lauantai 31. elokuuta 2013

Siivouspäivä – toimii, sopivalla itsehillinnällä

Siivouspäivää olemme viettäneet tänään pitkän kaavan kautta, vaikka visiittimme keskittyikin Karhupuiston kulmille. Uskomaton määrä kirppismyyjiä jo heti aamusta, vau!

Aamupäiväksi pääsin jopa töihin Siivouspäivään, sillä työpaikka oli siellä edustettuna. Muutamme ensi kuussa uusiin tiloihin, joten suursiivous tuli toden totta tarpeeseen. Kauppa kävi, ja mitä erikoisin tavara löysi uuden kodin, samoin kuin työkavereiden lasten vaatteet.






Hauskaahan tuo oli ja tavarasta on aina yhtä vapauttavaa päästä eroon (jopa muiden tavarasta!), vaikka pikkuisen kirpaisi pyöräillä lauantaina(kin) aamukasilta töihin.

Työvuoron päätyttyä kierros halki Karhupuiston ja lähiympäristön tuotti hedelmää, vaikka olenkin ylpeä siitä, kuinka pienen kassin kanssa palasin kotiin. Itsehillintä taitaa kehittyä, tai sitten tarjolla ei vain ollut mitään mieletöntä oikeasti tarpeellista.

Poikaystävä sen sijaan innostui: 16 CD:tä, maissilehdistä tehty taulu Keski-Amerikasta, afrikkalainen muki ja pingismaila koteloineen. Mikäs siinä, kun tarpeeseen (ehkä) tulee. Voihan tarpeettomat sitten myydä kirppiksellä, jos vain raaskii...

Itse keskityn aina vaatteisiin, en oikein osaa edes katsella muuta kirppiksiltä, mikä on vähän harmi. Täytyy harjoitella katseen ohjaamista laajemmin.

Vaatteiden suhteen olen onneksi oppinut kriittisesti, ja yritän vältellä nukkaantunutta ja ryppyistä henkkamaukka- & ginatricot -massakamaa, vaikka joskus joukossa saattaa olla helmi.

Poikaystävä osti kotiin tällaisen taulun. "Pientä" keskustelua tullaan käymään siitä, mihin tämä esille laitetaan – siis jos laitetaan...


Itse ostin vain kaverilta eurolla Numphin t-paidan, mukavan simppeli ja yleensä tämän tanskalaismerkin vaatteista tykkään.

... sekä Cosin uudenveroisen villamekon talveksi, hinta kuusi euroa. Harmaita villamekkoja minulla riittää, mutta mihinkäs seepra pilkuistaan pääsisi. Siitä huolimatta, että olen pyhästi luvannut itselleni olla ostamatta lisää mustaa ja harmaata. Tänään ei yhtään mitään muuta sitten löytynytkään...

torstai 29. elokuuta 2013

Vinkki kaikille levottomille

Kaveri tulee kohta yökylään Jyväskylästä, mikä on hienoa. Emme ole nähneet ainakaan vuoteen. Tai kahteen, aika juoksee.

Kaveria odotellessa ehdin jakaa erään tuiki tärkeän asian, jota alan pikku hiljaa tajuta ja – mikä vielä parempaa – soveltaa omaan elämääni. Esimerkiksi juuri nyt.

Taustana, että olen aina ollut (kiitos äidin geenien) rauhaton tyyppi, jolla on monenmonta rautaa tulessa yhtä aikaa. Eikä siinäkään vielä mitään, lisäksi säädän joka suuntaan, mikä tekee olon koko ajan enemmän tai vähemmän levottomaksi. Ei ihme, että niskatkin ovat aina jumissa ja jännitys päällä...



Kuten poikaystävä aina välillä päivittelee: "sä et osaa olla paikallasi, olla vaan tekemättä mitään".

Taitaa pitää paikkansa. Ainoastaan flunssan kourissa suostun olemaan pidemmän aikaa tekemättä mitään mielestäni järkevää tai hyödyllistä. Ikävä kyllä tällainen lievä ADHD vaikuttaa olevan erittäin toivottu piirre nykyajan työelämässä...

Ja sitten se vinkki. Viime päivät olen tietoisesti yrittänyt tehdä vain yhtä asiaa yhtä aikaa. Ei mikään helppo homma, mutta erittäin palkitseva, kun siinä onnistuu.


En tiedä sen kummemmin mindfullnessistä tai meditaatiosta, mutta ilmeisesti samanlaista keskittymisen tilaa niissäkin tavoitellaan. Tai siis vielä syvempää, mutta tällaiselle keskittymisen ummikolle yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan edes silloin tällöin on ihan hyvä alku.

