunnialla!


tiistai 17. tammikuuta 2012

hellittelymakiaa vatsalle

Joinakin päivinä, kuten tänään, voisi vain syödä ja syödä. Kenties märässä lumessa kahlaaminen, stressaava kokouspäivä töissä ja etenkin "se aika kuukaudesta" saavat naisen himoitsemaan sokeria. Pakko saada.

En kuitenkaan halunnut antaa periksi mässäilylle, sillä uudenvuodenlupauksiini sisältyi - kuten epäilemättä monilla muillakin - uusi, terveellisempi elämä. Lisäksi vatsani on käynyt pari päivää ikävän kovalla... No, yksityiskohdat jääköön sikseen.

Dilemma: sokeria on saatava, mutta karkki, valkoinen vilja ym. epäterveellinen on nyt pannassa. Niinpä kokeilin herkunhimoon ihanaa, "hellänä vatsanystävänä" mainostettua pellavalakua sekä tänään Punnitse&Säästä-kaupasta rohmuamiani luomu-kuivattuja hedelmiä: aprikoosia, viikunaa, inkivääriä... joista tosin puolet hävisi jo kotimatkalla. Toimii! Makeanhimo selättyy nätisti, ja vatsa kiittää.



Ja sitten vielä, ja nyt alkaa mennä vähän extreemiksi, oli pakko saada myös hapankaalia purjolla. Jota vedinkin sitten suoraan purkista. Voi poikaystävä-parkaa, joka vihaa hapankaalia ja varsinkin sen hajua. En voi ymmärtää: hapankaalihan on suurta herkkua, ja lisäksi erittäin terveellistä ja vatsaystävällistä. Hapankaali kun sisältää maitohappobakteereja ja kuulemma myös syöpää ehkäiseviä aineosia. Kannattaa siis maistella!



No niin, nyt vielä muutama pellavalaku naamaan ja hammaspesulle. Onneksi huomenna ollaan jo keskellä viikkoa.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Elämä ei ole peliä, Jerry Maguire

Jerry Maguire / Tristar Pictures


Katsellaan pitkästä aikaa "sunnuntai-illan iloksi" uusiksi Jerry Maguirea, joka tulee juuri nyt TV5:ltä. Puolessavälissä elokuvaa on jo pakko tarttua läppäriin ja päästää ajatuksia ulos.

Leffan nimi on suomennettu Jerry Maguire - elämä on peliä (1996). Osuva nimi. Liian moni suomalainen mies, jota olen (ennen nykyistä, ihanaa poikaystävää) tapaillut tai johon olen ollut sydänjuuriani myöten ihastunut, on osoittautunut tyypilliseksi Jerry Maguireksi: kiinnostavaksi, nokkelaksi, komeaksi ja niin hurmaavaksi mutta samalla täysin tunnevammaiseksi idiootiksi. Ah, kuinka monta kyyneltä sellaisten tyyppien perään on itketty! Nyt alan tajuta, että yksikin oli liikaa.

Tällainen tyyppi pelaa naisilla/miehillä ilman että omatunto ikävästi kolkuttelisi ja, valitettavasti, usein saa kenet haluaa. Heh, kauniskasvoinen Tom Cruise sopii kyllä erinomaisesti Jerryn rooliin...

Elokuva antaa kuitenkin toivoa. Siinä kritisoidaan kapitalismia, menestymisen pakkoa ja ihmissuhteiden järjetöntä uhraamista oman uran alttarille. Elokuvassa ihmiset muuttuvat, ja Jerrykin "parantuu".

Paskempi juttu on, että oikeassa elämässä niin ei käy. Jotain järisyttävää pitää tapahtua, jotta aikuinen ihminen tekee täyskäännöksen käytöksessään. Suurin osa itseään rakastavista uraohjuksista - sekä miehistä että naisista - jatkaa toisten hyväksikäyttöä ja oman egonsa pönkittämistä hamaan tappiin. Vampyyrien tapaan he elävät muiden ihailusta. Maailma parantuu vain, jos arvot muuttuvat niin radikaalisti, että kaikki voimme katsoa näitä tyyppejä säälien ja jatkaa eteenpäin eri suuntaan. Ettei käy niin kuin yhdellekin kaverilleni, jonka pitkäaikainen, tunnevammainen poikaystävä jätti tekstiviestitse hänen syntymäpäivänään. Tämä tapahtui eilen. Huh.

