Vauva ja bloggaaminen – miten aika riittää?

Raskaana ollessani lueskelin unettomina yön tunteina äitiysblogeja ja mietin, kuinka itsekin sitten bloggailisin kaikesta sitten, kun vauva on syntynyt ja on aikaa. Hah hah.

En käsitä, miten jotkut ehtivät bloggailla pienen vauvan kanssa, kaikki kunnioitus vaan heille! Meillä se ei onnistuisi ollenkaan, sillä nyt jo puolivuotias poika vaatii kaiken äitinsä ja isänsäkin huomion.

Vauvamme ei esimerkiksi nuku päikkäreitä sisällä, joten vaunulenkkeilemme joka päivä sellaiset 3-4 tuntia pariin otteeseen. No, olenpahan ainakin kesäkunnossa tätä menoa!

Lisäksi ei tulisi kysymykseen jättää vauvaa yksinään lattialle leikkimään, sen verran sosiaalinen tyyppi tämä on. Äidin pitää olla vieressä ja vähintäänkin katsella. Ihan oikeassa vauva tietenkin on, olisihan se tylyä tuijottaa tietokoneen ruutua kenen tahansa muunkin ihmisen seurassa.

Nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa kuukausiin, koska kaverini vei pikkuisen pariksi tunniksi vaunulenkille (loistava nimiäislahjaidea muuten!). Tästä tämä taas alkaa, sillä aion ottaa aikaa itselleni ja bloggaushan on omien hajanaisten ajatusten järjestelemiseen mitä parhain alusta.

Onneksi mies sai vihdoinkin valmiiksi työnsä ohessa suorittamansa opinnot, joten sopimuksemme mukaan nyt on meitsin vuoro tehdä kaikkea muutakin kuin vauvaa! Edes ihan vähän...

Pienikin oma aika kyllä tulee todella tarpeeseen, sillä päätimme että jatkan äitiyslomaa vuoden loppuun asti. Alun perin suunnittelin palaavani töihin heinäkuun jälkeen, mutta nyt tuntuu liian rajulta laittaa alle yksivuotias pikkuinen päiväkotiin. :(

Niin ne ajatukset muuttuvat. Vähän jännittää syksy, sillä nyt jo tulee hetkiä jolloin tekisi todella paljon mieli mennä töihin... lepäämään. Vaikka tiedän että oman lapsen kasvattaminen on parasta ikinä, hetkittäin ahdistaa. Tuntuu, että muut tekevät kaikenlaista kiinnostavaa koko ajan sillä välin, kun itse istuu kotona heiluttamassa helistintä. Niinä hetkinä koittaa vain toistaa itselleen, että aika aikaansa kutakin, töitä ehtii kyllä tehdä tässä elämässä, ihan liikaakin. Onneksi vauvan hymy pyyhkii kaikki tuollaiset ajatukset hetkessä pois. <3

"Kel onni on" ja "suku on pahin" – vauvojen vanhempien välisestä kateudesta

Aargs. Liekö kyse hormoneista, mutta eilisillasta asti on ärsyttänyt reippaasti. Yleensä harmistukseni laukeavat yön aikana, mutta tällä kertaa v-tus senkun jatkuu vaikka päivä on jo puolessa. Onneksi voi purkaa edes tänne, kun olen yksin kotosalla. Tai no, vauvan kanssa, mutta epäilen hänen kuunteluintoaan. Ainakin nyt nukkuminen vie voiton ja varmaan hyvä niin. :)

Kaikki alkoi eilisiltana, kun mieheni skypetti Espanjassa asuvien vanhempiensa kanssa. Tuntuu, että hän valitsee aina juuri huonoimman hetken puheluihin. Olin juuri tullut saunasta ja löhösin sohvalla meikittä ja punaisena, vauva kiinni rinnassa, ainoana toiveenani päästä nukkumaan asap. No, sen sain unohtaa sillä puhelu kesti ainakin tunnin...

Puhelu alkoi kivasti, kerrottiin kuulumisia ja ihasteltiin maitokoomaan nukahtanutta vauvaa eri kulmista.

Tässä välissä pitää korostaa, että miehen vanhemmat ovat oikein mukavia ihmisiä, minulla ei ole heistä pahaa sanottavaa! Mutta jokin heidän sanomansa aiheutti yhä jatkuvan reaktion.