Esimerkiksi tänään kävelin (kuuntelematta samalla musiikkia tms.), söin lukematta mitään, kastelin kukat ryhtymättä välillä esim. päivittämään Facebookia ja juttelin poikaystävän kanssa ajattelematta samalla omia juttujani.

Minimaalinen askel ihmiskunnalle, mutta tärkeä oivallus minulle. Olen viettänyt mukavan levollisen iltapäivän. Nyt kaveria vastaan bussille, rauhalliseen tahtiin, yksi juttu kerrallaan... Mukavaa torstaita itse kullekin!



keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kohonnut verenpaine - minullako muka?!


Kävin tänään aamulla rutiinitarkastuksessa lääkärillä, joka mittasi luonnollisesti myös verenpaineeni. Eipä siinä mitään, ajattelin. Verenpainettani on yleensä aina kehuttu ja ajattelin että sama meno jatkuu.

Yllätys oli täydellinen, kun lääkäri totesi että "nyt tuli huono tulos, mitataanpa toisesta käsivarresta". Verenpaineeni oli liian korkea, yläpaine ihan ok mutta alapaineen lukemat keikkuivat jossakin 95:ssä, ylikin. Pelästyin.

Eikun vasen käsivarsi esiin ja mittari kyynärvarren ympärille pullistumaan. Tulos oli pikkuisen parempi. Kolmas kerta toden sanoo, taisi lääkäri ajatella, ja mittasi vielä kerran paineen oikeasta kädestä. Ja taas näytti vähän matalammalta.


Sitten lääkäri suoritti tarkastuksensa (kyseessä oli itse asiassa gynekologi, mikä aina vähän jännittää) ja mittasi verenpaineen vielä kerran visiitin lopussa, juteltuamme niitä näitä. Alapaine oli vielä pikkuisen päälle 90, mutta lääkäri jo naureskeli ja sanoi, ettei syytä huoleen.

Näin kuulemma siksi, että olen nuori nainen, normaalipainoinen, en tupakoi, harrastan liikuntaa eikä minulla ole ollut ongelmia verenpaineen kanssa. Kyseessä saattoi siis olla tuiki tavallinen lääkärinpelko, joka pistää sydämen hakkaamaan. En kyllä ollut ajatellut jännittäväni, mutta ehkä se piti paikkansa...



Päästyäni töistä kotiin googletin heti korkean verenpaineen, edelleen hieman huolissani. Verenpainetta nostavat ne vanhat tutut jutut: ylipaino, liikunnan puute, alkoholi, tupakka, epäterveellinen rasvainen ja suolainen ruoka jne. En allekirjoittanut mitään noista, paitsi "paheeni" eli salmiakin. Sitä nautin suurella himolla aina silloin tällöin (vaikka koko askin putkeen), mutta nyt taitaa tulla tauko. Voih.

Ilokseni löysin Terveyskirjaston sivulta seuraavan pätkän. Mieli vähän rauhoittui. Ja nyt tekee mieli päästä testaamaan painetta uudelleen. Pitäisiköhän hankkia mittari kotiin – jo tässä iässä...?

Verenpaine on yleensä korkeampi lääkärin kuin muiden mittaamana jännityksen ja muiden syiden vuoksi ("valkotakkiverenpaine"). Siksi mittaukset tekee yleensä terveydenhoitaja tai potilas itse omalla tai terveyskeskuksen mittarilla. Oikein tehtynä kotimittaus on hyvä apu verenpaineen seurannassa.
Olisi kiinnostavaa kuulla, onko teillä muilla ollut vastaavia kokemuksia ailahtelevaisen, lääkäriä kammoksuvan verenpaineen kanssa? Ihme reaktio toden totta!

tiistai 27. elokuuta 2013

Raskaana olemisen (muttei oman) sietämätön keveys

Poikaystävän veli ilmoitti äsken vaimonsa raskaudesta päivittämällä kuvan positiivisesta raskaustestistä whatsapp-viestipalveluun. Tapansa kullakin.


Hymyilin ja onnittelin heitä Skypen välityksellä, mutta hymy ei jostain syystä tuntunut ihan aidolta, ja saman tien mieleeni iski poikaystävän toinen veli (perheessä on kolme poikaa), joka on yrittänyt vaimonsa kanssa hankkia lasta jo parin vuoden ajan. He ovat käyneet läpi kaikki mahdolliset hoidot ja tunnetilat, joita itse voin vain kuvitella.

Lopulta tuomio oli, että mitään ei ole tehtävissä, kaikki on yritetty. Vähitellen he alkavat sopeutua tilanteeseen, vaikka vaikuttavatkin jotenkin surullisilta kun heitä näemme. Ei mikään ihme, sillä heidän haaveenaan oli iso perhe.