Avery Bishop: There is no real loyalty, and the first person who taught me that was you.
Jerry Maguire: I figure I was trying to sleep with you at the time.
Avery Bishop: Well, it worked. 

Dorothy: I love him! I love him for the man he wants to be. And I love him for the man he almost is. 

lauantai 14. tammikuuta 2012

Lauantain parhautta

Aaah, vihdoinkin lauantai! Vaikkakin työviikko oli vain kolmipäiväinen, koska olin alkuviikon kipeänä. No, sitäkin suuremmalla syyllä. Nukuimme pitkään, päätimme siirtää siivoamisen ym. ikävämmän huomiselle ja nauttia auringosta & lumesta.

Kävely Kaivopuistossa ja visiitti yhdelle lempikirppiksistäni, Kallion Kanuunaan, oli erinomainen alku päivällä. Meri kimmelsi auringossa (viime vuonna tähän aikaan se taisi olla umpijäässä...) ja kaikki näytti vaan niin kauniilta! Ihmisetkin tuntuivat hymyilevän kadulla, tai ehkä vain kuvittelin.

Ihme kyllä kirppikseltä ei nyt löytynyt yhtään vaatetta, mutta poikaystävän mukaan tarttui kolme "klassikko-CD:tä": Verveä, Oasista ja Trainspotting-soundtrack.


Matka jatkui karseaksi muuttuneessa tuulessa Wanhan Kauppahallin Soppakeittiöön - toimii aina! Tällä kertaa meitä lämmitti herkullinen bouillabaisse, rapea leipä ja oliiviöljy-sitruuna-pesto-kastike (joka ei tosin ollut ihan parhaimmillaan).






perjantai 13. tammikuuta 2012

Avioero parhaimmillaan!

En ole ollut naimisissa, eikä tällä hetkellä ajatus pallosta nilkkaan edes inspiroi, mutta eronnut erilaisista ihmissuhteista olen ihan riittävän monta kertaa. Eroaminen on aina pieni kuolema, olitpa se joka jättää tai jätetyksi tullut. Vaikka täytyy sanoa, että kyllä itsetuntoa aina pikkuisen pahemmin kolhaisee hylätyksi tuleminen.

Ihmissuhteiden päättymisistä on tehty miljoonia leffoja. Mutta suurimmassa osassa niistä henkilöt näyttävät täydellisiltä kyyneleet silmissäänkin koko yön itkettyään, eikä menee kauaa kun uusi ihana rakkaus koputtelee oven takana. Come on, tosielämässä ero voi merkitä vuosikausien sinkkuutta ja läheisyyden kaipuuta - ei ihme, että itkettää! (Ja hei: itkiessä silmät turpoavat ja muuttuvat tulipunaisiksi.)

Kaikille eroja kokeneille voin suositella tanskalaiselokuvaa Súperclasico. Kävin katsomassa sen joululomalla pari päivää aiemmin poikaystävästään eronneen kaverini kanssa, ja tulimme molemmat hyvälle mielelle. Kuulostaako oudolta? Kerron miksi.

Elokuva kertoo tanskalaispariskunnasta ja heidän pojastaan. Menestyvä vaimo, jalkapallomanageri Anna, on tavannut nuoren uljaan lattarijalkapalloilijan ja muuttanut hänen perässään prameaan kartanoon Buenos Airesiin. Viiniin meneväinen aviomies Christian ja teini-iän synkkyyttä poteva, filosofiaa pänttäävä teini jäävät oman onnensa nojaan tanskalaiseen pikkukaupunkiin. Tässä lähtöasetelma.



