torstai 20. joulukuuta 2012

Yksin kotona, lahjat ostamatta... mutta fiilis ok

Oho, siinä se taisi olla! Rankasta syksystä on kuin onkin selvitty ja ihan kohta on joulu. En kyllä vielä sitä tajua, eikä ole yhtään se kuuluisa joulufiilis... Epäilemättä se saapuu, kun loma alkaa oikeasti ja pääsen perheen huomaan jouluvalmistelujen ja kuusentuoksun keskelle. Ihan pian...


Poikaystävä lähti jo aamulla Espanjan kotiinsa joulunviettoon, joten nautin nyt yksinäisestä iltapäivästä kotona. Ripustin lamppuun joulupallon, sytytin kynttilän ja nautin rommikaakaota (kuten näköjään joka ilta näinä päivinä... glögistä kun olen saanut tarpeekseni) ja nautin pitkästä aikaa niistä kuuluisista pienistä asioista. Töissä on tehty se mikä on voitu, stressi alkaa hellittää ja loma siintää mielessä - aina loppiaiseen asti. HIPHEI, HURAA!

Vaikkei me omaan kotiin joulua olla tehtykään, kun molemmat asukkaat ovat poissa joulunajan, on joulun tunnelma siitä huolimatta löytämässä jopa tänne. Kaikkihan on omassa mielessä: kun istuu alas ja rauhoittuu, tuijottaa kynttilän liekkiä ja miettii vain kivoja juttuja, niin joulu alkaa laskeutua itseen ja ympärille - kuin ulkona leijuvat lumihiutaleet... 

Kohta lähden vuoden viimeisiin, maailmanlopun aaton pikkujouluihin hyvien ystävien kanssa, ja sitten ajoissa takaisin kotiin nukkumaan kunnon yöunet. Olo kun on edelleen vähän vilustunut. Huomenna vielä työpaikan joululounas selvitettävänä ja meitsi on valmis lomaan! Sillä varauksella, ettei maailma huomenna lopu... sormet ristiin.


Ai niin, Facebookin kautta löytyi vielä tällainen loisto-lahjaidea poikaystävälle! Tosin pikkuisen epäilen, kuinka innostunut raavas mies olisi tällaisesta pehmeästä paketista... Mutta ajatushan on tärkein, eikö niin? Lumimies tuleee! ;)





keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Jollei sauna, Corona ja hieroja auta niin...

Eilen valittelin kurjaa, flunssaista oloa. Vilutti, vaikka jalassa oli kolmet villasukat ja päällä superlämmin peitto. Kurkussa kasvoi kovaa vauhtia kurja kaktus ja olin kuin maani myynyt. 

Tänä aamuna olin kuitenkin sen verran fiksu ja aikuinen, etten mennyt töihin vaikka tietenkin olisi ollut niin maar kamalasti hommaa ennen lomia. Terveys on tärkein, sen alan pikku hiljaa tajuta. Ja täten kannustan - melkein pakotan - kaikkia pysymään kotona, jos olo on kurja! Ajatelkaa itseänne - ja työkavereita!

Lepo (= puoli päivää työmeilissä roikkumista ja loppupäivä Facebookissa hengaamista) kuitenkin auttoi, varsinkin kun homman sai hoitaa sohvalta ja sängystä käsin ja väliin lipitteli isoja kupillisia teetä - ja rommikaakaota, nam! "Löysin" kaapista nimittäin kesällä Venäjältä ostaneeni halvan litran rommipullon, jota iloisesti lorauttelin kaakaoon (yksinään se on pahaa). Virallisesti olin siis tänään sairaslomalla, joten eiköhän tämä ollut ihan sallittuakin...