Nyt vaan ajattelen, miten perheen nuorimman veljen uutinen onnellisesta raskaudenalusta vaikuttaa isoveljeen. Tietenkin jotain tällaista oli odotettavissa, mutta... todellakaan maailma ei ole oikeudenmukainen – ja kaikkein vähiten mitä tulee biologian säätelemiin asioihin, kuten lasten saamiseen ja sairauksiin. Niille me pienet ihmiset emme, kaikista hienoista hoidoista ja teknologioista huolimatta, loppujen lopuksi mahda juuri mitään.

Ja sitten tulemme me. Poikaystäväni on perheen esikoinen ja olemme olleet yhdessä nelisen vuotta, joten alkaa tuntua että ystävät ja sukulaiset odottavat uutisia täältä päin.

Itse olen kuulunut tyypilliseen "nykyajan" kolmikymppisten joukkoon, joka on opiskellut pitkään, tehnyt "uraa" ja vaihdellut yhä mielenkiintoisempiin työpaikkoihin sekä haaveillut kaikesta muusta kuin lapsista. Ajatus on kyllä pysynyt koko ajan taka-alalla: totta kai haluan jatkaa sukua sitten joskus, kun on sopiva hetki...




Tyypillistä on myös, että juuri tässä vaiheessa alkaa tajuta ettei aikaa ole loputtomasti ja että itse asiassa juuri nyt olisi hyvä se kuuluisa sopiva hetki hankkia lapsi. On kaikenlaista: vakituinen työpaikka (ja asuntolaina) poikaystävä jonka kuvittelisi kantavan vastuuta kunnialla, ihanat isovanhemmat jne. jne.

Viime aikoina lasten hankkiminen onkin tullut puheeksi yhä useammin, kuten tilitin Raskaana oleva ystätä - koska on oikea aika -bloggauksessa pari kuukautta sitten. Ajatuksia ryntäilee päässä, enkä itsekään ota niistä tolkkua.


Kaikkein haastavinta tässä on, ettei nykyaikana e-pillereitä syövälle ihmiselle satu vahinkoja. Päätös pitää varta vasten tehdä. Mutta milloin?! Hommassahan voi mennä vuosi – tai päivä! Uhhuh.

Joka tapauksessa, vaikka pikkuisen ahdistaa omasta ja muiden puolesta, onneksi olkoon raskaana olevalle poikaystävän veljen vaimolle! Uusi elämähän ei ole keneltäkään pois.

















maanantai 26. elokuuta 2013

Sitten kun syksy tulee, niin nämä voisin haluta päälleni...

Tänään oli täydellisen kesäinen päivä, Suomen mittakaavassa, ja olenkin jyrkästi eri mieltä niiden kanssa jotka, väittävät että nyt on syksy. Missä muka?!

Tunnetusti sää on elokuussa paljon parempi kuin vaikkapa kesäkuussa, jonka nimessä virheellisesti esiintyy sana kesä.

Olen kuitenkin joutunut, jokavuotiseen tapaan, tunnustamaan sen faktan että joskus vielä tulee syksy. Sen kohtaamiseen voi valmistautua miettimällä, millaiset kivat jutut voisivat tehdä syksystä hieman siedettävämmän. Helpoin iloa tuottava ovat vaatteet.

Löysin seuraavia ehdotuksia. Brittiläinen Metro ehdottaa Top 10 fashion buys for Autumn/Winter 2013 muun muassa syksyn iloksi jotakin pinkkiä, mukavan väljää, nahkaa, eläinkuoseja, talven värisiä kukkakuoseja ja maskuliinisia malleja. Lisää ideoita sivustolla.




New York Fall 2013 Trend Report Harper's Bazaarin sivuilla ylistetään harmaata. Se sopii! Aika usein päädyn ostamaan lisää harmaata vaatehuonetta "piristämään", vaikka aina värien perään kuulutankin.


Mahtavat mustat tumput vai miksi näitä sitten kutsutaankaan!

Kerrankin talvimuotia, joka on oikeasti talvimuotia eikä mitään "villapaidassa ja minihameessa" -meininkiä... tosin niihin päästään ihan kohta.

Voi kun talven läpi selviäisikin tällä yhdistelmällä! Muistan, kuinka yritin ostaa Barcelonassa talvitakkia ja myyjät tarjosivat aina vaan villapaitoja... niitä (akryylisia), joita Suomenkin Zarat ja Mangot on pullollaan. Ei auta, täällä tarvitaan järeämpiä aseita.
Oscar de la Renta. Huput.
Theyskens' Theory. Yksinkertaisuus.
The Row. Luonnonvalkoisista, paksuista neulepuseroista haaveilen aina vaan, vaikka Suomen ilmastossa ne ovat haasteellisia: ulkona liian kylmiä (paitsi toppatakin alla liian kuumia) ja sisällä nyt ainakin liian kuumia.
Ei ole helppoa, ei.
Reed Krakoff. Sinistä. Itselläni on (ensimmäistä kertaa elämässäni, ainakin muistaakseni!) menossa sininen kausi.


sunnuntai 25. elokuuta 2013

Saarihyppelyä Kreikassa: Sifnos

Parin viikon takainen saarihyppelykierros Kreikassa ansaitsee useamman postauksen. 