Nimittäin mieheni veli vaimoineen sai myös vaimon, vain pari viikkoa meidän jälkeemme. Hienoa, sillä he olivat yrittäneet lasta kuusi vuotta, ja viimein tärppäsi hoitojen avulla. Heillekin syntyi poika, kolme viikkoa etuajassa keisarinleikkauksella, koska istukka sijaitsi vauvan kulkuväylän tiellä.

Liekö johtunut vauvan pienestä koosta ja lievästä ennenaikaisuudesta, mutta pikkuisella on ollut vaikeuksia imeä rintaa ja siten kasvattaa painoaan. Vanhemmat tietty stressaavat, eikä tunnin välein syöttäminen yötä päivää auta mielenrauhan saamisessa.

Meidän poikamme on lihonut hienosti, kuukaudessa lähes kaksi kiloa. Posket pullottavat ja aina on kamala nälkä. Olemme kiitollisia!

Tästä syystä miehen vanhemmat esittivät eilen toiveen, ettemme toistaiseksi julkaisisi valokuvia vauvastamme perheen yhteisessä Whatsapp-ryhmässä. Miksi? Koska ne kuulemma aiheuttavat kateutta ja pahaa mieltä miehen veljelle ja tämän vaimolle! Tsiisus!!

Miehen sukulaiset ovat nimenomaan pyytäneet meitä julkaisemaan kuvia, koska se on ainoa keino olla yhteydessä kaukana Suomessa asuvaan perheeseemme ja todistaa vauvamme kehitystä.

Mielestäni meidän ilomme ei todellakaan ole keneltäkään pois, päinvastoin. Luulisi, että veljekset iloitsisivat toistensa puolesta! Oudointa on, ettei veli itse ole pyytänyt meitä olemaan julkaisematta kuvia, silloin toki sen tekisimme.

Mieheni kommentoi vanhemmilleen, että come on, olemme julkaisseet vain muutamia kuvia siinä missä veli päivittää satoja omasta vauvastaan! Ja nyt sekin ilo evätään.

Jatkoin muistuttamalla, että jokainen vauva on erilainen ja kehittyy omaan tahtiinsa, eikä vertailuun kannata ryhtyä. Tätä vertailujuttua nimittäin vähän pelkäsinkin, tavallaan huonoa onnea että vauvat ovat niin saman ikäiset, olisipa edes pari kuukautta ikäeroa!

Sitä paitsi, jos vertailun tielle lähdetään niin loppuahan ei näy: aina jompikumpi tekee jotakin ensin. Jos veljen vauva oppii kääntymään, istumaan, kävelemään, puhumaan tms. ennen meidän poikaa, niin samaan tyyliin voisin vaatia että lopettavat siitä kertomisen, koska "tulee paha mieli". Aarg.

Puhelun jälkeen valitin miehelleni vanhempien älytöntä ideaa, eniten pahoillani olin hänen puolestaan, koska hän on onnensa kukkuloilla vauvasta ja nyt se pitäisi pitää omana tietonaan. Mutta mies alkoikin puolustaa vanhempiaan. Minulle riitti. Painuin univeloissani ja ärtyneenä saman tien nukkumaan, ilman pusuja. Ja aamukin oli hyvin vaitonainen.

Voi että kun ärsyttää. Hormoneilla on tietenkin osuutensa asiaan, mutta se ei juuri nyt oloa helpota.

Vertaistukea kaipaan! Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia ja miten olette niihin reagoineet?

Kannattaako julkaista vauvan kuvia somessa?

Olen ollut äiti nyt reilut viisi viikkoa. Upeaa, ihmeellistä aikaa.

Pikkuisen syntymä mullisti elämämme, hyvällä tavalla, ja pisti myös pohtimaan asioita joita ennen on pitänyt itsestään selvinä. Kuten kuvien julkaisemista sosiaalisessa mediassa, lähinnä Facebookissa ja Twitterissä.

Kuva: http://forfreeblog.blogspot.fi/

Olen töissä viestintäalalla ja sosiaalinen media on olennainen osa työtäni – sekä vapaa-aikaa. Roikun ihan liikaa somessa ja olen suhtautunut siihen hyvinkin letkeästi. En ole juuri miettinyt kuvien julkaisemista sen syvällisemmin silloin, kun kuvissa esiinnyn minä tai samalla tavalla asiaan suhtautuva poikaystäväni.

Minulla on laajat verkostot sosiaalisessa mediassa, enkä ole vaivautunut jakamaan kavereita ryhmiin sen perusteella, ovatko he sydänystäviä vai hyvänpäiväntuttuja. Olen ajatellut, että jos kuva meitsistä kiinnostaa, niin siitä vaan katsomaan, tykkäilemään ja jopa kommentoimaan.