Perheen miehet matkustavat Argentiinaan hakemaan Annan takaisin kotiin - tai kirjoittamaan avioeropaperit - ja elokuva voi alkaa... Kaikkien maailma menee suht uusiksi kiihkeän Buenos Airesin sykkeessä, eikä argentiinalaisesta viinistä, jalkapallosta, tangosta, machomiehistä ja kauniista naisista ole puutetta. Loppuratkaisu ei kuitenkaan ole mikään klisee.

Ihanaa leffassa on sen positiivinen asenne ihmisuhdeongelmiin. Rakkaus ja elämä eivät lopu, vaikka siltä välillä tuntuisi. Rakkaus vain muuttaa muotoa ja jää elämään kokemuksiimme. Eron jälkeen avautuu uusia ovia ja seikkailuja - ihan jokaiselle, jos pitää silmänsä ja mielensä avoimena.

Adiós amigos, ja Argentiinan lämpöä viikonloppuun! Vaikka sitten viinin muodossa.

PS: Urheilutriviaalia: Súperclasico on jalkapallotermi, joka kuvaa peliä Buenos Airesin kahden suosituimman tiimin, Boca Juniorsin ja River Platen välillä.

PPS: Tässäpä yksi arvostelu leffasta Film-o-holicin sivuilla, jos kiinnostaa lukea lisää.

torstai 12. tammikuuta 2012

Vuoden 2011 surkeimmat leffajulisteet

Hah, surkeimpien leffajulisteiden valitseminen olikin paljon vaikeampaa kuin parhaiden, näitä kun riitti pilvin pimein! Suurin osa tosin kuului täysin mitäänsanomattomaan tusinakamaan. 


Toisaalta, jos juliste on "tarpeeksi" huono, niin se alkaakin olla jo kiinnostava. Tässä kuitenkin suosikkini viime vuoden ankeimmistoksi. OK, täytyy myöntää etten ole nähnyt leffoista YHTÄKÄÄN. Pitäisi varmaan katsoa, tiedä mitä helmiä karseiden julisteiden takana piilee. Vähän kyllä epäilen...




8. Beastly, 2011. Kaunotar ja hirviö -pläjäyksessä nykiläinen teini muuttuu hirviöksi, jonka nimi käykin kätevästi ilmi "vähän" photoshopatun naaman päälle photoshopatussa tittelissä. Lisämiinusta, että vaihteeksi leffaa myydään komean heteroparin naamoilla. 



7. Hall Pass, 2011. "Kunnolliset" aviomiehet vähän lomailevat, jaloissaan mitäs muuta kuin vähäpukeisia naisia. Leffassa miehet saavat vaimoiltaan viikon luvan tehdä mitä haluavat  ja juliste kertoo olennaisen. Tää on niin nähty.



6. Blood Out, 2011. Pikkukaupungin kovis-sheriffi etsii veljensä murhaajaa tässä (IMDB:ssä  4/10 tähteä saavuttaneessa) helmessä. Lihaksissa ja paljaassa pinnassa ei ole mitään vikaa, mutta tässä on. Pyssyt käsissä ja sattumalta (?) strategisen paikan päälle kirjoitetut sanat ("lay down" = panna). Ehheh.



5. Green with Envy, 2011. Hempeetääää! NOT. Yh, yltiöromanttinen idylli äklöttää jo ilman otsikon pikku pinkki sydäntäkin. (Öö oonkohan mä huono nainen, kun tällainen ei nappaa?) No, eikun seuraavaan... 




4. Creature, 2011. Joko pelottaa? Täysikuu, synkkä myrskyinen yö, pahaa-aavistamaton nuoripari... eikä tämä kaikki vielä mitään, sillä TERROR HAS TEETH!!!



3. Dear God No, 2011... No juu, itse asiassa edellinen juliste ei ollut mitään verrattuna tähän tyylinäytteeseen, josta löytyy hirviön lisäksi useita pareja tissejä, pyssyjä, keskisormia ja tietenkin paljon VERTA. Hui!