Lyhyesti: matka oli upea, ja mielessä harva se päivä. Olisin voinut jäädä kiertämään saarihyppelijöiden suosikkia, Kykladien saariryhmää, ainakin vielä pariksi viikoksi, kuukaudeksi – tai vuodeksi. Kunhan mukaan olisi saanut lisää rakkaita ihmisiä.

No, voivottelut sikseen, nyt ollaan täällä ja ensi yöksi on luvattu hallaa, hiphei Suomen elokuuta!

On siis oiva hetki laittaa villasukat jalkaan (on jo), keittää kuppi teetä (join jo) ja muistella paikkoja, joissa on oikeasti lämmintä ja aurinkoista muutoinkin kuin parin päivän ajan vuodessa... 

Lisäbonuksena saarilla oli uskomattoman kaunista! Kristallinkirkasta vettä sekä (tuli)vuoria, maailmankuuluja auringonlaskuja (Santorini), vitivalkoisia kyliä sinisine ikkunanpielineen, tulipunaisia kukkia ja onnellisia kissoja ja koiria kapeilla kujilla makoilemassa.

Ensimmäinen vierailukohteemme oli Sifnos, jonne matkustimme isolla lautalla Ateenasta, satojen muiden turistien tavoin. Matka kesti nelisen tuntia, ja saavuimme saareen illansuussa.

Majoutuimme pikkukylässä nimeltä Kamares, ja ihastuimme saman tien sen levolliseen tunnelmaan ja kauneuteen. Saarella on ympärivuotisia asukkaita noin 2000, ei ihme että on levollista. Turistien määräkään ei ärsyttänyt, kaikki oli jotenkin pientä ja herttaista. Ravintoloita oli muutama ja turistit vaikuttivat fiksuilta, paljon ranskalaisia.

Sifnoksesta löytyy lisää tietoa mm. Wikipediasta (tosin ei suomeksi). 


Tämänmuotoinen oli Sifnos. Vuokrasimme moottoripyörän, joka onkin ehdoton edellytys jos haluaa nähdä "koko saaren päivässä" kuten me. Hintakaan ei ole paha, 40 euroa vuorokaudelta.

En tiedä mikä kukka tämä upea punainen kukka oli, mutta niitä riitti joka saarella katuja koristamassa. Vaikuttava vastakohta valkoista seinää vasten.
Lautalla Ateenasta Sifnokselle. Kaikki ihailivat maisemia. Onneksi olimme ostaneet halvimmat eli kansipaikat. Ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sisällä nyhjöttäminen!


Upea elämys saarella oli perinteinen kylä nimeltä Kastro, joka oli autio kun siellä aamupäivällä vierailimme mopomme kanssa. Vaelsimme upeaan kirkkoon kallionkielekkäällä. Kuvissa se ei näy, mutta täällä tuuli erityisen kovaa – kuten kaikilla saarilla!



Ja sitten matka jatkui kohti seuraavaa saarta, joka oli Milos, Siitä lisää tuonnempana!


lauantai 24. elokuuta 2013

Puolukoita, kamalien hirvikärpästen uhallakin!

Asukuvani tältä päivältä, ehheh. Persoonallisuutta on ainakin pelissä, eikä yhtään hätävarjelun liioittelua (varsinkaan nuo maalarinteipit hihoissa ja sukat housunpunttien päällä), sillä suuntasimme niinkin pelottavaan paikkaan kuin puolukkametsään.

Vietän viikonlopun vanhempien hoivissa Tampereella, ja heillä on tiedossaan erinomaisia, huippusalaisia paikkoja. Harmi vain, ettemme ole puolukkametsällä yksin, vaan tuhansien ellei miljoonien hirvikärpästen ympäröimänä. Sekä luonnollisesti valtavien hirvenpapana-läjien...

Hirvikärpäset ovat kamalia, pikku ryömijöitä joita löytyi varustuksesta huolimatta ihan kaikkialta vaatteista ja niiden alta autolle palattuamme! Etenkin ne tykkäävät ryömiä tukassa.

Eivätkä hirvarit kuole millään, yhtäkin hakkasin puhelinluettelolla päähän kaikin voimin, mutta tyyppi vaan jatkoi iloisesti matkaansa. Hirvi-parat.