Vauvan kuvien kohdalla yllätin itsenikin, sillä suhtauduin alusta alkaen niiden julkaisemiseen tosi tiukasti. Ei.

Kuva: tweetreports.com

Pienellä ja avuttomalla vauvalla ei ole mitään sananvaltaa tähän asiaan, joten hänen kuvien julkaiseminen "ilman lupaa" ei yksinkertaisesti tuntunut hyvältä. Poikaystäväkin yllättyi, sillä hän oli ajatellut jatkaa aktiivisia somepäivityksiään vanhaan malliin sillä erotuksella, että nyt kuvissa pällistelisi kahden sijaan kolme tyyppiä. Hän kuitenkin ymmärsi minua, eikä ekojen viikkojen aikana julkaissut vauvasta sellaisia kuvia, joissa hänen kasvonsa näkyvät. Tiukkaa se kyllä ylpeälle isälle teki. Itse julkaisin tyypillisen kuvan pikkujalasta sekä vauvasta takaapäin.

Kavereille ja sukulaisille selitin, että toistaiseksi en julkaise kuvia ja että haluan rauhassa miettiä vauvan sosiaalisen median strategiaa, näin viestinnän ammattilainen kun olen. ;)

No. Yksi tämän reilun kuukauden aikana oppimani asia äitiydestä on, että vakaat aikomukset voivat muuttua hetkessä. Näin kävi some-periaatteenikin kanssa. Viime viikonloppuna juhlimme vauvan nimijuhlia, enkä malttanut enää. Ensin poikaystävä aneli, että saisi julkaista Facebookissa ottamansa ihanan kuvan pienokaisesta. Myönnyin, kunhan hän ei tägäisi minua kuvaan. Meillä on paljon yhteisiä ystäviä, joten sekin vaatimus alkoi tuntua pöljältä. Ja kuva oli niin ihana, etten pystynytkään enää perustelemaan itselleni, miksei sitä voisi julkaista – toki vain kavereiden silmille.

Homma lähti hieman lapasesta, sillä samana iltana myös minä postasin omalle FB-seinälleni ihanan kuvan vauvasta, joka sai satoja tykkäyksiä ja onnitteluja. Tuli todella lämmin fiilis. Niinhän se on, että uusi ihminen ansaitsee kaiken huomion ja kauniit sanat. Kylä kasvattaa lapsen, vai miten se meni... ja kel onni on, se onnen jakakoon. Vaikka sitten somessa. ;)

Saa nähdä, miten tämän vauvan somenäkyvyys elää. Kohta hänelle pitää varmaan luoda oma häshtäg, jos sama tahti jatkuu. Ei vaan. Aion edelleen istua alas ja miettiä vauvalle kunnollisen & järkevän somestrategian. Heti, kun on vähän aikaa ja aivotoiminta palailee...

Tämänkin kuvan julkaisin somessa. Onneksi ulkokuvissa vauvasta näkyy vain hänen kulkupelinsä. ;)

Ihana, kamala äitiysloma

Jäin syyskuun alussa äitiyslomalle. Laskettu aika on lokakuun toisella viikolla. Viimeiset työviikot olivat hektisiä ja rankkuutta lisäsi se, että oma aivotoiminta tuntui olevan nollissa. Kuulemma raskauden aikana katoaa aivosoluja, joten ei mikään ihme.

Viimeisinä työviikkoina laskin kärsimättömästi aamuja ja unelmoin hetkestä, jolloin saisin jäädä kotiin – lähes vuoden kestävälle lomalle – uskomatonta! Ja itselleni täysin ennenkuulumatonta, sillä olen aina opiskellut ja tehnyt töitä tai molempia yhtäaikaa plus kaikki vapaaehtois- ja freelanceprojektit päälle. Olen aina tykännyt tehdä paljon kaikkea, olla monessa mukana ja siten tuntea oppivani ja kehittyväni joka päivä, sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti.

Pari ensimmäistä päivää äitiyslomalla kirmasin onneni kukkuloilla. Lähdin saman tien visiitille vanhempien luo Tampereelle, koska mies on päivät töissä. Nautin harvinaisesta tunteesta: keskellä päivää kaupungilla hengailusta ja kahvittelusta! Tuntui, että olen tekemässä jotain "laitonta", ja että kohta joku soittaa töistä ja tivaa, missä oikein olen. Ei soittanut silloin, eikä soita nyt. Siellä hommat jatkuvat täyttä höyryä, ilman minua.

