Huumorilla flunssa kumoon!

Mikä piristää kun pää on täynnä räkää? Nauraminen muiden kustannuksella tietenkin! Netti on pullollaan Facebook-mokia ja iPhone-mokia, jotka naurattavat aina ("miten joku voi olla noin tyhmä?!) ja ovat samaan aikaan ihanan viattomia - anonyymit tyypit kun eivät joudu kärsimään muiden naureskelusta...

Piristystä tarvitaankin. Toinen flunssapäivä alkoi "rennosti", kun heräsin sarjamurhaaja-painajaisesta peruuttamaan kännykän häläriin - piti peruuttaa aamun hieroja-aika, jota olin odottanut koko viikon. Blääh. Kaktus kurkussa oli kasvanut yön aikana ripeää tahtia, ja olo oli kaikin puolin kelju - niin kuin sairaalla yleensä tuppaa olemaan.

Hierojan lisäksi peruutin kaverin synttärit (joilla oli tarkoitus grillailla jättikatkarapuja sekä nauttia sienipiirakkaa ja jogurttikakkua), treffit parin muun kaverin kanssa, poikaystävän kaverin synttäribileet ja R&A-elokuvan. No, ei ainakaan tarvii miettiä, mitä viikonloppuna tekee sohvalla löhöämisen lisäksi... On se niin väärin sairastaa viikonloppuna!

Mutta valitus sikseen, poikaystävä-parka on jo joutunut sietämään sitä urheasti koko päivän! Ja positiivisen kautta: elimistö tietää milloin on aika pysähtyä ja levätä, kaikkea ehtii kyllä tehdä yllin kyllin tulevinakin päivinä, viikkoina ja kuukausina - ehkä jo huomenna...

Kinasteltiin myös poikaystävän kanssa, pitääkö kipeänä syödä. Perusruoka kun ei todellakaan maistu - sen sijaan maistuvat kaikki korvikkeet: karkki, jäätelö, limu, suklaakin... Pidin pääni, tosin sorkin ja maistelin hänen valmistamaansa broileria - kuin joku kinasteleva pikkulapsi.

Toisaalta tässä on ehditty viettää laatuaikaa yhdessä sohvalla. Pitkään aikaan ei ollakaan ehditty jutella rauhassa niitä näitä.

Ööö onneksi me syötiin vaan perusbroileria tänään...

Ollaan kuunneltu poikaystävän teininä tekemää elektronista musaa (huh!) ja esittelen sille ainakin omasta mielestäni hassuja videoita ja kuvia netistä... Tässäpä pari muidenkin sairastajien iloksi! Ja tsemppiä meille kaikille, kohta ollaan terveiden kirjoissa. Tärkeintä on pitää yllä hyvää mielialaa ja olla itselleen hellä. :)

Miksi sairastaminen saa hermot sairaan kireälle?

Ei hitto, mutta niin se vaan näyttää menevän - "kunnon" työntekijä sairastuu perjantai-iltapäivällä! No, oma moka, mitäs kärvistelin koko viikon puolikuntoisena töissä, kun oli muka niin tärkeitä juttuja.

On se kumma, miten sitä ajattelee olevansa niin korvaamaton työntekijä, ettei voi olla päivääkään pois. Kollegoja kyllä kannustamme aina puolin ja toisin sairastamaan rauhassa, mutta kukaan ei oikeasti sitä tee. Älytöntä!

No, ei auta. Ainakaan ei tarvitse enää miettiä ehtisikö käydä kavereiden kanssa yhdellä olusella ennen R&A-leffoja, kaikki se vaihtui sohvalla makaamiseen ja kuuman mustaherukkamehun litkimiseen, jota raahauduin viime voimillani ostamaan Ruoholahden Citymarketista (ei suositeltava kokemus perjantai-iltapäivällä ja kipeänä, porukkaa ihan liikaa. Meinasin tuupertua ennen kuin löysin mehuhyllyn valtavassa kompleksissa. Tuskahikeä pukkasi.

Aarg. Joka paikkaa särkee, päätä jomottaa, kurkku on karhea... mutta pahinta on henkinen taistelu kipeäksi tuloa vastaan. En halua nyt! Vielä viikonloppu!!

En tiedä, kuinka moni kokee samaa, mutta itselläni lähtee aina hullu henkinen taistelu flunssaa vastaan käyntiin - siis sen lisäksi, että napsin tupla-annokset D-vitamiinia, kalanmaksaöljyä, sinkkiä (toimii!) ja varmuuden vuoksi vielä B-vitamiinia ja magnesiumiakin. Sekä tietty monivitamiinipuristeen, maitohappotabletin ja ja ja... mitä kaapista nyt löytyykin. Särkylääkettä ainakin.