Kaikki rakastaa hierontaa. (Tahtoo koiran!)
No, oudoissa asennoissa työskentely & orastava flunssa tosin aiheuttivat sen, että niskat ja hartiat jumittivat täysin. Onneksi illalla odotti hierojan käsittely ja aaaaaah se teki hyvää! Hieroja-parka tosin huokaili raskaasti, kun olin niin jumissa ja antoi ystävällisesti mennä yliajalle, jotta saadaan lihakset edes vähän joustamaan. Nyt olo on parempi ja parin päivän päästä alkava loma viimeistään tekee tästä naisesta jumittoman - henkisesti ja fyysisesti! :)

Hierojan päälle menimme vielä poikaystävän kanssa taloyhtiön saunaan, ja hän sai minulta lahjaksi Alepasta ostamani donitsin - kuin lapselle tarjoaisi launtai-pussista. Vaikken itse donitseista perusta, toisen riemua on ilo katsella. Ja haukata palanen, tietty.
Sen sijaan minulla maistui saunan päälle kylmä Corona - lemppariolueni! Sauna, viina... ainoastaan terva jäi kokeilematta, eikä ollut edes tervasaippuaa, ehheh. Mitä luultavimmin kokeilu jääkin välistä, sillä olo on jo vetreämpi! Uskomatonta mutta totta! Nyt vielä kunnon yöunet päälle niin voilà, eikä jäljellä ole kuin kaksi työpäivää (thank god), ne kestää vaikka päällänsä seisten kuten mummo sanoi.



tiistai 18. joulukuuta 2012

Pari hyvää juttua pöpön karkoitukseen

Eilisestä asti on viluttanut koko ajan ja ollut vaan kipeä & kurja olo. Onneksi tajusin jäädä tänään etätöihin. Tosin oikea paikka olisi ollut peti. Ei ole mitään ikävämpää kuin murehtia yksin kotona koneen ääressä (huonossa asennossa niskat jumissa) kaikkea sitä, mitä pitäisi tehdä mutta mihin ei puolikuntoisena ole yhtään energiaa... plääh.

Mutta hähää, olen päättänyt tappaa tämän pöpön alkuunsa! Kas näin...

Aamulla ensimmäiseksi vetäisin sisään vitamiinipommin: D-vitamiinia, kalanmaksaöljykapselin, sinkkiä ja... no siinä se olikin, ei sentään pidä liioitella. Myöhemmin join vielä monivitamiiniporetabletin.

Sinkin tehoa flunssan ensioireiden torjunnassa on hehkutettu ja uskon täysin! Ihan sama, onko kyseessä vain placebo-efekti... Kannattaa kuitenkin varoa eikä ikinä ottaa sinkkiä tyhjään vatsaan - siitä tulee tosi oksettava olo, kokemusta on.

Ruokahaluni on ollut tänään vähän kadoksissa (vaikka koko ajan jääkaapilla ramppaankin tsekkaamassa, josko sinne olisi ilmestynyt jotain herkkua, jota tekisikin mieli). Päätin kuitenkin syödä superterveellisesti, sillähän on myös sanottu pöpöjen kaikkoavan. 

Pakkasesta löytyi aurinkovihannespussi (kuulosti hyvältä!) ja yhtäkkiä alkoi tehdä mieli myös levää, jota sain lahjaksi Kampin Ruohonjuuresta (kun ilmoitin heille mannaryynipaketista pöllöhtäneistä jauhokärpäsistä - kauhea kokemus sinänsä, mutta se on toinen juttu). Nyrhäisin paketista irti sopivaksi katsomani määrän levää ja heitin kattilaan likoamaan & kiehumaan vihannesten kanssa.


Minulla ei näköjään ole mitään ideaa siitä, kuinka paljon levä turpoaa, joten sitä tuli mukaan "reippaasti", kuten kuvasta näkyy. En myöskään tiennyt, että levää pitää leikata. Mutta on vaan merilevä sellaista herkkua, ihan kuin silkkaa terveyttä söisi! Olen koukussa, mutta onneksi hyvään asiaan... kerrankin.

Esimerkiksi Terveysterapia Aijan sivuilla kerrotaan, että merilevää pidetään maailman ravintoainerikkaimpana kasvina. Se sisältää runsaasti ravinteita, proteiinia ja erityisesti aineenvaihduntaa edistävää jodia. Kannattaa kokeilla - ymmärrän kyllä, ettei maku miellytä kaikkia...



