Tallinna on ihana – ja paljon muutakin kuin vanhakaupunki

Vietimme viime viikonlopun Tallinnassa. Maisemanvaihdos tekee poikkeuksetta hyvää ihmiselle. Monesti viikonloput menevät kotona ihan liian rutiininomaisesti, eikä tunnu siltä että olisi tehnyt jotakin erityistä. Täytyisi useammin muistaa ottaa itseään (ja poikaystävää) niskasta kiinni ja lähteä! Minne vain!

Takaisku: päälle pukkasi flunssaa. Olisin jo peruuttanut matkan, mutta perjantaina oli liian myöhäistä. Eikun troppia naamaan ja lauantai-aamuna reippaana Eckerö Linelle pällistelemään, kuinka baari täyttyy alkoholia kittaavista suomalaisista & humppaorkesteri pistää bileet pystyyn klo 9. Uhhuh.

Alle koottujen troppien avulla pöpöt pysyivät kurissa matkan ajan (nyt olo onkin sitten aikas kurja ja flunssainen, mutta se on toinen juttu). Iso kiitos kuuluu myös auringolle, joka jaksoi lämmittää meitä koko ajan!

Tällä kertaa päätimme ottaa rennosti ja tehdä erilaisia asioita = poistua vanhastakaupungista. Apuna toimi pätevä Like a Local Guide – Tallinn, joka paljastaa mitä paikalliset näyttäisivät turistille.

Ensimmäinen suositus oli suuri Balti Jaam -tori rautatieaseman kupeessa. Sinne siis. Torilla saattoi "shoppailla neuvostotyyliin". Herttaiset mummot myivät (halvalla) omppuja, puolukoita ym. ja vaatteita sai 0,5-1 eurolla. Lisäksi torilta voi tehdä löytöjä neuvostoleluista sotilaskamaan ja vanhoihin radioihin – sekä kissanpentuihin, joita joku lahjoitti halukkaille! Itse ostin vain omemoita evääksi, mutta tori oli kyllä elämys!

Kuva: likealocalguide.com

Kävimme syömässä Balti Jaamin paikallisessa mestassa, jossa ateriat saattoi valita "kätevästi" vitriinistä. Söin keiton, joka lämmitettiin mikrossa. Ihan ok se oli, ainakin 1,3 euron hintansa väärti. Poikaystävä tosin jätti puolet ateriansa lihoista, jotka kuulemma näyttivät epäilyttäviltä. No, kumpikaan ei sairastunut, eli ei valittamista.

Tietty hengasimme vanhassakaupungissa myös, on se vaan tunnelmallinen. Oi kunpa Helsingissäkin olisi jotain vastaavaa, historiallista ja kaunista.

Yövyimme edukkaassa Monk's Bunk -hostellissa (lähes kaikki Tallinnan hotellit olivat täynnä, syy alla). Saimme kivan huoneen ullakolta, joten parikymppisten reppureissaajien biletys alakerrassa ei härinnyt. Taisivat pitää meitä tylsinä, kun skippasimme pub crowl -kierroksen ja jäimme juomaan kamomillateetä ja spirulinaa keittiöön lauantai-iltana. No, minkäs teet kun olet kipeä ja vähän "kypsempi" tyyppi...

Hostellin seinälle oli koottu viron tärkeimmät fraasit.

Kiinnostava paikka on anti-KUMU, Tallinnan nykytaiteen keskus Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum EKKM. Keskus sijaitsee vanhankaupungin "päässä" lähellä satamaa, ja sen tunnistaa korkeasta tehtaanpiipusta ja rakennustyömaasta. Kiinnostavia näyttelyitä ihan ilmaiseksi ja bonuksena jännitysmomentti: romahtaako putki, jossa osa näyttelyistä järjestetään...?

Tallinnassa juostiin sunnuntaina maraton! Syy, miksi hotellit olivat täynnä. Juoksijoita oli valtava joukko! Vaikka yleensä olen erakko-juoksija, nyt alkoi hieman innostaa ajatus 10 kilometrin vetämisestä Tallinnassa ensi syksynä. Sen kyllä jaksaisi, ja olisihan tässä vuosi aikaa harjoitella...

En tiedä onko Tallinnassa aina konsertteja ja tanssiesityksiä, joihin sattumalta törmää siellä täällä ympäri kaupunkia, mutta jään elämään siihen illuusioon. Kiitos! Toivottavasti näemme taas pian, rakas naapuri.

Mukava yllätys oli myös Paksun Margareetan huipulla sijaitseva jätskibaari, jonne kivutaan portaita Meremuuseumin läpi. Rauhallinen paikka ihailla kaupunkia kattojen yllä – ja nauttia gelatot (tai vaikka olunen).