2. Spy Kids: All the Time In the World 4D, 2011. Jollei mikään muu tehoa kaiken kokeneeseen yleisöön, niin aina voi käyttää söpöjä lapsia. Sekä kaikkea muuta, kuten vieteripäisiä koiria, avaruusaluksia ja ah, aina niin tyylikkäitä kasarivärejä. Sekametelisoppaa, anyone?


1. Brotherhood, 2011. No niin... Viimeinen mutta vähäisin (sekä poikaystävän että meitsin mielestä) on tässä. Miksi? Juliste on vain... ankea. Mistä leffa kertoo? Röökiä sukka päässä polttava kaveri ei pelota - tai herätä yhtään mitään tunnetta.

Mielipiteitä on tietty yhtä monta kuin meitäkin, ja "valinta oli vaikea", kuten missituomarit sanovat. Hmm, kiinnostaisi nähdä maailman huonoin leffajuliste - ja kuulla, miten leffan kävi. Julisteella on väliä.

Mutta nyt, käteen lasi punaviiniä ja aivot off. Tänään ekan flunssan jälkeisen työpäivän päätteeksi kävin testaamassa uuden hierojan, jolle menetin sydämeni! Pertillä oli parhaat näpit ikinä (nyt joka lihasta särkee!) sekä ja loistava levykokoelma, josta sain valita taustamusaa. Jei! Tänne ensi viikolla uudestaan, sillä niskat jumittavat pahasti flunssan jäljiltä. Sauna hierojan päälle ajoi koomaan. Vietänkin laatuaikaa itseni kanssa, sillä poikaystävä lähti pitsalle ja yhdelle herraseurassa. En valita. ;)


keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Vuoden 2011 parhaat leffajulisteet

Pian julkaistaan Internet Movie Poster Awardsin vuoden 2011 parhaat leffajulisteet! Entertainment Weekly on jo julkaissut oman 25 parhaan ja huonoimman julisteen -listauksensa. Mutta älkää kurkatko linkkeihin ennen kuin olette valinneet omat suosikkinne. Sitten voi tsekata, osuivatko valinnat yksiin. Itsekin tein sen, kun allaoleva lista oli valmis... ja aika yksiinhän ne osuivat!


Kolmas flunssapäivä meni kivasti listaa kootessa. Aika jenkkipainotteisesti tässä mennään, eikä kaikkia leffoja ole nähty Suomessa, mutta eipä se julistetta pahenna.


Mutta annetaan julisteille vuoro, eli tässä meikäläisen viime vuoden 13 huippua. Seuraavassa postauksessa paneudun vuoden huonoimpiin julisteisiin! Myös ne "palkitaan" tammikuun lopulla.


Parhaat elokuvajulisteet 2011 



13. God Bless America. Jenkkikomedia, josta en kyllä saanut selvitettyä, onko se tulossa Suomeen. Pointit suht nokkelasta amerikkalaisuuden näpäytyksestä. 


12. Pari päivää sitten näkemäni Moneyballin juliste ei ole superpersoonallinen, mutta yksinkertaisuus vetoaa. Selkeä (ja vihreä!) juliste kuvaa hienosti joukkuepomon intohimoa lajiin & yksinäisyyttä suurten päätösten edessä. 


11. The Magic Life. Tyylikäs juliste koukuttaa: mikä erilainen urapolku? Kertooko leffa uhkapelistä vai mistä? Haa, kyseessä onkin dokumentti uraansa aloittelevista taikureista! Toivottavasti tämä saadaan joskus meille.



10. Shit Year. Saksalaisleffan julisteelle pisteet piirroskuvan käytöstä hallitsevan valokuvan sijaan. Nimi ja kuva puhuttelevat takuulla kaikkia, joilla oli paska vuosi. Tosin kovin hyvää kritiikkiä leffa ei IMDB:ssä saanut...