Pari viimeistä viikkoa fiilis on ollut rauhaton ja enemmän tai vähemmän ahdistunut. Silitän kotona vauvanvaatteita, järjestelen tavaroita sinne tänne, pyörin kehää ja murehdin, onkohan minulla edes vuoden päästä työpaikkaa minne palata hallituksemme leikkaillessa (luultavasti meilläkin on yt:t tulossa jossain vaiheessa). Aika näemmä kultaa nopeastikin muistot, ja nyt olen ihan fiiliksissä työstäni. Eikä hormonimyrräkkä todellakaan helpota asiaa.

Toisaalta ajattelen – ja tiedän – että nyt pitäisi ottaa ilo irti loppuraskaudesta, vapaa-ajasta sekä viimeisistä "omista" päivistä, elää hetkessä eikä murehtia tulevia. Mutta ei se tietenkään noin vaan onnistu.

Mikä ihme tähän tunteeseen auttaisi? Kaveri suositteli ensiavuksi Facebookin ym. somen selaamisen vähentämistä, ja siinä on pointtinsa. Varsinkaan yksin kotona pläräiltynä FB:n uutisvirta ja kaverien kiinnostavat elämät ja urakuviot sekä Suomen ja maailman nykytilanne eivät auta lievittämään "minä vain täällä pesen lattioita ja vauvantarvikkeita" -angstia. Tarve tehdä edes jotain ja olla merkityksellinen on tosi kova. Toisaalta poden huonoa omatuntoa, sillä tiedän että uuden elämän kasvattaminen on se tehtävistä tärkein...

Huh. Saa nähdä, milloin synnytys käynnistyy, sillä odottavan aika todellakin on pitkä!

Kuinka suhtautua elämän mullistuksiin?

Pahoittelut heti alkuun. Luvassa ei ole "viittä vinkkiä" tai kattavaa vastausta kysymykseen, jota olen pohtinut jokaikinen päivä viime kuukausien aikana.

No, näköjään pohdin viimeisimmässä blogipostauksessani (josta on jo ihan liikaa aikaa!), ostaisinko uuden polkupyörän. Sitä pohdin edelleen eli tämä asia ei ole edistynyt, mutta muilta osin paljon on ehtinyt tapahtua. 

Vaihdoin työpaikkaa ja saan lokakuussa lapsen. Molemmat muutokset ovat onnellisia, mutta myös elämää mullistavia.

Ensinnä työ, lopulta paljon pienempi asia näistä kahdesta. Työpaikalla ihminen viettää kahdeksan tuntia vuorokaudesta ja jäljelle jäävästä ajastakin hän ajattelee työtä ainakin parisen tuntia. Riippuu tietty alasta, mutta ainakin omallani näin tuppaa olemaan.

Ehdin jo viettää kuherruskuukautta uudessa työssäni ja hehkuttaa sen mielekkyyttä kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, kunnes märkä rätti viskattiin vasten kasvoja. Uusi hallitus "hieman" leikkasi rahoitustamme (mistäpä järkevästä ne eivät olisi leikanneet) ja edessä lienee lähiaikoina elämäni ensimmäiset YT:t, jossa väki vähenee rankalla kädellä. Hullu tunne, sillä tähän mennessä olen aina ollut itse se joka päättää, milloin on aika vaihtaa työpaikkaa. Ironista, nyt kun kerrankin löysin jotain mielekästä...

Rajut leikkaukset heikoimassa asemassa olevilta sekä uuden hallituksen tyly ja kova linja on aiheuttanut itselleni isoa alakuloa viime aikoina. Osittain syy lienee hormoneissa.

Tästä päästään toiseen mullistukseen. Raskaus. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, mutta joskus viime vuoden aikana ajatus lapsesta ei enää tuntunutkaan absurdilta, vaan ensin orastavalta mahdollisuudelta ja pikkuhiljaa yhä varmemmalta. Silti raskaus oli yllätys (vuosien e-pillereiden käytön jälkeen kuukautiset tulivat miten sattuu tai yleensä jättivät tulematta).

En ole vieläkään täysin sisäistänyt, että lokakuussa meitä on kolme. Uskomatonta kuitenkin on, miten luonnolliselta raskaus on tuntunut. Onneksi kaikki on mennyt tähän asti vallan mainiosti, alkupahoinvointien ja tajuttoman väsymyksen jälkeen, ja olotila tuntuu yleensä joka mukavalta.