                              

                             

Nämä kolme ämpäriä (+yhden ison muovipussin) täytimme puolukoilla. Parissa tunnissa saimme kerättyä 45 litraa! Ei huono saavutus, jota avitti se etten päässyt syömään saman tien puolia marjoista päässä roikkuvan häkkisysteemin takia. 

Aina tuijottaessani silminkantamattomiin jatkuvaa punaista mattoa ajattelen, että on se kyllä uskomatonta, hullua ja surullistakin, että 90 prosenttia Suomen tärkeimmästä luonnonmarjasta eli puolukasta jää metsiin homehtumaan! 

Puolukat ovat superfoodia parhaimmillaan, täynnä kaikkea hyvää. Wikipedia kertoo, että puolukan tärkeimmät terveysvaikutukset perustuvat kivennäis- ja hivenaineisiin. Puolukassa on runsaita määriä ainakin mangaania, polyfenoliyhdisteitä, flavonoideja sekäbioflaviineja. 

Mangaani on tärkeä ravintoaine energia-, valkuaisaine- sekä kolesteroliaineenvaihdunnan entsyymeille. Resveratrolilla on tulehdusta ehkäiseviä vaikutuksia ja proantosyaniidit ehkäisevät haitallisten aineiden kiinnittymistä limakalvoille. Puolukka on myös hyvä kuidun lähde ja sisältää paljon P-vitamiinia.

Marjat edistävät maksan, sapen sekä vatsan toimintaa, pitävät suoliston terveenä, edistävät raudan sekä kivennäisaineiden imeytymistä. Antibioottiset aineet torjuvat munuaisten ja virtsateiden tulehduksia.

Ei paremmasta väliä! Lisäksi puolukkaa voi nauttia sellaisenaan, survoa, tehdä hilloa tai mehua ja lisätä vaikka mihin ruokiin mämmistä smoothieen. 


Puolukalla Suomi uuteen nousuun! Marjassa olisi potentiaalia vaikka millaiseksi vientituotteeksi, näinä terveystietoisuuden aikoina, jos vain osaisimme brändätä sen (kuten ruotsalaiset ovat ottaneet ja brändänneet kanelipullan, jota myydään ympäri maailmaa ruotsalaisena herkkuna, aargs!).

Hm, ikävä kyllä näyttää pahasti siltä, että hirvikärpäset ovat meille liian kova vastus... toivottavasti jossain vaiheessa saamme puolukat talteen ja parempiin suihin!

perjantai 23. elokuuta 2013

Juna Helsingistä Tampereelle 38 euroa?!


Matkustin nyt iltapäivällä junalla Helsingistä Tampereelle. Matka veti hiljaiseksi, ensiksi VR:n älyttömiin sfääreihin nousseen hinnoittelun takia. Ärsytti siinä määrin, että otin ja ostin lipun lähijunaan. Kuten yhä useammin viime aikoina.

Tänään VR tarjosi minulle 38 euron perushintaista lippua Intercityyn, alle kahden tunnin matkasta. Jotain rajaa! 

Ajattelin korvata junan bussilla (27 euroa ja 2 h 20 min kestävästä ajelusta) tai erinomaisen hintaisella Onnibussilla (14,70 euroa). Harmi kyllä sopiva vuoro oli loppuunmyyty – ei ihme. 

Päädyin bussia nopeampaan lähijunaan. Onhan juna luontoystävällisempikin, ja siellä voi lukea & kirjoittaa (tätäkin bloggausta) pahoinvoimatta. Maksoin siedettävät 25 euroa ja tällä kertaa tajusin jopa istuutua Tampereelle asti matkaavaan vaunuun.

Yllätyksekseni juna oli täpötäynnä, moni ei edes päässyt istumaan. Ilmeisesti en ollut ainoa, joka oli saanut tarpeekseen Intercity ja (alati myöhästelevän) Pendolinen riistohinnoista. 


Kuuntelin musiikkia ja katselin maisemia ja mieleen hiipi jännä ajatus: että nyt matkustetaan "kolmannessa luokassa", ja että Suomesta on oikeasti kehittymässä luokkayhteiskunta. Piste iin päälle tuli, kun konnari kuulutti että lähdemme myöhässä, koska pitää päästä kallis ja kopea Pendolino ohittamaan. 

Matkalukemiseksi oli napannut kirjahyllyn uumenista Kaikkein radikaaleinta on arki -manifestin, jonka olin jostakin saanut. Kirjassa etsitään vaihtoehtoja ihmisten pahoinvoinnilla ja pätkätöissä elävälle modernille prekariaatille. Tämä jos mikä sopi junamme tiiviiseen ja hikiseen tunnelmaan, ei tainnut olla ilmastointia.