9. The Iron Lady (HUOM. Suomen ensi-ilta 27.1.2012). Paljoa ei tarvita kuvaamaan, miten Thatcher hallitsi rautaisella otteella. Yksinkertaisen tyylikäs, kuten aiheeseen sopii.



8. The Interruptors. Väkivaltaa ja taistelua sitä vastaan Chicagossa käsittelevä dokumenttielokuva on saanut värimaailmaltaan hillityn ja kovin kauniin (ehkä vähän liiankin kauniin?) julisteen. 


7. Into the Abyss. Kauneudesta puheen ollen... tämä oli pakko ottaa mukaan. Tammikuun pimeydessä valoa tulviva, herkkä juliste pysäyttää. Mutta älä anna kauneuden hämätä: Werner Herzogin rankassa dokumentissa jutellaan kuolemaantuomittujen kanssa.


 

6. Melancholia (Suomen ensi-ilta 3.6.2011). Komea juliste Lars von Trierin elokuvalle (jota en ole vielä nähnyt, aarg!). Vakava morsian ja vesikasvit panevat miettimään, vietetäänkö häitä elävien vai kuolleiden joukossa...




5. Le Havre. Kotiinpäin veto sallittakoon, kun kyseessä on Kaurismäen Cannes-ehdokas, jonka näin vasta pari päivää sitten. (Tykkäsin, mutta poikaystävä nukahti = ei tykännyt.) Julisteessa on elokuvaan täydellisesti sopivaa ajan patinaa. Jälleen plussaa piirroskuvituksesta. Vaihtelu todellakin virkistää.





4. The Rum Diary (Suomen ensi-ilta 2.12.2011). Johnny Depp... Elokuvasta on parikin hienoa, erilaista julistetta. Ekalle plussaa, että ottaa riskin eikä myy leffaa Johnny Deppin naamalla. (Juotiinkohan kaikki rommit kuvausta varten? ;) Toisessa on makeita Salvador Dali -tyylisiä pehmeitä muotoja - ja rappiotilaa. Rohkeita, toimivia vetoja molemmat. 



3. The Shame (HUOM. Suomen ensi-ilta 13.1.2012). Häpeä kertoo seksiaddiktoituneen newyorkilaisen bisnesmiehen elämästä. Toimii.



2. Win Win (Suomen ensi-ilta 2.11.2011). En ole vielä nähnyt leffaa, mutta juliste on jäänyt mieleen - se on siis hyvä. Kiitosta tavallisten tallaajien esittämisestä, harvinaista herkkua! Ja teema tulee ilmi: isä-poika-suhde ja urheilu (ilmeisesti...)



1. The Tree of Life. Tadaa... Ykköseksi otan kaksi erilaista saman elokuvan julistetta. Elokuva oli upea, eikä sille ole varmaan ollut helppo päättää julistetta, mutta nämä toimivat. Kauniita ja persoonallisia. Muuta ei tarvita. 



Olisi kiva kuulla, mitä mieltä te olette. Jäikö joku erityisen upea juliste mieleen vuodelta 2011? Ja eikun uutta, parempaa leffa- ja julistevuotta odottelemaan!

PS: Nyt saa käydä kurkkaamassa ylläolevista linkeistä, mitä mieltä muut "asiantuntevammat" tyypit ovat olleet vuoden julisteista. :)


tiistai 10. tammikuuta 2012

Loskasta Japaniin ja Barcelonaan - no, melkein



Kaunista, eikö? Ihan kohta lisää elokuvasta...

Snifsnif eli ensin tilitys: flunssa jatkuu - ja elokuvien suurkulutus. Toivon, että oloa lievittää äsken Clas Ohlsonilta kotiin raahaamamme ilmankostutin. Kotona kun on kuivaa kuin sahanpuruvarastossa. Ei mikään ideaali toipumisympäristö flunssaiselle.