Ei ihme, että poikaystävä tiedusteli eilen töistä tullessaan mitä ihmettä olen nauttinut, olin kuulemma sen verran normaalia sekavampi. :)

Onneksi vietin tänään Kansallista etätyöpäivää, vaikka eilen kävin vielä fiksuna tyttönä juoksulenkillä ("ei tässä mitään") ja illalla saunassa. Ja valvoin myöhään. Ei ihme, että tänään iltapäivällä olo alkoi nopeasti kurjistua. Olin kuin tulisilla hiilillä, kiroilin tietokoneelle, työlle, R&A-leffojen paljoudelle, sille että ulkona oli nätti ilma, etten päässyt baariin kavereiden kanssa, että syön karkkia ja mahaan sattuu - ihan KAIKKI oli huonosti! Onneksi olin yksin kotona, tosiaankin.

Ehkä aggressiivisuus on yksi viruksen oireista? Mahtaako muilla olla tällaista?! Itselläni viha maailmaa kohtaan kestää niin kauan, kunnes annan periksi, vetäydyn vällyjen alle ja sanon maailmalle ja kaikelle tekemiselle adiós. Mielellään vielä telkku päälle ja jotain täysin typerää "miten teen koirastani huippumallin" -ohjelmaa naamaan.

Mutta toivossa on hyvä elää. Jos tänään olen kunnolla, ehkä huomenna voin taas jatkaa elämää, mennä kaverin barbeque-bileisiin grillaamaan jättikatkiksia, vierailla toisissa synttäribileissä ja katsoa hyvää leffaa kavereiden ja poikaystävän kanssa. Saas nähdä, peukut ristiin. Onneksi huomenaamulle on varattuna hieroja Flow21:ssa, ihan kotikulmilla - niin kipeäksi ei saa tulla, etten sinne pääse!

Hullu, hullu työelämä - itkeäkö vai nauraa...

Työelämä. Siitä riittää juttua kavereiden kesken. En tiedä, onko kaikilla meillä tiedossamme pelkkiä poikkeustapauksia vai onko nykyajan työelämä oikeasti ihan hullua?! Eikä hyvällä tavalla.

Viikonloppuna juttelin kansainvälisessä yrityksessä työskentelevän ystäväni, nuoren naisen, kanssa ja hän kertoi muun muassa seuraavia kauhutarinoita työpaikaltaan...

Työntekijöillä on tiukat säännöt. Esimerkiksi hyllyyn aseteltavien mappien värit ja järjestys on tarkkaan määrätty, samoin kuin kahvitauon pituus. Kahvinjuontiin käytettävä aika on määritelty minuutilleen ja riippuen siitä, montako minuuttia eri puolilla isoa rakennusta työskentelevillä ihmisillä kestää kävellä kahvihuoneeseen ja joissain tapauksissa myös vaihtaa vaatteet. Kuulostaa robottimeiningiltä. Entä, jos pitää käydä vessassa? Tai vaihtaa kuulumiset kesäloman jälkeen?  Ehkä myös tällaiset "poikkeustapaukset" on huomioitu säännöissä... Järjetöntä? Minusta ainakin. Ihmiset suostuvat ties mihin, kun he ajattelevat että on pakko. Ei hyvä.

Toinen esimerkki. Yhtenä aamuna työntekijä saapui töihin klo 7.22, mutta unohti leimata itsensä sisään. Pomo tiedusteli vahtimestarilta, mihin aikaan työntekijä oli saapunut paikalle. Sitten pomo laski, että työntekijältä kestää kävellä 3 minuuttia portilta leimauslaitteelle, eli työntekijä merkittiin töihin saapuneeksi klo 7.25. Kauhean kiva, ei mene arvokasta työaikaa hukkaan KÄVELYYN... ja aikahan on rahaa. Ihminen on rahaa.

Toisen kaverin työpaikalla oli laskeskeltu tehokkuutta ja päädytty esittämään, että yhdelle henkilölle voitaisiin hyvin antaa potkut ilman, että firman tehokkuus laskisi. Sen tietää, miten käy... Samaan aikaan johtoporras juhlii, kuluttaa kymmeniätuhansia euroja yhden illan aikana ja tilailee samppanjaa niin paljon kuin sielu sietää! Vaikka kymmeniä pulloja jäisikin juomatta. Onneksi edustusmenoista ei hevillä karsita.