No juu, kaikki tämä on vielä tosi pientä maailman mittakaavassa mutta kuitenkin. Kohta – ja itse asiassa jo nyt – yhä useammalla ei ole varaa matkustaa 80 eurolla Tampereelle ja takaisin. Myös niiden, joilla olisi varaa, mitta alkaa täyttyä VR:n hinnoista. Voisiko rautatiet ehkä vihdoin avata rehdille kilpailulle?

torstai 22. elokuuta 2013

Tapaksia kolmesta maasta, sulassa sovussa

Meillä oli eilen todella pitkästä aikaa illallisvieras, vieläpä kreikkalainen.

Tämä poikaystäväni työkaveri oli nimittäin nähnyt (ihan liian) suuren vaivan ja auttanut meitä upean Kreikan saarihyppely-matkamme järjestelyissä.

Hyppely meni putkeen, ja suuri kiitos siitä kuuluu tälle ystävälle. Hän valitsi meille "parhaat" saaret, suunnitteli fiksuimmat laivareitit ja olisi varmaan vielä varannut majoituksetkin ja luonnostellut päiväohjelman, jos olisimme antaneet!

Pisteeksi iin päälle saimme matkalle mukaan henkilökohtaisen kuvitetun matkaoppaan, jonka kaveri oli antaumuksella kyhännyt: pdf sisälsi joka saaren "pakko nähdä" -paikat, gastronomiset erikoisuudet sekä kiinnostavat faktat – kuvien kera tietenkin!

Suuren kiitollisuutemme osoitukseksi kutsuimme eilen kaverin illalliselle. Alun perin ideanamme oli kokata jotakin kreikkalaista, koska kuvittelimme hänen taatusti kaipaavan kotimaansa herkkuja täällä kaukana pohjolassa.

Hyvä ajatus, mutta käytännössä homma osoittautui hankalaksi kolmesta syystä: 1) täältä ei saa kaikkia tarvittavia raaka-aineita, kuten auringossa kuivatettua Välimeren mustekalaa, 2) minun moussakani ei taatusti olisi ollut yhtä maukasta kuin hänen mammansa ja 3) missä ihme välissä ylipäänsä kokkaamme, kun päivät ovat täynnä ohjelmaa?!

Kompromissiratkaisuna teimme / ostimme tapaksia kolmesta maasta: Kreikasta. Suomesta ja Espanjasta. Tapaslajitelma toimii aina, valmistuu helposti ja maistuu kylmänäkin (seuraavana päivänä). Mikä tärkeintä, tapaksilla saa pöydän helposti notkumaan. Antaa vaikutelman, että tarjolla on montaa sorttia ja että vaivaa on nähty.

Määrällisesti löimme tarjoilut hieman överiksi, kuten tapana on, joten näitä tapaksia nautitaan useampi päivä.

Pöydästämme löytyi ilmakuivattua kinkkua, manchegojuustoa,  pullo hyvää punaviiniä sekä perunamunakas (=espanjalainen osuus), oliiveja, Kampin K-marketista ostettuja viininlehtikääryleitä sekä tietenkin ouzo-anisviinaa (=kreikkalainen osuus).

Huh, ouzo taisi muistutella itsestään vielä tänään (tai sitten se hyvä punaviini, jota "jouduin" seuraksi nauttimaan"), siihen malliin kivisteli päätä töissä...


Suomalainen tapaksemme oli kylmäsavulohirullat. Näistä yleensä tykätään maamme rajojenkin ulkopuolella, suht "normaali" ruoka kun on. 

Tein rullaset suurin piirtein Vastaleivottua-blogista löytämälläni reseptillä. 

Mielenkiintoista muuten – tämän ja lähes kaikkien muiden reseptien kohdalla – kuinka älyttömän paljon variaatioita jokaisesta simppelistäkin reseptistä löytyy netin avarasta maailmasta! 

Mistä sitä ikinä voi tietää, mikä on paras tai edes hyvä... tässäpä syy, miksi leivontaintoni yleensä lopahtaa surffailtuani tunnin pari tietyn reseptin perässä. Tai sitten päätän tehdä jotain ihan muuta kuin mitä piti... Leivonnan luovuutta kai.

Joka tapauksessa, tämä resepti toimi. Ainoa "ongelma" oli, että täytteet tursuilivat Fazerin rullarieskalevyn reiästä ulos ja rieska myös repeili huolestuttavasti. Mutta pysyi kuitenkin suurin piirtein koossa, ja maukasta oli. Ja on vielä tänäänkin, näitähän riittää...

Tarinan opetus? Illallisvieraat ovat kivoja, piristävät arkea, ja voivat hoitua myös vähällä vaivalla. 