Levää voi tilata esimerkiksi Ruohonjuuren verkkokaupasta, jollei myymälää löydy kotikulmilta. Linkistä pääsee suoraan merilevät ja misot -osioon... Ja sinkkiä saa mistä tahansa apteekista. :) Huomenna osaan kertoa, tepsiikö hoito. Äiti vielä tekstaili, että yöksi päälle kaikki vaatteet mitkä löytyy - kylmää kohtaa ei saa kuulemma löytyä. 






maanantai 17. joulukuuta 2012

Epäreilut rekrytointiprosessit ärsyttävät

Viime aikoina olen törmännyt rekrytointiprosesseihin, joissa on jotain hämärää. Ihan liian usein paikka on pedattu etukäteen jollekulle joko jo talossa työskentelevälle tai muulle kivalle tutulle. Tuolloin niin sanotusta avoimesta hausta tulee naurettava ruljanssi, jossa vain hukataan kaikkien kallista aikaa.

Miksi? Tavallaan on tietty kiva, että halutaan olla reiluja ja avata paikka kuin paikka avoimeen hakuun, mutta esimerkiksi jos hommaa on hoitanut jo useamman vuoden ajan sama, hyväksi havaittu tyyppi eripituisilla pätkäsopimuksilla, niin miksi hitossa paikka pitää panna avoimeen hakuun? Eikö se ole jo laitontakin??

Kavereilta ja omasta kokemuksesta tiedän, kuinka turhauttavaa on panostaa aikaa ja energiaa hienoon työhakemukseen ja CV:n päivittämiseen ja - parhaassa tai pahimmassa tapauksessa - päästä jopa haastatteluun, joka on alusta loppuun täyttä silmänlumetta. Ja varmasti turhauttava kokemus myös haastattelijoille.


Itselleni näin on käynyt pari kertaa. Tuntuu, että täytän hienosti kaikki hakijalta vaadittavat kriteerit, mutta sitten haastattelusta jää tosi outo olo - ikään kuin haastattelijat tieten tahtoen etsisivät aukkoja hakemuksestani ja kokemuksestani - ja niinhän he tekevätkin, jotta olisi perusteltua antaa paikka "sille jollekin".

Olen jo kuullut sen verran vastaavia tarinoita, että kiinnostaisi tietää kuinka yleistä tällainen käytäntö Suomessa on - ja voisiko sille tehdä jotain? Googlesta en ainakaan löytänyt nopealla haulla juuri mitään tietoa hämäristä rekryprosesseista. Onko tämä(kin) kaikkien tietämä vaiettu totuus kuten se, että valtaosa rekrytoinneista tapahtuu ihmisten verkostojen kautta?

Verkosto alkaa muodostua jo nuorena, kun päästään - tai ollaan pääsemättä - ekaan sukulaisen hommaamaan kesäduuniin, kuten Taloussanomien Saako suhteilla saada töitä? -juttu hyvin valaisee. "Kun nuoren ensimmäiset työpaikat vaikuttavat ratkaisevasti hänen tulevaan uraansa, onko oikein, että hän sukeltaa työelämään vanhempiensa kontaktiverkon avulla?"

Niinpä. Tosin itse en ikinä saanut vanhempien avulla mitään töitä vaan ihan omin avuin. Eli on sekin mahdollista, paljon vaikeampaa vain...



sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Lumimyrskypäivä - hyvää aikaa venytellä

Huhhuh mikä sää! Kun makaa sohvalla yöpaidassa höyryävä kahvikuppi kädessä ja uunituore Hesari edessä, niin ei ihan ensimmäisenä tule mieleen pukea päälle ja sännätä ulos venyttelytunnille.
Thomas Hoepker. Old woman in a snowstorm. 1954.
Mutta tuska - kuukausia kestäneen stressin ja raatamisen lukkoon jumiuttamat jäsenet - ajavat ihmisen epätoivoisiin tekoihin.

Vaikka kuinka yrittää vakuuttaa itselleen, että sää on asennekysymys niin EIKÄ OLE. Sää voi olla kiva ja kannustaa tekemään juttuja, kuten esimerkiksi Espanjassa, tai surkea kuten Suomessa ihan liian usein.

Kas näin Montrealissa vuonna 1939. Suojuksia lumimyrskyä vastaan. Kelpaisi mullekin. Ja onnitelkaa itseänne, kaikki rillipäät, jotka eivät joudu kärsimään silmiin täysillä iskevistä jäisistä piikeistä. Aarg.
Mutta selvisin venyttelytunnille kuntonyrkkeilykouluuni, Sörnäisten Savate Clubille, ja hyväähän se teki.