Niin, välillä joudumme lukemaan iltapäivälehtien lööpeistä, kuinka yhden illan aikana on XX firmassa kulunut valtavia summia rahaa. Jo sen vähän perusteella mitä korviini on kantautunut, niin tätähän tapahtuu koko ajan. Paljon. Joka puolella. Samoin rahaa palaa kaiken maailman konsultteihin ja projekteihin, joista ei monesti synny yhtään mitään kuin puhetta, blablabla... Ja sitten irtisanotaan väkeä, kun pitää säästää muutamia tuhansia euroja. Työelämä todellakin on hullu.

Tänä iltana eniten ärsyttää kuitenkin se, kuinka meitä aletaan yhä enemmän kohdella kuin robotteja. EI ole normaalia laskea minuutteja kahvitauolle tai kytätä selän takana, mitä työntekijä puuhaa koneellaan. Ole siinä sitten innovatiivinen ja luova. Ja come on: ihan jokainen tietää, ettei kukaan tee koko aikaa töitä työpaikalla eikä kukaan ole yhtä nopea tai hidas kuin joku toinen - voisimmeko kuitenkin luottaa siihen, että hommat tulevat tehdyksi? Ja jollei (realistisia) tuloksia synny, niin sitten voidaan miettiä toimenpiteitä - ei etukäteen. Ihmistä pitää kohdella, niin, ihmisenä. 

Lähiruokaa, kiitos - mutta mitä se oikeasti on?

Missä on sun koti, broileri? Kuva: Ruokatietofi.

Viikonloppu Tampereella vanhempien ilona ja aamukahviseurana Aamulehti, joka löi eilen pökköä pesään trendikkääseen lähiruoka-keskusteluun väittämällä, että "Kohta Brasilian broilerikin on lähiruokaa" ja että kuluttajaa vedätetään kympillä lähiruoka-asioissa.

Keskustelun kuumasta aiheesta aloitti Visa Merikoski, MTK-Pirkanmaan toiminnanjohtaja. Hänen mukaansa pahimmillaan puolalainen ruis, tanskalainen sianliha tai brasilialainen broileri saattaa muuttua lähiruuaksi, jos nykytrendi jatkuu. Lähes joka kaupparyhmästä löytyy tuotteita, jossa pääraaka-aineen alkuperä jätetään kertomatta.

Kuluttaja kuvittelee ostavansa lähellä tuotettua ruokaa, vaikkei näin olisi.

Kukin kun määrittelee lähiruuan omista lähtökohdistaan. Esimerkiksi STT kysyi muutamalta lähiruoan tuottajalta tai kauppiaalta, mitä lähiruoka heille tarkoittaa ja vastauksia oli yhtä monta kuin vastaajia.

Elintarviketeollisuudelle on tärkeää valmistuspaikka, ei se mistä raaka-aineet ovat lähtöisin. Viljelijät edellyttävät raaka-aineiden tulevan mahdollisimman läheltä, vähintään kotimaasta. Elintarviketyöläiset arvostavat kotimaisen työn arvoa. Ei ihme, että syntyy monenlaista lähituotemarkkinointia ja "sekasotku on valmis":

On kuluttajien aliarvioimista se, että esimerkiksi eräässä Pirkanmaan Osuuskaupan 110-vuotisjuhlatuotteessa ei kerrota sianlihan alkuperää, vaikka sitä mainostetaan lähituotteena. Tuote on Tapolan ylikypsä kinkku, joka on varmasti tehty lähellä, mutta pakkauksesta ei saa selville lihan alkuperää. Informaation puute korostuu, kun saman kaupan leipäosastolta löytyy juhlaruisleipä, jossa rukiin viljelypaikkakunta, mylläri ja leipuri on reilusti kerrottu.

Näin kertoo Visa puheenvuorossaan. Ei kuulosta ihan reilulta. Välillä tosiaan törmää pakkauksiin, jossa on suomenlippu tai muuta suomalaisuuteen viittaavaa, joilla luodaan mielikuvaa kotimaisuudesta, vaikka tuote olisi kaikkea muuta. Olen samaa mieltä siitä, että asiasta pitää keskustella. Muuten kuluttajien harhauttaminen jatkuu!

Kasvaako tässä lähiruoan aineksia...?

Artikkelin mukaan ilmiö on päättäjien, median ja elintarvikeketjun tiedossa mutta tilanteen korjaaminen tuntuu vain olevan mahdotonta.