Ennen kaikkea juuri nyt tuntuu hyvältä saada elämään täysin uudenlaista sisältöä ja perspektiiviä. Olen aina lähinnä keskittynyt itseeni (minun urani, haaveeni, elämäni), joten tulee olemaan erittäin terveellistä viettää lähes vuosi muualla kuin työelämässä, ihan erilaista projektia vaalien.

Saa nähdä, mitä tuleman pitää...

Vaaleista, polkupyöristä ja parisuhteen koukeroista

Tänään kävin äänestämässä fiksua ja rohkeaa naista, jonka löysin viime metreillä.

Äsken avasin telkkarin valmiina jännittämään, tuohtumaan ja toivottavasti myös ilostumaan. Jännittää kyllä ihan tosissaan. Olisi muuten mahtavaa, jos tällä sohvalla istuisi poikaystävän lisäksi ainakin muutama samanhenkinen kaveri lisää. No, olisinpa tajunnut järjestää vaalivalvojaiset hieman aiemmin kuin tänä aamuna...

Tämä päivä alkoi hyvin, tavallisesti mutta tehokkaasti. Siivottiin, kävin pienellä juoksulenkillä, äänestin ja iltapäivällä körötimme metrolla Itikseen ostamaan mulle uutta kevätpyörää.

Oma, nelisen vuotta sitten käytettynä ostamani fillari nimittäin vetelee viimeisiään. Haaveissani on citypyörä, jonka selässä voisi ylväänä körötellä Helsingin katuja pitkin. Tosin pyörän tärkein kriteeri on, ettei se saa olla "liian hieno". Meillä ei ole suljettua sisäpihaa, joten fillari ei todellakaan saa houkutella varkaita.

Eilen illalla halpoja citypyöriä googletellessani päädyin Occano-citypyörään. Occano on Stadiumin hiljattain lanseeraama merkki, joka näyttää tältä (tosin itse valitsisin pyörän punaisena, jonka kuvaa en nyt löytänyt):

Tällä kertaa pyörä jäi kuitenkin ostamatta, sillä Stadiumissa ei ollut valmiina koottuja kappaleita. Kehottivat tulemaan ensi viikolla uudestaan. Kattellaan, tässä ehtii ehkä vielä mieli muuttua. Kaikki pyörävinkit ovat erittäin tervetulleita!

Pyörän oston sijaan onnistuimme kehittämään Itiksessä riidanpoikasen poikaystävän kanssa. Olin kaavaillut, että tästä harvinaisesta vapaapäivästä tulisi hauska. Haaveilin, että käyn lenkillä (kävinkin), äänestämässä ja vaalikahveilla ja sitten ostamassa polkupyörän, josta olen puhunut... no, viime keväästä lähtien!

Asiat alkoivat mennä väärin, kun poikaystävä ei halunnutkaan kahville ja toivoi lisäksi, että Itis-vierailumme olisi mahdollisimman lyhyt. Itse olin ajatellut, että hengattaisiin siellä ja ostaisin mm. kuorintavoidetta sekä raakakaakaojauhetta Ruohonjuuresta. Kauppa, jossa voisin viettää tuntikausia ja jonka poikaystävä kiertää kaukaa.

Heitettyäni ilmoille perinteiset "no lähde sitten kotiin jollei kiinnosta" -kommentit ja murjotettuani Itiksen käytävän päästä päähän aloin pikkuhiljaa tajuta, etten ehkä voi olettaa, että toinen haluaa viettää hauskan päivän juuri minun kaavailemallani tavalla. Varsinkin, jollen ole edes ilmaissut hänelle, mitä olen kaavaillut.

Vedin henkeä ja kerroin (rauhallisesti) suunnitelmastani ja toiveistani. Totesin myös, että voidaan tehdä kompromissi ja lähteä kohta kotiin. Silloin poikaystävä tuli vastaan, ehdotti että mennään jäätelölle ja kannusti vielä ostamaan sen kuorintavoiteenkin.

Molemmat taisivat olla tyytyväisiä, ja tärkeintä oli – jälleen kerran – jakaa omat ajatuksensa. Niin simppeliä, niin vaikeaa. Ollaan me ihmiset kyllä aika jänniä olentoja.

Joulu ja köyhien perheiden auttaminen

Törmäsin nyt joulun alla ilmiöön, jota en ole ennen kohdannut yhtä isossa mittakaavassa Suomessa. Ehkä syynä ovat taloudellisesti heikot ajat, tai ehken vain ole kiinnittänyt asiaan huomiota aikaisemmin. Tuntuu, että nyt joka puolella syntyy uusia aloitteita, joilla tuetaan vähävaraisia perheitä eri tavoin.