Eli jos olette jumiutuneet sisälle tietokoneen tai telkun ääreen, niin muistakaa välillä venytellä! Tässä muutama fysioterapeuttini suosittelema liike jumiutuneita niskoja ja hartioita vetreyttämään - yleisimmät jumit ainakin meikäläisellä. Maailman yksinkertaisimpia, mutta toimii kun jaksaa toistaa.. ja jaksaa hetkeksi kammeta itsensä ylös sohvalta! Nämä kuvitukset poimin Fysikaalinen hoitolaitos Sillanpään verkkosivuilta.

Liikuta päätä puolelta toiselle. Kädellä voi tehostaa liikettä. 
Kallista pääsi oikealle sivulle, nosta leukaasi hiukan ylöspäin, että tunnet venytyksen kaulan etupuolen lihaksissa. Voit tehostaa venytystä vielä painamalla oikealla kädellä vasempaa solisluuta alaspäin. Pidä venytys taas 20 sek. Sama toisinpäin.
Sormet ristikkäin pään takana/niskassa: Taivuta päätäsi eteenpäin, kunnes tunnet venytyksen niskassa. Anna venytyksen tuntua noin 20 sek. Palauta hitaasti.

Kallista pääsi oikeaa kainaloa kohti viistoon. Tehosta venytystä painamalla oikealla kädellä päätäsi alaviistoon. Pidä venytys 20 sek. Palauta hitaasti ja tee sama toisinpäin.
Netti on pullollaan helppoja venytysohjeita, muun muassa Hesarin sivuilta löytyy perinpohjaiset niskan venyttelyohjeet ja UKK-instituutin sivuilla on lisää venytyksiä muillekin osillemme...












lauantai 15. joulukuuta 2012

Kaikilla meillä on alku ja loppu

Poikaystävän isoäiti kuoli tänään. Se oli odotettavissa, koska isoäiti oli jo yli 90-vuotias ja ollut pitkään tosi huonossa kunnossa. Päivä päivältä olo huononi: luut menivät poikki noin vain ja Alzheimerin tauti sai unohtamaan kaikki rakkaat. 

Vaikka kaikki tiesivät, että isoäiti poistuu pian keskuudestamme, iski tieto silti molempien päälle tänään iltapäivällä. Isoäiti oli hurmaava nainen ja nyt hän on poissa. Tätähän tapahtuu päivittäin, ihmisiä kuolee, ja kuoleman aiheuttama suru - samoin kuin syntymän aikaansaama ilo - ovat maailman ja inhimillisen elämän normaaleimpia asioita. 

Silti. Olimme juuri hilpeinä lähdössä pikkujouluihin ja toisen kaverin synttäreille, kun puhelu tuli. Juhlat jäivät välistä. Outo yksityiskohta oli, että kiersimme juuri tänään Stockalla valitsemassa neuletakkia isoäidille joululahjaksi. Päädyimme kuitenkin siihen, ettemme osta puseroa vielä. Nyt emme osta sitä ikinä.


Ei mikään voi kuolla, 
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
- Aila Meriluoto -

Hyvää matkaa sinne jonnekin, isoäiti! Me itkemme nyt, sitten hymyilemme ja muistamme sinut aina. 




keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Poikaystävän biologinen kello tikittää - jos jotain tehdään niin hipster-vauva

Poikaystävä otti eilen puheeksi lapsen. Kolme vuotta yhdessä ja kolmenkympin ikä, ihan odotettu juttu ja onhan aiheesta puhuttu aiemminkin. Mutta kerta kerralta poikaystävä on yhä enemmän tosissaan. Ei enää "sitten joskus, jos luoja suo" vaan koska? Tai: koska?!?