Mikä sitten oikeastaan on lähiruokaa? Öö ehkä tässäkin pitää käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Ja keskustelu varmasti jatkuu...

Uskallatko panna väriä päälle - myös syksyllä?

Tajusin etten ole juuri muodista bloggaillut, vaikka olenkin kauniiden asioiden rakastaja. Jostain syystä olen lähinnä tilittänyt täällä maailman epäkohdista, huh, eli nyt jotain vähän kevyempää ja ennen kaikkea värikkäämpää!

Olen jäänyt koukkuun Pinterest-palveluun. Pitkät illat tunnit selailen ja klikkailen siellä kansioihini yhä uusia kauniita kuvia ja tsekkaan, mitä kaverit ovat löytäneet - ja kuviahan Pinterestissä riittää ähkyyn asti.

Pinterestistä löytyi ihanan mehukkaita kuvia, joista voi löytää inspiraatiota syksyä värittämään. Okei, syksyä ja värikkyyttä ei yleensä yhdistetä ja perinteisesti syksyn saavuttua loputkin vähät värit häivytetään ruskea-harmaa-musta-oranssi-lila-skaalan tieltä. Miksi?! Suomessa on kyllä muutenkin marraskuussa ihan riittävän harmaata, niin ettei tarvitse kantaa kortea kekoon olemalla itsekin harmaa.

No juu, paraskin puhuja, sillä vaatevarastoni koostuu pitkälti harmaan ja mustan monista eri sävyistä. Vähänkin värikkäämpää vaatekappaletta saa tovin penkoa vaatehuoneen perukoilta. No, kesävaatteet on tietty eri juttu. Tosin tänä vuonna suurin osa niistä jäi käyttämättä, ikävä kyllä.

Mutta oi, kunpa minä ja muut uskaltautuisimme pistämään väriä päälle myös syksyllä, niin katukuva voisi näyttää allaolevalta... toivottavasti joskus vielä uskallamme leikkiä väreillä - läpi vuoden!

Max Mara

Okei, jos tällainen väriloisto tuntuu liioittelulta tai askarruttaa, miten työkaverit / naapurit moiseen värikkyyteen suhtautuisivat tavallisenharmaana maanantai-aamuna, niin voisiko aloittaa pienestä, vaikka tähän tyyliin...

Tosin täytyy myöntää, että innostuin aamulla - kaiken värikuvien ihailemisen jälkeen - tilaamaan itselleni ihanan merinovillaisen tunikan Cosista. Sen väri on yllätysyllätys... harmaa! Ei hyvä sylvi. Mutta tästä lähtien lupaan lisätä ainakin muutaman väripilkun muutoin niin harmaan hillittyyn garderoobiini.

Cosin merinosilkkitunika syksyäni piristämään - vaikkei kyllä väreillä...

Osattiin sitä ennenkin käyttää värejä. Loppuhuipennukseksi aivan ihana Diorin punainen takki 1950-luvulta. Tämän avulla selvittäisi kunnialla syysmyrräkän jos toisen!

Huono johtaminen - päästäänkö me siitä koskaan eroon?

  

Hesari uutisoi tänään vakuutusyhtiö If:n tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset pitävät huonoa johtamista ja työpaikan huonoa ilmapiiriä työelämän suurimpina haasteina. No eipä tule yllätyksenä! Todellakin toivon, että tutkimus avaisi laajan keskustelun tästä työelämän paiseesta.

Huono johtaminen ja siitä johtuva pa...inostava ilmapiiri töissä on vakiopuheenaihe kaverieni kanssa, ikävä kyllä. Kaikilla on sekä omakohtaisia kokemuksia että muilta kuultuja rankkoja tarinoita, jotka kulminoituvat burnouteihin, irtisanoutumisiin ja työpaikkakiusaamiseen. 

Työpaikkojen ongelmavyyhti on monisyinen, mutta yleensä huonolla johdolla on paksut sormensa pelissä. Mitä sitten on huono johtaminen? Tässä havaintoja ystäväpiiristäni, esimerkkeineen elävästä elämästä...

Ensinnä: kuinka moni tietää, mitä pomo oikeastaan tekee? Ehkä kaveripiirini on poikkeus, mutta yllättävän monella ei ole hajuakaan mitä kovaa palkkaa nostava, työpaikalle epämääräisiin aikoihin ilmestyvä johtaja tekee. Muut kyllä raportoivat tiiviiseen tahtiin jokaisesta suorituksistaan. Kovin kiireistä ja stressaavaa tuntuu kuitenkin hänellä olevan. Erään kaverin pomon mukaan kaikki energia menee alaisia koordinoidessa (pomoa ei tosin ikinä näy yhteisissä kokouksissa eikä häntä tuntunut kiinnostavan, mitä alaiset puuhaavat. Toisaalta tietty vapautta riittää... mikä on kiva asia niin kauan, kuin kaikki menee hyvin.