Toinen opetus: olkaa varovaisia ouzon kanssa!


tiistai 20. elokuuta 2013

"Nyt riittää tää akateeminen ura!"

"Irtisanouduin töistä ja alan opiskella osteopaatiksi/kokiksi/automekaanikoksi/puutarhuriksi..."

Yhä useampi kaveri ilmoittaa näin, silmät onnesta hehkuen. Kaikki nämä kaverit ovat ennen elämänmuutostaan ehtineet opiskella korkeakoulussa monta vuotta, suurin osa on saanut gradunsakin väännettyä.

Sen jälkeen he ovat saaneet hankittua oikein hyvältä kuulostavan, monesti jopa vakituisen työpaikan omalta alalta täynnä "kiinnostavaa sisältöä", "etenemismahdollisuuksia", "erinomaisia työsuhde-etuja" ynnä muuta sellaista, mitä yleisesti menestyksen mittana pidetään. He ovat myös juhlineet työpaikkaansa onnen kukkuloilla.


Sitten tapahtuu jotakin. Tehtyään useamman vuoden ajan akateemista uraa, kenties vaihdettuaankin pari kertaa työpaikkaa entistä mielenkiintoisempaan, haastavampaan ja statukseltaan arvostetumpaan, kaverit saavat tarpeekseen koko systeemistä.

Jonain kauniina päivänä he tajuavat, että juuri sen kauniin päivän (ja kaikki tulevat kauniit päivät) voisi mieluummin viettää tehden jotakin oikeasti merkityksellistä, sen sijaan että elämä valuisi huomaamatta ohi harmaassa toimistossa istuen, kokoustaen, meiliviidakkoa peraten ja päätään seinään hakaten. Noin niinkuin kärjistetysti.



Yhteistä alaa vaihtaville ja ns. uraputken taakseen jättäville vasta kolmikymppisille kavereilleni on, että he haluavat tehdä jotakin konkreettista. Työtä, jonka avulla voi auttaa ihmisiä niin, että siitä saa itsellekin hyvän mielen – saman tien, eikä ehkä joskus vuosien päästä ja välillisesti.

Itselläkin samantyyppiset ajatukset muhivat päässä, joskus voimakkaammin ja toisinaan ihan vaan hillitysti.

Se on varmaa, että haluan tehdä elämässä muutakin kuin klo 9–17-hommia. Yksi kolmasosa elämästä toimistossa istumista on tosi paljon, vaikka työ olisi kuinka kivaa. Joskus, toivottavasti pian haluan kokeillani siipiäni ja tehdä jotakin omaa ja tärkeää... täytyy vain selvittää itselleni, mitä. Ja sitten olla rohkea ja uskaltaa! Olisi kiva kuulla muiden elämänsä muuttajien ajatuksia ja kokemuksia Isojen Päätösten tueksi...

Sitä odotellessa kuukausipalkka on ihan kiva asia, ja mukavat työkaverit erityisesti.











maanantai 19. elokuuta 2013

Kolme asiaa jotka pelastivat maanantain



Maanantai ei toden totta ole minun päiväni, kuten ei varmasti monen muunkaan... liekö kenenkään?! 

Jo Karvinen-kissa ja varmasti myös antiikin kreikkalaiset tiesivät, ettei viikonlopun päälle heitetystä arkisesta möykystä hyvää seuraa. 

Tänään maanantain kohtaamista ei auttanut, että olin nukkunut huonosti (kuten niin usein sunnuntain ja maanantain välisenä yönä), niskat olivat taas jumissa ja lisäksi se aika kuusta pukkaa päälle.


Minulle maanantai näyttäytyy pahimpana aina sunnuntaisin, ennakoiva ihminen kun olen. Jo lapsena, ainakin koululaisena, aloin inhota sunnuntai-iltapäiviä. Hyi. Kello kolmesta kuuteen alkaa tuntua, ettei oikeasti ole enää vapaalla ja miettiä tulevan viikon hommia. 

Onneksi aina illalla olo helpottuu, täysin mystisistä syistä. Olen kuullut, että tosi monella on vastaavia kokemuksia, joten en ole tämän(kään) angstin kanssa yksin.

Tämä maanantai onneksi – ja ihmeen kaupalla – pelastui, kiitos seuraavan kolmen hyvän asian.


1. Hauskat työkaverit. Mikään ei piristä maanantai-murjotusta yhtä tehokkaasti kuin hyvät, enemmän tai vähemmän päättömät jutut, vitsit jotka syntyvät vain maanantain puolikoomassa, kun ei ole vielä saanut tarpeeksi kahvia. Mikäs sen parempi arjen elävöittäjä kuin joukkohysterian poikanen.