Pikku hiljaa pitäisi alkaa tehdä päätöksiä. Ja mikäs siinä, kyllähän minäkin luultavasti lapsen haluaisin - yhden. Enkä juuri nyt. Olen itse ainoa lapsi, enkä koe siitä kärsineeni, ehkä jopa päinvastoin. Poikaystävä sen sijaan haluaisi kolme lasta, onhan hänelläkin kaksi sisarusta. Ja hyvähän miehen on sanoa, kun ei tarvitse käydä läpi raskauksia, synnytyksiä tai jäädä pois työelämästä pitkiksi ajoiksi. Eli ei missään tapauksessa kolmea, jolleivät tietty satu syntymään kerralla. Huh, ajatuskin puistatuttaa.

Toisaalta eihän sitä ikinä tiedä, voimmeko edes saada lapsia. Kannattaisi ehkä alkaa yrittää pian, mutta en todellakaan tunne olevani vielä valmis. Aina on juttuja, joita haluaisi saavuttaa elämässään ennen lapsentekoa. Ja kypsyä, viisastua, rauhoittua... No, ehkä se tapahtuisi itsestään raskaaksi tultua? En tiedä.


Joka tapauksessa, lämpenin vähän lapsi-idealle, kun selailin Pinterestissä näitä söpöjä kuvia. Jos joskus teemme lapsen, niin minä haluan hipster-vauvan.







maanantai 10. joulukuuta 2012

Maanantai hus pois, tilalle talviunelmia!

Joulukuussa ei saisi olla ollenkaan ikäviä maanantaita, vihaan niitä kerta kerralta enemmän. Kylmyyden keskellä elämämme pitäisi sen sijaan täyttyä silkasta talven taiasta! Kuten tällaisesta... Rakas Pinterest, kiitos, että tarjoat ainakin ihania mielikuvia, joita klikkailla arjen vastapainoksi...

Voisin selvitä talven läpi tällaisissa maisemissa kuljeskellen ja unelmoiden.



Sitten voisin mennä lämmittelemään talvikotiini...




Ja tietenkin lueskelisin hyviä kirjoja iltaisin. Viinilasi kädessä, villasukat jalassa ja takkatulen räiskähdellessä.


Talvesta selviäminen vaatii paljon talviherkkuja eli höyryäviä kasviskeittoja ja kaikkea, mikä sisältää riittävästi sokeria!





Kun uskaltautuisin ulos, voisin kääriytyä tällaisiin lämpimiin ihanuuksiin...




Ja koirani kanssa!






sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Autoista ja miehen identiteetistä

Rentouttava viikonloppu vanhempien luona Tampereella täyttyi perinteisen itsenäisyys-asuarvostelun lisäksi aika yllättävästi autoilla. Poikaystävä nimittäin sai päähänsä myydä autonsa, koska nyt olisi huutava tarve uudelle. Niinpä koko perhe pääsi käymään läpi erilaisia vaihtoehtoja, niiden hyviä ja huonoja puolia.

Itselleni, (wannabe) ekologista elämää viettävälle tyypille, sana auto merkitsee kaikkea pahaa ja saastuttavaa, hyihyi. Nykyinen poikaystäväni on ensimmäinen, joka omistaa auton, mihin on ollut vähän vaikeaa suhtautua.

Asumme keskustassa. joten yleensä auto seisoo kadulla, mutta kieltämättä siitä on ollut tosi paljon iloa retkillämme metsään "jonnekin vähän kauemmas" tai vaikkapa Tampereella vanhempia moikkaamaan - auto peittoaa aika keveästi VR:n törkeät hinnat ja jos mukana on parikin tyyppiä niin ekologinen jalanjälki pienenee kummasti... Mutta silti! Ei hyvä!

Tähän asti olen jotenkin ignoroinut auton "pahuuden", kunnes nyt yhtäkkiä minut kiskaistiin keskelle autokatalogeja ja kiiltävien menopelien maailmaa. Olen elänyt onnellisena autoummikkona periaatteella väri on tärkein, joten tietomääräni taisi vähintäänkin triplaantua viikonlopun aikana. Nyt tiedän nelivedosta, erityisvarusteiden hintatasosta (siis joku kiva värikin maksaa melkein tonnin, älytöntä?!). Ennen kaikkea tajusin, kuinka iso asia auton ostaminen voi olla - koko ihmisen identiteetille.

Merkiksi valikoitui suht helposti Audi, minkä jälkeen päädyimme punnitsemaan kahden hyvin erilaisen vaihtoehdon välillä. Tätä samaa puntaroidaan nyt öö... kolmatta päivää.