Auttaako spirulina vilustumiseen?

Tänä aamuna heräsin puoliflunssaisena, missä ei tietenkään ole mitään hauskaa, varsinkin kun eilen taudinpoikasta niin antaumuksella pois manasin. Minkäs teet, ja nyt tuntuu olevan puoli Suomea pöpöjen kourissa. Syksy?

Aamulla toimistolla pari työkaveria valitteli ihan samaa kurjaa oloa. Voi meitä kunnon työntekijöitä, jotka tulevat kipeäksi heti kun viikonloppu lähestyy... aarg.

No, napsimme yhdessä aamulla inkivääriteetä, finrexiä ja hunajaa, kunnes terveempi kollega suositteli spirulinaa. Kuulemma ihmelääke flunssan ensi oireisiin, yhdistettynä vanhaan kunnon sinkkiin.

Avaruushirviö? Ektoplasmaa? Ei vaan spirulinaa!

Pakko kokeilla. Kipitin ruokatunnilla Hakaniemen Ekoloon ja ostin purkillisen spirulinajauhetta. Sekä tropolis-tippoja, kun olivat vieressä hyllyssä ja kuulemma erinomaisia kurkkukipuun. Kipeänä olen maailman helpoin markkinointikohde.

Myyjä varoitteli, että spirulinajauhe voi olla tosi tujua kamaa (ja muuttaa ruuan tai juoman maun heti merileväksi). Yleensä ihmiset suosivat tippoja, jotka olivat nyt loppu – yllätys.

No, rohkea spirulinan syö! Toimistolla valmistin itselleni ja kollegalle spirulinajuomat (1 tlk jauhetta vesilasiin). Väri oli sen verran raju, että meni pitkään ennen kuin uskallettiin maistaa – nenästä kiinni pidellen. Kollega sai yökötysreaktion, mutta lopulta joi kiltisti koko lasillisen spirua. Hyvä me!

Maku: kalanruoka potenssiin 100. Ja haju myös.

Reaktio: en tiedä oliko se spirulina vai mikä, mutta loppuiltapäivä meni paremmissa fiiliksissä. Ihmeeksemme huomasimme, että olimme spirulinaa nauttineen kollegani kanssa viimeiset ihmiset toimistolla! Muut olivat lähteneet ajat sitten viikonlopun viettoon. Ihme työbuusti.

Täytyy ehdottomasti jatkaa kokeilua, nyt kun on selvinnyt alkushokista. Tämänhän pitäisi olla superfoodien aatelia, joka auttaa vaikka mihin! Raportoin sitten, tuleeko minusta superterve.

Mutta nyt pakkaamaan, uhhuh. Huomiseksi ollaan varattu Tallinnan-matka, jota ei voi enää perua. Saa nähdä miten käy. Pahimmassa tapauksessa makaan matkan hotellilla, parhaimmassa tapauksessa hengailen kaupungilla terveenä – spirulinan voimin. :)

Syysflunssan ekat oireet – en suostu!

Voi ei! Heräsin aamulla vähän kurkkukipuisena, olo oli juuri sellainen kuin on ihmisellä, jonka kohtalona on viettää seuraavat päivät syysflunssan kourissa, sängyn, sohvan ja nenäliinakasan ympäröimänä, itsesäälin kourissa.

Mutta ei, tällä kertaa en suostu! Saimme nimittäin eilenillalla ex tempore -idean viettää ensi viikonloppu Tallinnassa, ja nyt on lautta ja hotelli varattuna la-su. Pieni maisemanvaihto tekee nyt erinomaisen hyvää. Milloinpa ei tekisi. Samalla vältämme kivasti viikonlopun siivouksen (mitä tämä koti tosin kovasti tarvitsisi). Mutta hei, elämä on lyhyt eivätkä pölyt katoa!

Takaisin asiaan, nihkeään oloon. Tällä kertaa turvauduin vanhoihin ja uusin hoitokeinoihin. Olen syönyt lusikkakaupalla hunajaa (nam) sekä pari isoa kupillista teetä raastetusta inkivääristä ja nokkosenlehdistä. Lisäksi olen pannut päälleni kahdet villasukat ja lämpimimmän villapaidan. 

Olen myös napsinut sinkkiä, loistolääke näihin pirullisiin "ekoihin oireisiin". Meidän laajaa vitamiinivalikoimaa tutkiessani taisin samalla napata myös Omega 3 -tabletin, B-vitamiinin, pari vahvaa D-vitamiinia sekä kalsiumtabletin (joka maistuu appelsiinilta ja on vaan hyvä). Saa nähdä, miten tällainen sekalainen cocktail vaikuttaa. Jos mitenkään.