Viime viikolla tapasin pitkästä aikaa rakasta ystävätärtä, joka tarjosi minulle myöhästyneenä syntymäpäivälahjana leffaillan. Loistoidea, muuten! Päädyimme tunnelmalliseen Kino Engeliin katsomaan iki-ihanaa japanilaista animeleffaa Kätkijät (2010). Elokuvan on luonut kuuluisa Studio Ghibli, joka vastaa monista muistakin herkistä leffoista kuten Henkien kätkemä, Liikkuva Linna, Naapurini Totoro, Ponyo rantakalliolla... lista on pitkä, ja olen tainnut nähdä kaikki!

Varoituksen sana: kun katsoimme taannoin Ponyota DVD:ltä, koko miespuolinen katsomo eli veljeni ja poikaystäväni vaipuivat sikeään uneen ja vastaus oli jyrkkä "ei!", kun kysäisin poikaystävää mukaan Kätkijöitä katsomaan. Liekö joku sukupuolijuttu...? No, itsepähän menettävät...

Kätketyt kertoo kartanon alla asuvasta pikkuväestä. Peukaloisten perhe elelee rauhaisaa arkea tehden silloin tällöin "kätkemisretkiä" yläkerran jättiläisten eli ihmisten maailmaan. Yksi sokeripala piisaa tälle perheelle pitkäksi ajaksi. Asiat hankaloituvat, kun kartanoon muuttaa sydänleikkausta odottava pikkupoika. Ystävystyminen pikkuruisen 14-vuotiaan Arriettyn kanssa vaarantaa pikkuväen elon. Tarina on niin kauniisti tehty, elokuva soljuu eteenpäin ja antaa uskoa tulevaan tammikuisen rännän keskellä.

... Ja se Barcelona

Elokuvan jälkeen hymy oli herkässä. Suuntasimme intiimiin Tapas BarCelonaan Aleksin wanhalle kauppakujalle. Paikka on aika hintava (varsinkin kun on asunut Espanjassa...) mutta jos puree hammasta ja maksaa, niin baari on kyllä passeli mesta rentoon seurusteluun. Tapaksia on montaa lajia, ja kannattaa kysyä tiskiltä viini- ja skumppatarjouksia - itsekin säästimme pitkän pennin niin tehdessämme! Tammikuun viini, ranskalainen Berger, toimi hyvin.

Ehkä tammikuu ei sittenkään ole niin paha - no, tipaton se ei ainakaan ole - kunhan muistaa tehdä arki-iltaisinkin kivoja juttuja, nähdä ystäviä ja mieltä nostavia elokuvia.

Tällaisia herkkuja.
Kuvan oikeudet Tapas BarCelonan

Teiniangstia by Donnie Darko - ja punkkua

credit Flower Films (leffa ei muuten ole mustavalkoinen)
Kulttileffoja pukkaa. Tätäkään en ollut ennen nähnyt, vaikka poikaystävä oli taivutellut jo pitkään katsomaan. Juoni kun tuntui suht naurettavalta: teinipoika näkee jättikokoisen kanin, joka kannustaa häntä pahoihin tekoihin.

Oma moka. Donnie Darko (2001, Flower Films) on loistoleffa, joka pyörii mielessä monta päivää katsomisen jälkeen.

Aikamatkustamisen, eksistentialismin ja spiritualismin teemoihin sukeltava ohjaaja Richard Kelly onnistuu kympillä kuvaamaan angstista teinipoikaa Donnieta. Raukka taistelee amerikkalaisen peruslähiön kaksinaismoralismia, pinnallisuutta ja typeriä ihmisiä vastaan.

Pelottava jättimäinen pupu ilmestyy Donnien perheidylliin ja kuiskii pojalle tuomiopäivän sanomaa. Loppu on lähellä, joten nyt kannattaisi tehdä "mitä vaan" ja vapautua tylsyyden kahleista.

Juu, elokuva on vähän outo. Suurin osa henkilöhahmoista on "kivoja ihmisiä", Donnien perhe on ymmärtäväinen, tyttöystävä ajan tasalla ja psykologi ja monet opettajat fiksuja. Onko Donnie hullu, kuten hän itse väittää, vai onko maailmanloppu oikeasti ovella? Loppu jää suht avoimeksi, niin kuin asiaan kuuluu.