Esimerkki tosielämästä: tapaamisessa kaksi alaista ja pomo. Alaiset esittelevät työsuunnitelmaansa, pomo kuuntelee innostuneesti ja vastuita jaetaan - myös pomolle. Kun alaiset ovat jo lähtemässä ovesta ulos pomo huikkaa perään: "onhan selvää, että te teette sitten kaiken työn, koska jos se jää mulle niin kyllä te tiedätte että se jää tekemättä". Kiva, kiitos. Toisaalta pomolle pointit rehellisyydestä.

Usein huonon johtamisen takana pesii epävarmuus, tuo suomalaisen (johtajan) helmasynti. Ja kun johtaja ei luota omiin kykyihinsä, sen saavat alaiset tuta. Epävarmuus heijastuu typeränä kukkoiluna ja tarpeella päteä, esimerkiksi puuttumalla pikkuseikkoihin ja hankaloittamalla kaikkien työtä. Tämä pätee etenkin ylennyksen saaneisiin johtajiin, jotka joutuvat johtamaan ex-vertaisiaan. Ratkaisu olisi simppeli: Itsetunto ja luottamus alaisiin kuntoon, yleensä töissä on fiksua porukkaa! Eikä haittaa, vaikka he olisivat pomoa fiksumpia - minkä fiksu pomo jopa arvostaa sitä.

Vastuun välttely ja pään pensaaseen tunkeminen liittyy tietty epävarmuuteen. Ongelmatilanteissa pomo vaikenee, sälyttää vastuun alaisilleen tai liukenee paikalta - mikä pilaa työpaikan ilmapiirin. 

Ratkaisu: Hei pomo, sulle maksetaan parempaa palkkaa juuri siksi, että ottaisit hankalat tilanteet haltuun ja etsisit reiluja ratkaisuja!

Esimerkki tosielämästä: Työpaikalla yksi työntekijöistä ei suoriudu tehtävistään ja vierähtää kuukausia ilman, että häneltä saadaan yhtään mitään tuloksia (=valmista työtehtävää). Pomo ei suostu puuttumaan asiaan, vaan sälyttää vastuun työkavereille. Päädytään tulehtuneeseen tilanteeseen, jossa useampi ihminen ei puhu toisilleen ja ilmapiiri on pilalla. Lopulta kaksi työntekijää passitetaan burnout-lomalle. Jatkotoimenpiteitä ei ole, vaan tapaus yritetään vaieta kuoliaaksi. No eivät asiat itsestään ratkea! 

Ratkaisu: kaikki saman pöydän ääreen ja suut auki, ehkä aikuiset onnistuvat keskustelemaan asiat halki, kunhan pomo ottaa vetovastuun.

Pelolla johtaminen taitaa olla menneen talven lumia, mutta ehkä se onkin saanut vain uusia muotoja. Nykyäänkin jotkut yritykset mainostavat sitä strategianaan, esimerkiksi Walt Disney! Pelottelulla arveltiin siellä olevan hyvä vaikutus työntekijöihin – jollei anna kaikkeaan, eikun kadulle. Huh, onneksi ei ole tarvinnut kohdata pelottavaa johtajaa - tai ehkä en vain ole tajunnut, auktoriteettien kunnioitus kun ei ole vahva puoleni. Ja hyvä niin.

Juupaseipäs-johtaja on myös ihan liian tyypillinen. Siis tuuliviiri. Päivästä riippuu, minne pomon ajatukset ja päätökset kääntyvät. Vähän paha tehdä pitkäjänteisiä suunnitelmia tällaisen pomon alaisena...

Huh, näitähän riittää, kun pääsi alkuun,.. Täytyy jatkaa tuonnempana, niin ei mene perjantai-ilta ankeaksi. Kun vielä sataakin. Nyt siis saunaan ja olut auki - ja toivomaan, että joku kaunis päivä kaikki huonot pomot häviävät maan päältä. Simsalabim!

Syömisfanaatikot ja ne jotka unohtavat syödä

Jälleen tänään tajusin vanhan totuuden, kun tarkkailin työkavereita. Ihmisiä on kahta lajia: niitä, joiden on pakko syödä ja niitä joiden ei. Itse putoan puolen välin tienoille, joten molemmat ryhmät huvittavat.