Pisteenä iin päällä kävelimme poikaystävän kanssa aurinkoisilla merenrannoilla. Perinteinen "pikku" kävelymme kestää yleensä ainakin pari tuntia. Kierrämme Hietsun torin kautta Eiranrannan kallioille – lempparipaikkojani! Sitten jatkamme Kaivarin ja Punavuoren kautta kotiin. Meren näkeminen tekee ihmiselle hyvää. 

Nyt nautin yömyssyllisen Vana Tallinnaa, viikonlopun teeman sopien. Yleensä olisin ottanut Jägermeister-shotin, joka on ihan paras yskänlääke. Jekku vaan oli loppu.

Ratkaiseva hetki taistelussa on ensi yö: heräänkö täysin terveenä vai onko kurkun kaktus kasvanut? Sormet ristiin. Ja tsemppiä kaikille syysflunssassa riutuville, kyllä se siitä ihan kohta!

EI:n sanominen on vaikeaa – mutta harjoittelu tekee mestarin (ehkä)

Viime päivinä eteen on osunut useampi tilanne, jossa olen joutunut sanomaan ei. Tai no, joutunut on suhteellinen käsite, sillä yleensä olen sanonut ei itsekkäistä syistä: koska olen ollut väsynyt tai koska haluan olla oman aikani itsevaltias. Rauhaa ja vapautta meitsille, kiitos.

Heh, ihan samaa asiaan pähkäilin "jo" viime lokakuussa postauksessa Kaikkeen ei tarvitse revetä – opiskelen sanomaan EI.

Ei-opettelu taitaa siis jatkua, vaihtelevalla menestyksellä. Tosin sillä erotuksella, että nykyään kyllä sanon kyllä ei, yleensä vaikeuksitta, mutta jään jälkeenpäin vatvomaan, oliko se sittenkään hyvä vaihtoehto, mitähän ihmiset mahtavat ajatella jne.

Yleensä ihmiset eivät tietysti ajattele yhtään mitään, kun en kuitenkaan ole se maailman napa...

Sanoin ei viimeksi lauantaina. Olin ollut koko päivän Siivouspäivissä hommissa, ja luvannut mennä vielä illansuussa kaverin isoihin valmistujaisjuhliin, tunnin ajomatkan päähän koto-Kampista. En ole nähnyt kaveria pitkään aikaan (emmekä me itse asiassa edes tunne toisiamme hyvin). Varsinkaan en tunne ketään hänen kavereistaan tai perheestään.

Vielä eilen kivalta vaikuttanut juhla ja kaikki mikä siihen liittyi: suihkussa käynti, pukeutuminen, meikkaaminen ja 50 tuntemattoman seurassa hengaaminen tuntui täysin mahdottomalta idealta, kun palasimme Siivouspäivästä kotiin. Otin itseäni niskasta kiinni, katsoin sohvalle levähtänyttä poikaystävää ja lähetin pahoittelevan viestin ystävälle.

Ei siinä mitään, hän varmasti ymmärtää. Silti kelailin saman tien, teinkö väärin ja olisiko sittenkin pitänyt lähteä – olenko (olemmeko) me vaan laiskoja?! Naurettavaa: elämä on lyhyt, ja kaverilla on valmistujaisissaan tasan yhtä hauskaa ilman minua!

Viime viikon toinen ei oli vaikeampi. Olin luvannut tarjota yösijan kaverille, ja kaikki oli ok, kunnes kaveri alkoi tiedustella yösijaa myös toiseksi yöksi. Ja kolmanneksi. Koko viikonlopuksi.

Kiva, että on yövieraita, mutta koko viikonlopun ex tempore -visiitti ei ole houkuttelevin vaihtoehto, koska siihen sisältyy aimo annos kestitsemistä ja hostausta. Harva kaveri haluaa "olla vaan" vieraillessaan Helsingissä toisesta kaupungista.

No, sanoin ei – oli vaikeaa, mutta tein sen!! Kaveri sai yösijan toisaalta, enkä olisi jälkeenpäin muuttanut käyttäytymistäni – vaikka sekunnin sadasosan ajattelin, olenko ihan kamala ihminen...

Hullua. Oppiikohan sitä joku päivä sanomaan ei kevyemmin, ihan hyvillä mielin? Yksi ei ei todellakaan maailmaa kaada! Millaisia ei-kokemuksia teillä on?