Donnie-pojassa on helppo tunnistaa omia teiniangstejaan - 15 vuoden takaa, uh. Tunnetta, että maailma on paha paska paikka, ja että sen loppuminen olisi parasta, mitä voi tapahtua. Ympäröivät ihmiset ahdistavat lässytyksellään, ja itse on liian nuori vaikuttamaan yhtään mihinkään. Kylmät väreet kulkevat selkää, kun alkaa pohtia Donnien samalla niin onnellista ja kovin onnetonta tilannetta. Tuttu tilanne.

Kulttimaineen saavuttanutta leffaa voi tosiaan suositella! Se toimii rakenteeltaan, tyyliltään ja ajatuksiltaan. Viisas elokuva, vaikka amerikkalainen onkin. ;)

Leffalle viini - tai toisinpäin


Elokuvan kanssa nautittavaksi sopii keskitäyteläinen Le petit longue-doc -punaviini. Sain ekologisen muovipullon (!) kaveripariskunnalta uutena vuotena. Ranskassa Boutinot-viiniliikkeen perustanut Paul Boutinot on kasvanut kansainväliseksi viinitaloksi, eikä syyttä. Viinissä on asennetta - kuten elokuvassakin!

PS: Poikaystävä tykkäsi kanssa.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Rare Exports - usko pukkiin tai kuole

Rare Exportsissa pestään tonttuja.

Joululoma meni, flunssa tuli. Nukuttuani suurimman osan päivää ja nähtyäni kuumeisia unia, teki mieli katsoa illalla joku rauhoittava leffa.


No, en sitä saanut, sillä poikaystävän palattua töistä tänne sairashuoneelle päädyimme katsomaan Rare Exports -elokuvan menneen joulun kunniaksi.


"Vähän" erilainen suomalainen joulutarina järkyttänee herkimpiä joulufaneja, mutta samalla elokuva toimii. Joulutermein: se on nokkela ja huolella kääritty kova paketti jouluähkyä poteville katsojille, jotka amerikkalainen, punaisiin puettu kokis-joulupukki saa itsekin näkemään punaista.


Rare Exportin pukki on toista maata, aito ja aggressiivinen nuuttipukki-korsto, joka piiskaa ilkeitä lapsia niin, että veri lentää. Ja tykkää tietenkin piparista.


Karu tarina kulkee kuin moottorikelkka Lapin kauniissa maisemissa, ronskit miehet solahtavat kaikkiin suomalaismiehen kliseisiin ja "vittu" lentää. Vähempikin vittuilu ja kaikille kanssaihmisille tiuskiminen olisi riittänyt - varsinkin espanjalainen poikaystävä kysyi, puhuvatko vanhemmat oikeasti noin lapsilleen. No toivottavasti eivät. 


Silmiinpistävää on, ettei elokuvassa vilahda yhtään naista. Maailma on miesten, joihin lukeutuvat myös pukki ja hänen sadat tonttunsa. Pieni mutta pippurisin miehistä on päähenkilö Pietari, jota näyttelee hellyttävä Onni Tommila.


Isä ja poika, Jorma ja Onni Tommila, pukkijahdissa
Joulupukki on leffan pahis, samoin kuin amerikkalaiset SubZero-yrityksen kaivosmiehet, jotka kiskovat jäätyneen pukin esille Korvatunturisn ikiroudasta. 
Suomalaiskatsojalle viittaukset nuuttipukkiperinteeseen osuvat ja iskevät, mutta en tiedä miten maailmalla joulupukin ilkeyden taustat ymmärrettiin - vaikka asiaa elokuvassa seliteltiinkin.


Summa summarum, ihan oikein kyseenalaistaa Coca-Colan synnyttämää nössöä punanuttu-pukin imagoa. (Varsinkin nyt, kun jouluun on vielä melkein vuosi, eikä tarvitse olla ihan niin kiltti...)