Osa meistä kuolee jollei saa tietyllä hetkellä ruokaa. Ihminen alkaa käyttäytyä levottomasti, tiuskia ja puhua vain siitä. Ruokaa on pakko saada ja äkkiä! Esimerkiksi äitini. Hänellä pitää aina olla välipaloja mukanaan kaupungilla, koska kun nälkä yllättäen iskee niin kellään ei ole hauskaa. Mieliala uppoaa synkkyyden syvyyksiin, ihan kaikki tökkii eikä voi ajatella mitään muuta kuin ruokaa.

Olen nähnyt ihmisten saavan itkuraivareita, jolleivät he ole päässeet syömään tietyllä hetkellä. Joillekin kunnon lounas tasan klo 12 tai välipala klo 15 on pakkopulla. Muutoin ei mikään ei suju, ja kanssaihmiset saavat tuta nälän kauheat seuraukset.

Kaiken kukkurasi monelle ei kelpaa nälän ensityydyttäjäksi mikä tahansa, hedelmä tai kupponen kahvia, vaan ruoan pitää olla hyvää, lämmintä, ravitsevaa ja terveellistä. "Mä tarvitsen kunnon ruokaa", tuttu vaatimus. Vaikka lopulta tyyppi saattaa päätyä vetämään pizzaa lounaaksi. No juu, ainakin aikomus on hyvä. Monesti nämä ruokafanaatikot myös syövät valtavia määriä - ihan kuin nälänhätä olisi pyyhkäisemäisillään yli maailman.

Entä ne, jotka eivät syö? Toinen ääripää. Minullakin on monta kaveria, jotka saattavat illalla tyynesti todeta, että ovat unohtaneet tänään syödä. Oho, no sellaista sattuu. Näiden tyyppien keskittyminen ei herpaannu, eikä syöminen vaan tule mieleen kun on kesken jotain tärkeää tekemistä. Kunnioitettavaa. 

Itse sijoitun puoliväliin, vähän lähemmäksi "paastoajia". Minullekin syöminen on välttämätön paha, jos olen innostunut jostain. Mutta en kyllä selviä päivää illman ruokaa tuupertumatta - ja sitten kun syön, haluan sisääni jotain terveellistä.

Useammin minua ärsyttävät ruokafanaatikot - varsinkin matkoilla, jolloin puoli päivää kuluu etsiessä tyypeille kelpaavia ruokapaikkoja... Silti, syömisen ilmiöt ovat tosi mielenkiintoisia - ja kertovat varmasti paljon ihmisestä ja persoonallisuudesta... Onkohan aihetta tutkittu? Eiköhän...

Halloumipurilainen selättää nihkeän päivän

Hyvä ruoka, parempi työpalaveri. Aamulla herätessäni olin varma, että päivästä tulee nihkeä. Kurkku oli karhea, olo yleisen ikävä ja meidän oli tarkoitus vetäytyä koko päiväksi työpaikan tiimini kanssa suunnittelemaan tulevaisuutta (en todellakaan ole abstraktin palaveeraamisen suurin fani). Onneksi kollega oli saanut idean, että grillaamme yhdessä hänen luonaan halloumipurilaisia. Jälkkäriksi vielä omenahyvettä ja vaniljajäätelöä, voilà!

Tässä Yhteishyvän resepti, jota uskoisin tänään maistaneemme. Harmi kyllä en viitsinyt napsia valokuvia kesken session. Etenkin munakoiso-seesaminsiementahna oli tosi jees. Itse olisin (terveysintoilijana) vaihtanut valkoisen ciapattan ruisleipään. Seuraavalla kerralla sitten, jos kokeilen tätä kotona...

Aika kului yllättävän joutuisasti, ja jatkoimme Kurvin uuteen trendibaariin nimeltä Kurvi (eikun K*rvi) - ei ole kyllä Kurvi entisensä! Osuvasti vastapäätä Hämeentiellä tönöttää "kilpailijar" Kurvitar, vähän erilainen mesta.

Baarista saa myös ruokaa. Tiistai-iltapäivällä syöjiä (ja halvan skumpan juojia) oli paikalla reilusti.