Unicafe & opiskelijaruoan ankeus

Käytiin tänään töistä syömässä opiskelijaruokalassa, joka sijaitsee kätevästi toimistoa vastapäätä. Ennen kesälomia kävimme paikassa usein, ja mielestäni – vaikken opiskelija-alennusta enää saa – ruoka oli "ihan ok" ja suht hintansa väärti. Varsinkin, koska salaattipöytä oli runsas, leipää monta sorttia ja ateriaan kuului jälkiruoka.

No, tänään ei tarvinnut kuin astua sisään ja tajuta että jokin oli muuttunut. Paikka vaikutti sairaalamaisen kliiniseltä, ankealta, keitto-vaihtoehtoa ei enää ollut ja leipäpöydässä oli vain muutama vaihtoehto, eikä tietenkään mitään vastaleivottua (tai no lämmitettyä).

Selitys saatiin nopeasti, sillä työkaveri tiesi että ravintoloitsija oli vaihtunut: Unicafe oli voittanut Metropolian tarjouskilpailun ja korvannut Palmian, joka ennen vastasi kaikista Metropolian ruokaloista.

Ankeahkon ruokailun aikana juttelimme lisää asiasta. Opiskelijat ovat kuulemma nousseet kapinaan, sillä ruokaa saa liian vähän. Äsken huomasin, että aiheesta on ollut juttua esim. Metrossa otsikolla Metropolian opiskelijat saavat liian vähän ruokaa, nyt elokuun lopulla. Hyvä, ettei asiaa purematta niellä! Kirjaimellisesti...

Unicafesta kommentoidaan tiukkoja "vain yksi XX / henkilö" -rajoituksia sillä, että lounaan tulee koostua useista osista, ei pelkästä lämpimästä ruoasta. Toki, mutta mitä jos salaatit ja leivät eivät esim. sisällä mitään kunnon proteiineja, kuten tänään (lehtisalaattia, kaalia ja porkkanaraastetta ja no juu: herneitä).

Ruokalassa vastaan iskevät isot julisteet, jotka vievät lopunkin ilon ruokailuhetkestä: niissä komeilee se peruslautasmalli, jossa on puolet vihanneksia, 1/3 lihaa/kalaa/kasviksia ja 1/3 energialisää.

Energialisäke, hyi hitto! Kuka viitsii kutsua ruokaa tuollaisella nimellä, varsinkin kun yleensä kyse on "tyhjästä energiasta" eli valkoisesta riisistä tai pastasta, jota en lautaselleni halua.

Summa summarum: ruoan taso on kaikkiaan laskenut, ja jopa kahvikupit pienentyneet! (Eikä niihin saa enää kansia, minkä vuoksi työkaveri läikytti omansa liukkaissa portaissa...)

Harmillinen juttu myös Palmialle, jonka kaikki entiset työntekijät ovat ilmeisesti lentäneet pihalle. Ainakin sen verran amatöörimäiseltä palvelu vaikutti tänään. Alkukankeutta, ehkä.

Opiskelijat: jatkakaa kapinaa: hyvä, ravitseva ja kauniisti tarjottu ruoka on tärkeää köyhälle opiskelijalle – sekä henkisesti että fyysisesti. Olen puolellanne, vaikken enää opiskelija olekaan!

Herkkuja Espanjasta: manchegolainen gazpacho

Gazpacho alkaa olla monelle suomalaiselle tuttu juttu, mutta sain kunnian tutustua täysin toisenlaiseen gazpachoon kuin se kylmä andalusialainen vihanneskeitto, jota yleensä nautitaan kesähelteitä helpottamaan.

Gazpachoja kun on moneen lähtöön, eikä tähän poikaystävän kokkaamaan versioon sisälly juuri mitään samoja aineksia kuin andalusialaiseen serkkuunsa.

Gazpachon tarina alkoi tällaisesta Espanjasta tuodusta pussista, joka sisälsi kuivia littania leivänpaloja. Kuvassa alla.

Pussi ehti lojua kaapin pohjilla noin vuoden, kunnes eräänä iltana poikaystävä sai päähänsä ruveta kokkaamaan (välillä pelkään näitä hetkiä, koska seurauksena on aika usein räjähtänyt keittiö ja melkein sydänkohtauksen aiheuttava palohälytin, joka herää henkiin kärystä.) Toisaalta hienoa tietty, että innostusta ja energiaa riittää.

Gazpacho manchegoon laitetaan yleensä puolikas jänis, mutta tällä kertaa poikaystävä päätyi helpompaan vaihtoehtoon, kanaan.