Pienellä terästyksellä eli henkilöhahmojen monipuolistamisella, tahdin nopeuttamisella ja muutamalla osuvalla vitsillä lisää leffasta olisi tullut erinomainen paketti, ja nytkin se on ihan kelpo katsottava. Saa nähdä, millaisia unia kuumeinen mieli kehittää hirviö-pukista ensi yönä. Huh.


PS: Leffa perustuu ohjaaja Jalmari Helanderin palkittuihin, netissä kulttimaineen saaneisiin lyhytelokuviin. Kannattaa katsoa, löytyvät Youtubesta. Lyhärit koukuttavat innostumaan myös pitkästä versiosta.


  • Valokuvat Mika Orasmaa. Valokuvat ja kuvat elokuvasta © Cinet.

Moneyball toimii vaikkei baseball nappaisi


Moneyball,  credit Sony Pictures

Hahaa. Ironista, että minä joka en seuraa urheilua nimeksikään aloitan blogini analysoimalla uutta jenkkileffaa Moneyball (2011, Sony Pictures. Linkki vie leffan virallisille sivuille), joka kertoo baseballin jännittävästä maailmasta. Enkä käytä sanaa "jännittävä" nyt ironisesssa merkityksessä, sillä leffa toimii ja vangitsee vaikkei baseball kiinnosta.


Tosin Moneyball valikoitui sunnuntai-leffaksemme urheilusta innostuneemman poikaystävän ehdotuksesta. Itseäni olisi kiinnostanut nähdä vihdoin Piiat, jonka missasin viime vuoden R&A-festivaalilla. No juu, Moneyballin pääosan eli Oakland A's -pesisjoukkueen toimarin Billy Beanen roolin vetää edelleen kovin uhkea Brad Pitt, mikä auttoi leffan valituksi tulemista.


Leffan pointti on, että pesäpallo on pitkälti rahapeli ja köyhät joukkueet tarvitsevat kekseliäitä kikkoja menestyäkseen. Oakland A's-joukkueella menee huonosti, kun isoimmat tähdet "varastetaan" New Yorkiin ym. rahakkaisiin joukkueisiin. Billy Beane kyllästyy taistelemaan tuulimyllyjä vastaan, ja päättää vetää homman uusiksi. Hän palkkaa avukseen nuoren ja lahjakkaan supernörtin Peter Brandin (Jonah Hill). Kun Yalessa taloutta päntännyt Peter laskeskelee todennäköisyyksiä, lähtee joukkue lähes kokonaisuudessan vaihtoon. Alku tosin on hankala ja Billy menettämässä uskoaan (sekä työpaikkansa), kunnes alkaa tapahtua.


Jännää on, että leffa perustuu tositapahtumiin. Eli jos innostuu katsomaan Moneyballin, niin jälkeenpäin voi vilkaista Wikipediasta, miltä homma todellisuudessa näytti.


Jepjep, leffa toimii. Tositapahtumiin perustuva tarina on helposti uskottava, hahmot kiinnostavia etenkin pesäpallon maailmaa tuntemattomalle ja kokonaisuus on kaikin puolin tasapainoinen.


Miinusta hieman liiallisesta pituudesta sekä siitä, etteivät pesäpallojoukkueen voitot ja tappiot ihan hirveästi jaksa kiinnostaa - siis minua. Jännitysmomentti hieman kärsii, kun alan pohtia mitä järkeä miljoonien dollareiden isojen poikien pallonpomputtelussa ylipäänsä on. Urheilun filosofiaa ei siis kannata leffan aikana analysoida, vaan keskittyä toimivaan tarinaan.


Lopuksi vielä ilouutisia pussauskohtauksille allergisille ja vastaeronneille! Tässäpä elokuva, jossa ei turhia hempeillä. Eronneen Billyn ainoa naisseuralainen on silloin tällöin kyläilevä 12-vuotias tytär.http://www.moneyball-movie.com/