Tätä Kurvia voi suositella, tosin ruokaa emme tällä kertaa sattuneista syistä testanneet. Omistajafirma Restelin (mistä tosin miinusta paikalle) nettisivuilla paikkaa mainostetaan tähän tyyliin:

"Jos ennen vanhaan perusbaarikävijä saatiin tyytyväiseksi kun vain baarin ovi oli auki ja tuttu keskarituoppi nostettiin nokan alle, niin aikamme kosmopoliitille tämä ei enää riitä. Vapaa-aikaa on vähän ja sen arvostus on korkealla. Baariin lähdetään silloin kun töiden ja opiskeluiden ruuhkauttamista kalentereista löydetään kaveriporukan kesken tilaa yhteiselle irtiotolle arjesta."

No juu, tämä tietenkin maksaa eli olut oli tyyristä sijainnin huomioon ottaen, iso tuoppi 6,5 euroa. Toisaalta sää oli mitä mainioin ja Kurvilla ihan miellyttävä terassi Lidl-näköalalla, eli menkööt.

Illalla tapasin vielä vanhan ystäväni, jolla on meneillään sohvaryhmän verhoiluproggis. Näimme kangaskaupassa. Itse en näistä asioista tiedä ööö mitään, mutta asiaan perehtynyt kaverini jutteli asiantuntijan elkein kangasmyyjättären kanssa kankaiden kestävyydestä ynnä muusta mystisestä.

Mukavaksi muuttunut päivä ja huvikävelymme päättyi Stockalle, josta ostimme molemmat vartalorasvaa - itse ostin täysin ulkonäön ja huumaavan tuoksun perusteella Freemanin keltaisen sheavoi-sitruunaruohopurkin, jota olin himoinnut pidempään. 5,5, euroa ja mieliala senkun parani. Sitten kävelin yksin, hitaasti kotiin lämpimässä "kesäillassa". Onkohan nyt se lupailtu intiaanikesä?

Mitä opin tänään? Sen, että nihkeässä päivässäkin voi olla potentiaalia ja se saattaa löytyä hyvin hyvin pienistä asioista, esimerkiksi hyvästä ruuasta tai tuntemattoman hymystä. Kuulostaa kliseiseltä, mutta pakko ehkä kuitenkin uskoa... ja yrittää herätä uuteen päivään avoimena kaikelle kivalle - eikä mököttää yhtään kauempaa kuin on pakko.

Päänsärky - kamalin maanantaikaveri

Tänään ei ollut minun päiväni. Ei riitä että on maanantai, vaan lähes samalla sekunnilla kun istuin toimistolla tietokoneen ääreen alkoi kauhea hedari - koko loppupäiväksi. Nuokuin läpi pari kokousta ja ihan liian monta tuskallista tuntia meilien parissa. Olen allerginen maanantaille, se on selviö.

Harvinaista tässä vaan on, että eihän minulla ole päänsärkyjä. Toisin kuin poikaystävällä, jonka päätä särkee lähes päivittäin syystä tai toisesta. Raukka-parka, sillä tämän päivän ja aiempien kokemusten perusteella päänsärky on yksi kurjimmista vaivoista - se estää kaiken järkevän ajattelun ja kanssakäymisen ihmisten kanssa. Ei voi kuin olla paikoillaan ja ajatella sitä. Heti kun nousee ylös alkaa pyörryttää ja silmissä vilistä. Huh.

Lopulta minun oli pakko ottaa burana, vaikken yhtään tykkää napsia tabuja. Ja heti kello 16.00 sanoin adiós ja hiivin kotiin kitumaan. Tosin oli vielä pakko raahautua lähi-Alepaan ostamaan vessapaperia ja apteekkiin täydentämään burana-varastoa... Sillä välin oli ulkona alkanut aurinko paistaa. Kävelin hissun kissun Kamppiin ja hengittelin syvään... ja tapahtui ihme: päänsärky hävisi! No, ainakin melkein.

Palasin kotiin intoa puhkuen ja lähdin jopa juoksulenkille! Oli ihanaa kiertää Ruoholahtea kauniissa ilta-auringossa. Jaksoin juosta pitkään ja olo oli hyvä.

Edelleen olo on ok, vaikkakin äsken äsken koneelle istuessani tuttu jomotus alkoi nostaa päätään... kirjaimellisesti. Taidan olla allerginen maanantain lisäksi tietokoneille.

No juu, tarinalla on kaksi opetusta, syvällinen ja pinnallinen.

Pinnallinen ensin: jännitysperäiseen, niska- ja hartiajomotuksesta johtuvaan päänsärkyyn ainoa lääke (siis hierojan ja hyvän työergonomian lisäksi) on liikkuminen! Kun päänsärky vaivaa, ei kannata jäädä kotiin makaamaan vaan - jos suinkin kykenee - hilata itsensä ulos raittiiseen ilmaan reippailemaan. Heitellä käsiä ylös alas, hyppiä ja juosta, jos sellaista harrastaa... Ainakin itselleni tulee aina parempi olo, vaikka lähtöhetkellä tuntuisi karsealta. No juu, toki burana on paras ensiapu, särky pitää ensin saada hallintaan.