Kannustan poikaystävää tietty mihin vaan, "kuuntele vaan sydämesi ääntä jne.", mutta täytyy sanoa että käytyämme Audi-liikkeessä vaihtoehtoja ihailemassa ja kuultuani, että tämä virtaviivainen kaunokainen kuluttaa vähemmän kuin kakkosvaihtoehto, niin nyt kannustan hieman ponnekkaammin poikaystävää ostamaan Audi A5-urheiluauton. Päälle kolmikymppiselle kun kyse on selvästi jonkinlaisesta nuoruuden todistelusta tyyliin "ei me nyt vielä mitään perheautoa osteta, eihän?!" No ei helkutissa, sanon minä!
Toinen vaihtoehto on sitten Audi Q3 - jonka alussa piti olla se ainoa vaihtoehto, ennen kuin törmäsimme liikkeessä tuohon A5-hurmaajaan. Allaolevan kaltaista oranssia yksilöä tsekkailimme Tampereen Audi-kaupassa Laakkosessa. Takakontti tosin oli tässä autossa yllättävän pieni, vaikka muutoin makiina vaikutti minusta olevan kaikin puolin ok. En tosin ole vielä hiffannut, mihin ihmeeseen poikaystävä tarvitsee nelivetoa Helsingin keskustassa ajellessa, mutta poikaystävällä on selvästi joku visio tulevista retkistä "villiin luontoon" - epäilen kyllä, uskaltaisiko se roudata uuden autonsa kuoppaisille metsäpoluille...


No juu, täytyy tunnustaa että vaikka olenkin autoummikko ja ekologinen vouhkaaja, olen myös autonomistaja! Oma vanha autoni on oikeasti maailman söpöin ja ikäisekseen loistavassa kunnossa... Ihan kuin vauvastaan puhuisi, hehhe.

Lisäksi Fiat Unoni on seissyt suurimman osan iästään tallissa eli käyttämättä - se on kuin uusi! Ja kuvassaolevan kaltainen menopeli eli maksoi ruhtinaalliset 400 euroa, kun eräs tuttavatäti halusi päästä siitä eroon miehensä kuoltua. Sillä rahalla ei taitaisi saada Audiin yhtäkään lisävarustetta... kaikki todellakin on suhteellista, varsinkin mitä autoihin tulee.

Ja nyt taidan lopettaa ensimmäisen (luultavasti ei viimeisen) postaukseni autoista tähän. Kuulemiin!



maanantai 3. joulukuuta 2012

Kun kaikki ärsyttää - olekin kiva ja tee suklaakeksejä!

Maanantailla ja minulla on viha-viha-suhde, eikä marraskuun pimeys ja kylmyys auta lämmittämään jäistä suhdetta.
Tänään raahauduin töihin, ja tuntui että aloin (pikkuisen) heräillä vasta viidennen kahvikupin jälkeen puoliltapäivin. Lounaalla ruoka ei maistunut, fiilis oli kuin herätettäisiin kesken makeimpien unien syömään ruokalan ankeahkoa borsch-soppaa ja nahkeita kasviksia. Ja niinhän se olikin. Jätin puolet ja palasin pitkin hampain iltapäiväksi nuokkumaan tietokoneen ääreen.

Mitään en ollut saanut aikaiseksi, paitsi yltyvää valitusta ja murjotusta, kun kello viisi annoin olla ja leimasin itseni ulos - eikun pimeyteen ja kylmyyteen. Tupakalle samaan aikaan ilmestynyt työkaveri selitti vielä jotain, mutta totesin että nyt on pikkuisen kiire... ja soitin poikaystävälle, koska pitäähän kaikelle tälle valitukselle saada äkkiä kuuntelija, joka ei muutakaan voi. Tapasimme Kampin keskuksessa, jossa pyörimme kehää ja keskustelimme tätä rataa:

- Ärsyttää, väsyttää, mikään ei huvita, tahdon tehdä jotain kivaa...
- No mitä sä oikein haluaisit, mennäänkö leffaan?
- Äh en mä tiedä, ei siellä kuitenkaan mitään mene.
- No mennäänkö glögille?
- Njää ei tee mieli.
- Menntäiskö kävelylle?
- Eikä, liian kylmä.
- Kotiin?
- Äh, liian tylsää. Mä haluan seikkailuja! Siis tää elämä ylipäänsä on yhtä tylsää rutiinia! Ihan kauheeta! Miten me ollaan tähän tultu!?!