Liityin eilen Facebookissa Apua vähävaraisille, koko Suomi -ryhmään, jossa eri alueista vastaavat ylläpitäjät kunniakkaasti kokoavat viestejä erilaisilta perheiltä, jotka ovat avun tarpeessa.

Ryhmässä avun tarjoajat voivat sitten "valita" oman tapansa auttaa heitä lähellä asuvaa perhettä, ja sopia ylläpitäjän välityksellä avun perillä toimittamisesta.

Perheiden tarinat koskettavat. En itsekään ole yhtään rikas, mutta tuntuu kauhealta, kuinka huonossa jamassa moni perhe täällä juuri nyt elää.

Erityisesti nyt jouluna. Joulu on juhla, johon jokaiselle meistä liittyy toive siitä, että pöydästä ja lahjapaketeista voisi löytyä vähän jotakin ekstraa, arjesta poikkeavaa. Etenkin lapsille. Jollei perhe tätä pysty tarjoamaan, sen täytyy tuntua surkealta.

Hienoa, että ihmiset ovat tarttuneet toimeen ja että me teemme konkreettisia asioita toistemme hyväksi.

Lopulta tietenkin mietityttää se, miten ihmeessä tällaiseen tilanteeseen ollaan jouduttu! Miksi eriarvoisuuden annetaan koko ajan lisääntyä entisestään – sekä Suomessa että koko maailman tasolla. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Näinhän aina hoetaan, mutta näin tosiaan myös tapahtuu – huimaa vauhtia.

Pistää myös kysymään, kuinka pitkälle yksityisten ihmisten hyväntekeväisyys voi paikkailla valtion tarjoamaa tukea ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Mielestäni vain vähäsen, sillä ihmisten tuki riippuu aina heidän auttamishalustaan ja -kyvystään. Kenenkään toimeentulon – tai jopa elämän – ei pitäisi olla näin häilyväisen turvan varassa.

Haluan edelleen maksaa veroja, jos tiedän, että ne turvaavat elämän edellytykset jokaiselle täällä asuvalle ihmiselle.

Näihin hieman synkkiin tunnelmiin... hyvää joulun odotusta kaikille! Muistakaa niitä, joilla ei mene yhtä hyvin – älkääkä vain muistako, vaan tehkää myös jotakin konkreettista näiden ihmisten eteen.

Tapoja on monia, kuten Hyvä joulumieli -keräys, Pelastusarmeijan joulupadat tai vaikkapa lahjoittaminen Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksien yhteydessä niiden hyväksi, joiden köyhyys on moninkertaisesti pahempaa kuin meidän täällä Suomessa.

Exiä katselemassa

Kun on tehnyt töitä ja stressannut koko päivän kaikesta tekemättömästä samalla kun työhuoneen ovelle on kirjaimellisesti muodostunut jono ihmisistä, jotka haluavat jotakin, niin mitäpä sitä ihminen muutakaan voi kello 21.30 kuin avata hyvän Bordeaux 2011 -punkkupullon. Ihan itsekseni.

Äsken meinasi tosin tulla suru puseroon, kun koko päivän olen haaveillut tästä hetkestä ja sitten tajusin, ettei mulla ole yhtään punaviinipulloa varastossa. Miten näin on voinut päästä käymään!?

Ihmissuhteen hyviä puolia on, että kun omat punkut on juotu, voi mennä matkalla olevan poikaystävän varastolle. Miehen henk. koht. varastosta löytyikin kuusi (6!!) punkkupulloa, eikä hän edes tykkää punaviinistä.

Koska rakkaus on jakamista, tiesin mitä tehdä. Olen silti huomaavainen tyttöystävä, sillä tiedustelin whatsappissa, mikä pulloista sopisi juoda... mistä minä tiedän, jos vaikka joukossa on joku supererityinen pullo viime vuosisadalta. No eipä ollut.


Kylläpä nyt pikku Bordeaux maistuu ja ilahduttaa minua parkaa, joka on ihan yksin kotona vain työvuori seuranaan koko tämän ja ensi viikon sillä välin, kun poikaystävä lomailee Espanjassa.