2. Juoksulenkki auringossa, joka tuntui hyvältä ja jota olisi voinut vain jatkaa ja jatkaa hyvän musiikin soidessa täysillä korvissa. Juoksu ei suinkaan aina kulje, enkä tänään odottanut että nauttisin lenkistä ja auringonpaisteesta kasvoillani näin täysin rinnoin. Ehkä juuri siksi jaksoin juosta itselleni yllättävän pitkään, yleensä vedän puolen tunnin lenkin mutta tänään 45 minuuttia lähti kevyesti. Kuten tunnettua, lenkin jälkeen olo oli euforinen! Liikunta ei petä koskaan, pitäisi vain muistaa se...

3. Uusi leuanvetotanko vaatehuoneen ovessa, jonka poikaystävä osti äsken salaa lahjaksi "muuten vaan". Parhautta, meille molemmille niskajumittaja-paroille. Tangon hankkimisesta on puhuttu ainakin vuoden verran, mutta asia oli jo tyystin unohtunut, ainakin minulta. Yllätys oli siis täydellinen, kun käänsin hetkeksi selkäni Forumin Intersportissa, jonne olimme menneet ostamaan pingismailoja (läheisellä Baanalla pelaamista varten, nyt kun kesäkin on "hyvässä vaiheessa"...). Mailatkin löytyivät, joten sitten vaan harjoittelemaan – leuanvetoa ja pingistä.

Kiitos näistä. Mutta kaikista parasta tässä maanantaissa on, että ihan kohta se on ohitse – kokonaiseksi viikoksi! 

Millaisia maanantain selätyskeinoja olette keksineet?

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Vaasankadun katukirppis ja Ravintolapäivä - lisää tätä!

Tänään Helsinki oli juuri sellainen, jollaisena kaupungista tykkään: paljon hyväntuulisia ihmisiä kaduilla, rentoa tunnelmaa ja lämpötilakin siedettävä.

Olimme päättäneet (sään salliessa tietenkin) mennä myymään lähinnä vanhoja vaatteitamme Vaasankadun katukirppikselle, jota Kallio-liike hienosti meille kaikille kaupunkilaisille järjestää.

Kuinka helppoa spontaani kirppismyynti voikaan olla, kun sen oikein oivaltaa. Eikun kamojen kanssa kadunvarteen, viltti maahan ja myynti käyntiin.

Myyntitiimimme oli mitä parhain: kyläilevä äiti ja vaatteitaan puoli-ilmaiseksi (suurella suosiolla!) myynyt poikaystävä. Seuraamme liittyi myös brunssilta kotiutunut rakas ystäväni. Hauskaa oli, vaikka jatkuvasti tiimistä oli joku jäsen "tauolla" eli kiertelemässä ja tutustumassa sekä kirppiksen että Ravintolapäivän tarjontaan. Molempia riitti.

Ainoa takaisku oli, kun poikaystävä "joutui" ostamaan pizzan saadakseen vaihtorahaa. Uhrauksensa kullakin...

Mikä yllätti meidät oli myynnin määrä! Tämä oli ensimmäinen katukirppiksemme ja ajattelin, että luvassa on lähinnä rentoa hengailua. Mitä vielä, kauppa kävi kuin siimaa ja ainakin 2/3 vaatteista häipyi uusille omistajille. Oli upea tunne huomata, että kotimatkalla Ikean laukkuja oli pari vähemmän kuin aamulla.

Kaiken kukkuraksi hillitsin – ja yllätin – itseni, sillä ostin vain yhden, simppelin mustavalkoraitaisen Mangon topin 50 sentillä. Vielä on kesää jäljellä jne.


Aamulla Vaasankadulla oli vielä rauhallista. Mutta paikalle kannatti todella saapua jo klo 11 (tapahtuma alkoi klo 12), sillä tuntia ennenkin paikkoja oli enää jäljellä pari – ja asiakkaita pyöri jo ympäriinsä.

Ei hiljaista enää. Tavara vaihtaa omistajaa...

Meidän kamat. Onneksi pino hupeni päivän mittaan.


Iltapäivällä kirppiksen jälkeen olimme ihan poikki. Myyntityö vie voimat.

Kävelimme vielä Espan päästä päähän ja ihastelimme Ravintolapäivän tunnelmaa. Tosin moni paikka oli jo kuuden maissa loppuunmyynyt ruokansa. Maistelin tänään kuitenkin malesialaista soijapapurullaa katkaravuilla sekä vietnamilaista frittatan tyyppistä munakasta – kaalilla! Toimi. Kuvia näistä herkuista en ehtinyt kännykällä napsaista, katosivat sellaista vauhtia nälkäisen suuhun.

Nyt nukkumaan, mutta olipa mukava päivä. Lisää tällaista, Helsinki kiitos!