Poikaystävä-parka, mutta tämä on sen osa - ainakin kerran kuussa.

Päädyimme ostamaan luomuviiniä Alkosta, kahdet lohdutuskorvikset Kampin keskuksen Bijou Brigittestä, lottokupongin R-kioskista (aina pitää olla toivoa) sekä suklaapatukan, jonka söin kokonaan ihan itse.

Voi poikaystävää. Sääli iski ja lupailin leipoa hänelle suklaahippukeksejä - ja sen teinkin. Idea oli jostain ihme syystä lentänyt mieleen tänään töissä, jossa selailin reseptejä ja tulostin sen, jonka kommenteista löytyi eniten hehkutusta - siis niistä muutamista, jotka kävin läpi. Resepti löytyi Leivontamatka-blogista. Kieltämättä keksit onnistuivat ihan ok ekaksi kerraksi - ja kävivät kiitettävästi kaupaksi, tosin ilman vertailukohtaa... No, eihän nämä mitään muotovalioita ole, mutta mitä väliä. Poikaystävä ripotteli vielä kuumien keksien päälle ekstra-fazerin-marjasuklaat niin voilà.

Suklaakeksejä ankeaan maanantaihin. Toimii ja koti tuoksuu niin makealta jälkeenpäin.
Keksejä voi nauttia kaakaon kanssa. Tämän pussin toin Nicaraguasta - maissista valmistettua kaakaojauhetta, erityisen makuista.
Päivän opetus: jos on paska päivä, niin sen sijaan että että rypisi itsesäälissä kannattaakin (yrittää) kääntää katse läheisiin, olla kiva ja unohtaa samalla oma kurja olo. Tänään, aikani valitettuani, ilmoitin yllättyneelle poikaystävälle, että itse asiassa tänään on hänen päivänsä! Suklaakeksien lisäksi annoin hänen valita elokuvan katsottavaksi (vaikka se lopulta jäikin tekemättä) ja yritin hemmotella kaikin tavoin. Ja tadaa, oma olo parantui kuin ihmeen kaupalla! Enää ei ärsytä - ainakaan ihan yhtä paljoa.
















sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Metsäretki Kivinokkaan - vähänkö oltiin reippaita!


Tänään meillä oli "reippailupäivä", vaikka sanaa inhoankin... siis ulkona oltiin ja jopa piknikkiä yritettiin viritellä, vaikka pakkanen paukkui.

Heräsimme kympin maissa ja päätimme lähteä saman tien "jonnekin luontoon". Yleensä into laantuu siihen, että pähkäilemme liian kauan minne mennä ja sillä välin alkaa sataa vettä / keksimme jotain muuta oleellista tekemistä, kuten laatikoiden siivoamista tai sohvalla möllöttämistä.

Mutta ei tällä kertaa! Onneksi tajusin, etten ole koskaan käynyt Kivinokassa ja sehän sopi myös kuski-poikaystävälle, joka alkaa valittaa aina siinä vaiheessa, kun alan ehdotella niin ihania metsäpaikkoja jossain Sipoon takana.

Täyttä hulluuttahan metsäretkeily -15C pakkasessa lumikinosten keskellä on. Ei auta, teimme pari voileipää piknikkiä varten (ehheh) ja lähdimme matkaan. Ensin tosin päädyimme Hakaniemen torille, jossa oli maalaismarkkinat ja sieltä torin vierellä olevaan söpöön Liettuan herkut -kauppaan, jossa vanha rouva antoi meille maisteltavaksi vaikka mitä kinkkuja ja makkaroita - lopulta ostimme säälistä kanamakkaran (?), joka olisi mennyt vanhaksi tänään... pakkaseen se päätyi, saa nähdä koska tulee käyttöön. No, ainakin teimme tädin onnelliseksi. Lopulta käännyimme vielä viereisessä Hakaniemen Kiina-kaupassa täydentämässä nuudelivarastoa.