Mitäpä sitä nainen muutakaan voi kuin katsella exiä. Hetken mielijohteesta päätin nimittäin tsekata, mitä exille kuuluu Facebookissa. No, ei niitä nyt niin montaa siellä ole, mutta muutama. Olen edelleen ystävä lähes kaikkien exien (ja jopa joidenkin yhden yön juttujen kanssa, hih) mutta olen piilottanut heidät uutisvirrastani. Joku roti.

Silti aina joskus, ehkä kerran vuodessa, on virkistävää käydä exien sivuilla ja todeta että tyypit, joiden vuoksi olen itkenyt epätoivoisesti yötä päivää, eivät enää herätä minkäänlaista tunnereaktiota.

Korkeintaan tuntee hieman sääliä ja empatiaa sekä vahvan hyvänolon tunteen siitä, ettemme enää ole yhdessä. Samalla totesin, että eipä näytä exille mitään uutta kuuluvan. Enemmän tai vähemmän sinkkuja näyttävät vielä olevan, eikä jälkikasvuakaan ole ilmaantunut.

No mutta, eikun lycka till vaan itse kullekin & hyvää yötä kaikille tasapuolisesti!

Sekä malja meille kaikille, jotka ovat päässeet yli exästään –tai useammasta sellaisesta.

Kippis!

Vanha konsti tepsii v-tutukseen, onneksi

Tänään on ollut yksi niistä päivistä. Täysin ilman mitään ulkoista syytä, päinvastoin, mikään ei vaan napannut. Yhtään.

Nihkeyden kruunasi, että ulkona oli jo aamusta ihan liian täydellinen sää syyskuuksi, joka kutsui nauttimaan eikä pönöttämään toimistossa. Töissä oli kaikenlaista periaatteessa kivaa häppeningiä, mutkun ei vaan napannut.

Itse asiassa tajuan, että kesäloman jälkeen tällaisia epämotivoituneita työpäiviä on ollut jo useampi, mikä on tietty harmi – ja myös oman postauksensa (tai useamman) aihe. Lyhyesti: mieli alkaa kovasti vetää uusiin haasteisiin ja seikkailuihin.

Suomen tilanne on tällä hetkellä hiema näköalaton, joten myös muutto jonnekin lämpimämpään ja rennompaan mestaan kiinnostelee kovasti. Toisaalta: täällä on perhe, ystävät, tuttuus ja turvallisuus, puhdas luonto jne. jne. Valintoja, valintoja...

Tämänpäiväisen nihkeyteni pohjalla olivat kyllä hormonit, kiitos vaan. Se kuuluisa aika kuusta. Itse asiassa meneillään ovat vuosisadan menkat, joista olen silti erittäin iloinen e-pillereiden lopettamisen aiheuttaman hormonaalisen epätasapainon jälkeen.

Tästä superkiinnostavasta – ja ihan liian monia naisia vaivaavasta – ongelmasta kirjoitin mm. postauksessa Miten saada hormonit tasapainoon? Sekä samasta setistä kakkososa.

Heh, näiden postausten jälkeen tietämykseni aiheesta on syventynyt huimasti. Olen viettänyt iltoja pitkiä netissä selaillen vinkkejä hormonien normalisointiin. Nytkin on uusi iHerb-tilaus matkalla kohti Suomea. Täytyykin kirjoittaa pian lisää aiheesta, kolmas kerta toden sanoo. Nyt jylläävät kuukautisetkin ovat täysin napsimieni yrttien ansiota, ainakin uskon näin.



Olipa inhan olon syy mikä tahansa, vanha konsti tepsii: liikunta. Niin se vaan on. Tänään saavuin kotiin ja vaikka olisi ollut hirveästi kaikkea tärkeää tehtävää, vaihdon äkkiä lenkkivaatteet päälle, söin banaanin (vinkki: ainoa ruoka mitä voi nauttia juuri ennen juoksulenkkiä) ja kipitin Ruoholahden ympäri upeassa auringonpaisteessa.

Lenkki ei pituudella huimaa, mutta ajoi asiansa. Oloni parantui huimasti. Kotona vetäisin vielä 50 vatsalihasliikettä ja pikku käsilihastreenin, jota yritän toistaa nyt pari kertaa viikossa. Kuulemma se(kin) riittää. Koska mä vaan niin haluan lihaksikkaat käsivarret! Ja kyllä sieltä jo jotain pilkottaa.... JES!

Nyt sitten röhnötän sohvalla ja harkitsen punaviinipullon avaamista. Koska on tiistai. Koska olen yksin kotona. Koska luonnollisesti olen ansainnut sen.

Kuten me kaikki! Hyvää iltaa! Muistakaa liikkua, edes vähän!