Toinen "opetus" tai paremminkin ISO toive liittyy siihen, kuinka älyttömän yleisiä niska- ja hartiavaivoista alkunsa saavat päänsäryt ovat meillä "nuorilla terveillä". Kiitos vaan päätetyöskentely!

Ihan varmasti joskus 50 vuoden päästä tulevat sukupolvet kauhistelevat typeriä ihmisiä, jotka pilasivat terveytensä istumalla 8 tuntia päivässä enemmän tai vähemmän huonossa asennossa näyttöpäätteen ääressä - suuren osan ajasta voisi käyttää paljon paremmin - ja tehokkaammin. Sitä paitsi: mitä varten meillä on kaikki tämä uusi hieno teknologia, jollei se heijastu mitenkään viime vuosisadalla jumittavaan työkulttuuriimme?!

Muutosta odotellessa ei auta kuin vetää buranaa, harrastaa pakkoliikuntaa (jottei olisi kehäraakki kolmikymppisenä) ja käydä säännöllisesti hierojalla (omalla rahalla, tietenkin). Oivoi, aika moni meistä todella antaa kaikkensa työlleen... Eikä lopussa kiitos seiso. Päänsärky kylläkin.

Toisen kierroksen mies = kriisipesäke

Tapasin tänään rakasta ystävääni, joka on kuukauden ajan tapaillut tosi mukavaa miestä. He tapasivat kattobileissä ja näkivät toisiaan sen jälkeen melkein päivittäin - aina silloin, kun miehen kaksospojat ex-liitosta eivät olleet hänen luonaan.

Mukavaa siis oli kaikin puolin, tai ainakin ystäväni kuvitteli niin, kunnes hän vaistosi jotain outoa ja kysyi mieheltä, oliko tämä kenties ollut jonkun muun kanssa. Mies tunnusti teon ja kertoi sen olleen "hätäratkaisu", koska häntä ahdisti se, että ystäväni halusi jotain enemmän. Ai halusiko? Lyhyen keskustelun jälkeen kävi ilmi, ettei ystäväni sen kummempia "halunnut" tai ollut edes ajatellut tulevaisuutta. Kunhan teki mieli nauttia hetkestä, kun oli pitkästä aikaa tavannut kivan tyypin.

Eikä tämä ole ainoa vastaava tilanne ystäväpiirissäni. Liian usein kuullut tapauksista, joissa kaikki menee tosi kivasti, kunnes mies yhtäkkiä ahdistuu ja tekee jotain radikaalia päästäkseen pois tilanteesta. Yleensä sitten eron jälkeen, jos ja kun voidaan jo keskustella rauhallisesti, paljastuu ettei nainen itse asiassa missään vaiheessa haaveillutkaan pallosta nilkkaan, suurperheestä ja yhteisestä hautapaikasta. Kunhan halusi kokeilla, minne juttu johtaa - jos minnekään. Sinne asti ei ikävä kyllä ikinä tunnuta päästävän, kun mies jo kuvittelee ties mitä ja joutuu paniikkikohtaukseen. Miksi? Ei mitään hajua.

Tosin pienen empiirisen analyysin perusteella näyttää siltä, että aika usein näillä miehillä on takanaan vaikea (avio)ero. Koska eroa ei ole ikinä kunnolla käsitelty eikä päästy siitä yli miehen päässä, niin kaikenlaiset kriisit ja patoutumat heijastuvat viattomiin naisiin, joita miehet myöhemmin tapaavat. Exät kummittelevat... hamaan tappiinko?!

No, jotkut miehet toki käsittelevät ongelmiaan. Esimerkiksi tämä ystäväni miestapaus poti terapeuttinsa mukaan kriisiä liiasta kilttiydestään, ja terapeutti määräsi häntä olemaan itsekkäämpi, "paha poika". Niinpä hän nyt kaatoi naisia minkä ehti. Ei voi kuin toivoa, että joku päivä kriisi helpottaa. Ja että ystäväni (ja niin moni muu älykäs, nätti ja tasapainoinen nainen) tapaisi normaalin, fiksun (ja tietty suht ok näköisenkin) suomalaisen miehen - ei aina vain kriisipesäkkeitä. Ehkä sellaisiakin vielä löytyy jostain kolkasta?