Sitten takaisin autoon ja kohti Kivinokkaa. Emmekä edes olleet ensimmäiset Kivinokan luontopolun tallaajat tänään, joku muu oli siis ehtinyt olla reippaampi. Huh!

Valokuvia lyhyeltä mutta intentiisiviseltä retkeltä ei juuri ole, sormet jäätyivät nenosekunnissa, kun yritti räplätä liian hitaasti operoivaa kännykameraa... Onneksi luontopolku oli lyhyt.

Retkemme päättyi Kaivopuistoon, Kaivarin Kanuuna -kirppikselle, josta ei kyllä löytynyt tällä kertaa yhtään mitään. Pääsimme kuitenkin ihailemaan upeaa talvista auringonlaskua meren yllä (kuva siitä ekana blogissa).


Eikä ole mitään parempaa, kuin palata kotiin paukkupakkasesta, sytyttää kynttilä (nyt on eka adventti) ja nauttia sohvalla kuumaa kaakaota sekä sulatella varpaita kaksissa villasukissa - sekä tietty kehuskella Facebookissa, että oltiinpa me reippaita, lällällää.

Nyt nukkumaan, hyvää yötä kylmä maailma! Maanantaikaan ei tunnu ihan niin pahalta, kun sai kerrankin nauttia vapaasta, rennosta viikonlopusta.






lauantai 1. joulukuuta 2012

Uusavuttomuudesta

Hyvä ystäväni muutti tänään uuteen (ja tietty kalliiseen) pikku yksiöön ydinkeskustassa. Hieno homma, sillä meistä tulee nyt naapureita. Lisäksi uusi kämppä on juuri sellainen, mistä minäkin (ja koko kaveripiiri) haaveilevat: vanha kivitalo, jossa on korkeat huoneet, lautalattiat, leveät ikkunalaudat ja puiset ovet. Yllättävää...


Ikävämpää sen sijaan on, että kun eilen illalla menin kaverin seuraksi katsomaan asuntoa ja auttamaan alustavassa siivouksessa, vastassamme oli valtavat määrät edellisen, viikko sitten pois muuttaneen asukkaan pölyä, likaa sekä pakastin täynnä jäätä.

Loppusiivous oli pikkuisen unohtunut ex-vuokralaiselta, joka kaiken kukkuraksi oli ystäväni tuttava työn kautta. Uskomatonta, miten joku voi olla työssään niin järkevä ja säntillinen samalla, kun koti on tällaisessa kunnossa?!, kaveri päivitteli. Oudointa oli se, ettei kaverin mieleen ollut tullut siivota asuntoa - edes säälliseen kuntoon! Itse en kehtaisi jättää kämppää tuollaiseen kuntoon - varsinkaan, jos tiedän että tilalle muuttaa tuttu tyyppi.



No, meitä on moneen lähtöön. Päädyimme ystäväni kanssa teoriaan, ettei kukaan (=vanhemmat) ole opettaneet tälle nuorelle naiselle talouden perushallintaa. Luultavasti hän ei yksinkertaisesti tiennyt tai tajunnut, että pakastin pitää sulattaa, pölyt pyyhkiä silloin tällöin myös kaappien hyllyiltä ja suihkuttaa joskus pesukoneen alle kertyvät villakoirat viemäriin.

Mietimme, kuinka yleistä tällainen uusavuttomuus mahtaa olla. Paljonhan siitä puhutaan. Mutta mitä uusavuttomuus oikeastaan on ja miten se käytännössä ilmenee? Ja tärkein kysymys: olenko itsekin uusavuton? Oli pakko mennä testaamaan. Onneksi Hesari julkaisi hiljan uusavuttomuus-testin.


Tulos: Olen kuulemma normaali, arki sujuu. Toisaalta petrattavaakin löytyy, tiedän sen. Varsinkin viime aikoina, poikakaverin kanssa asuessani, olen jättänyt monet ennen itse hoitamani hommat hänelle. No juu, en kyllä kaipaa takaisin lattiakaivoa hiuksista puhdistamaan - karsea tehtävä, jonka olen onnistunut ihmeen kaupalla delegoimaan... ;)