Pötköttelyä, vuokralaiskandidaatteja ja tavallista parempi maanantai

Vietin viime viikonlopun Tampereella tekemättä mitään, mikä teki erittäin hyvää. Viime viikot kun ovat olleet tosi kiireisiä. Päivätyötä, friikkuprojekteja sekä vanhan Kallion-kotini vuokralaiset, jotka ilmoittivat muuttavansa muualle. Puff. Uusien vuokralaisten rekrytointi on aina yllättävän rankkaa puuhaa.

Viikonlopun vietin kuitenkin vanhempien luona, nautin upeasta syyssäästä ja lämmöstä (otin jopa bikineissä aurinkoa pihalla!) sekä pitkistä kävelyistä ja yhdestä lyhyestä juoksulenkistäkin Pispalan idyllissä. On se vaan upea paikka!





Kenties parin päivän täyslepo antoi voimaa maanantaihin, joka ei ns. ole lempparipäiväni. Varsinkin, kun vietän tämän viikon yksin kotona poikaystävän lomaillessa Espanjassa. KYLLÄ, olen kateellinen!! No, onneksi täälläkin paistaa aurinko. Ja onhan yksinolo aina välillä ihanaa myös...

Voisin tosin nauttia laatuajasta itseni kanssa enemmän, jos se olisi vapaata aikaa. Töitä nimittäin riittää, ja tänään olin lisäksi lupautunut esittelemään Kallion asuntoa muutamalle kiinnostavalle.

Jos asuntonäyttöön tulevia jännittää, niin vuokranantajaa vasta jännittääkin, ainakin tätä! Millaista porukkaa sieltä lappaa sisään... mitä jos vaikka joku psykopaatti?! Onko kukaan heistä se oikea? Ja mikä tärkeintä: miten ihmeessä muodostaa oikea kuva ihmisestä lyhyen näytön aikana?

Tällä kertaa minulla todellakin kävi tuuri! Yksi ehdokkaista oli supermukava, luotettavan oloinen jne. jne. Sain vahvan fiiliksen, että tässä tämä nyt on. Onneksi tunne oli molemminpuolinen.

Jäimme asunnolle rupattelemaan niitä näitä opiskelu- ja ulkomailla-asumiskokemuksistamme, kunnes kaverini soitti ja tiedusteli, missä mahdan olla. En ollut tajunnut katsoa kelloa. Päiväni nimittäin kruunasi treffit rakkaan vanhan ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt ihan liian pitkiin aikoihin.

Jatkoin juoksuaskelin letkeään Fafasiin. Ihanaa, että Sörnäisistä löytyy nykyään tällaisia(kin) paikkoja, yhä enemmän! Olisi pitänyt mainita se yhtenä asunnon plussista.

Mutta niin, viime viikkojen asuntoasioista (jälleen ehkä vähän) viisastuneena, pari vihjettä vuokra-asuntoa etsiville. Heh, nämä samat vinkit pätevät varmaan hakuun kuin hakuun! ;)

• Älä jankkaa: jos vuokranantaja lupaa ilmoittaa valinnan kohdistuessa sinuun, niin ei kannata meilata ainakaan ihan joka päivä ja tiedustella missä mennään.
• Jos etukäteen jo tietää että asunto on liian kallis tai muulla tavalla itselle sopimaton, niin ei varmaan kannata tulla paikan päälle toteamaan sitä. Jollei satu olemaan ihan sikana luppoaikaa.
• Jos pyydetään yhteydenottoja meilitse, älä soita. Ainakaan keskellä työpäivää. 
• Jos lupaat innostuneena tulla henkilökohtaiseen näyttöön, niin älä jätä tulematta ilmoittamatta mitään. Tai ainakaan ilmoita jälkikäteen, että olisit edelleen kiinnostunut.
• Älä ala tinkiä vuokrasta, jolle on yleensä syynsä. (Vaikka osa Helsingin vuokrista onkin ihan naurettavia!)
• Jos ilmoitat olevasi tosi kiinnostunut asunnosta sen nähtyäsi ja vuokranantaja on jopa valmis antamaan sen sinulle, niin olisi korrektia ilmoittaa, jos ehditkin saada toisen asunnon. Eikä vain jättää vastaamatta = suomalainen tapa reagoida ns. hankalampiin juttuihin...?
• Jos ilmoituksessa lukee "ei lemmikkejä", se tarkoittaa myös pieniä söpöjä koiria, jotka eivät hauku.