Ruoka valmistui nopsaan, ja se oli hyvää. Vaikka totesin, että ulkonäkö muistuttaa vauvalle tarjottavaa mössöä... ja kieltämättä makukin aluksi, sillä poikaystävä oli unohtanut suolan. No, ripaus suolaa mukaan, niin johan alkoi maistua!

Muuten timjami on tässä ruoassa erityisen tärkeä ja tyypillinen mauste, eli sitä ei ainakaan kannata unohtaa!

Spanishfood.org-sivustolta ainakin löytyy herkun resepti, jos joku haluaa sitä kokeilla kotona. (Kertokaa sitten, miten onnistui!)

Suosittelen tätä erilaista gazpachoa kyllä, etenkin nyt syksyn koittaessa. Lisäksi ainekset ovat helposti saatavilla ja edullisia: kanaa, paprikaa, sipulia, valkosipulia, sieniä jne. Ja nuo perinteiset leipäpalaset voi varmasti korvata esim. Polarbrödin näkkärillä... suht samalta maistuivat ainakin minun suuhuni, ja varmasti sulavat keittoon kivasti.

Ja eikun hyvää sunnuntaita kaikille, kyllä tämä tästä vaikka huomenna on maanantai (taas!)

Siivouspäivä – toimii, sopivalla itsehillinnällä

Siivouspäivää olemme viettäneet tänään pitkän kaavan kautta, vaikka visiittimme keskittyikin Karhupuiston kulmille. Uskomaton määrä kirppismyyjiä jo heti aamusta, vau!

Aamupäiväksi pääsin jopa töihin Siivouspäivään, sillä työpaikka oli siellä edustettuna. Muutamme ensi kuussa uusiin tiloihin, joten suursiivous tuli toden totta tarpeeseen. Kauppa kävi, ja mitä erikoisin tavara löysi uuden kodin, samoin kuin työkavereiden lasten vaatteet.






Hauskaahan tuo oli ja tavarasta on aina yhtä vapauttavaa päästä eroon (jopa muiden tavarasta!), vaikka pikkuisen kirpaisi pyöräillä lauantaina(kin) aamukasilta töihin.

Työvuoron päätyttyä kierros halki Karhupuiston ja lähiympäristön tuotti hedelmää, vaikka olenkin ylpeä siitä, kuinka pienen kassin kanssa palasin kotiin. Itsehillintä taitaa kehittyä, tai sitten tarjolla ei vain ollut mitään mieletöntä oikeasti tarpeellista.

Poikaystävä sen sijaan innostui: 16 CD:tä, maissilehdistä tehty taulu Keski-Amerikasta, afrikkalainen muki ja pingismaila koteloineen. Mikäs siinä, kun tarpeeseen (ehkä) tulee. Voihan tarpeettomat sitten myydä kirppiksellä, jos vain raaskii...

Itse keskityn aina vaatteisiin, en oikein osaa edes katsella muuta kirppiksiltä, mikä on vähän harmi. Täytyy harjoitella katseen ohjaamista laajemmin.

Vaatteiden suhteen olen onneksi oppinut kriittisesti, ja yritän vältellä nukkaantunutta ja ryppyistä henkkamaukka- & ginatricot -massakamaa, vaikka joskus joukossa saattaa olla helmi.

Poikaystävä osti kotiin tällaisen taulun. "Pientä" keskustelua tullaan käymään siitä, mihin tämä esille laitetaan – siis jos laitetaan...

Itse ostin vain kaverilta eurolla Numphin t-paidan, mukavan simppeli ja yleensä tämän tanskalaismerkin vaatteista tykkään.

... sekä Cosin uudenveroisen villamekon talveksi, hinta kuusi euroa. Harmaita villamekkoja minulla riittää, mutta mihinkäs seepra pilkuistaan pääsisi. Siitä huolimatta, että olen pyhästi luvannut itselleni olla ostamatta lisää mustaa ja harmaata. Tänään ei yhtään mitään muuta sitten löytynytkään...

Vinkki kaikille levottomille

Kaveri tulee kohta yökylään Jyväskylästä, mikä on hienoa. Emme ole nähneet ainakaan vuoteen. Tai kahteen, aika juoksee.

Kaveria odotellessa ehdin jakaa erään tuiki tärkeän asian, jota alan pikku hiljaa tajuta ja – mikä vielä parempaa – soveltaa omaan elämääni. Esimerkiksi juuri nyt.

Taustana, että olen aina ollut (kiitos äidin geenien) rauhaton tyyppi, jolla on monenmonta rautaa tulessa yhtä aikaa. Eikä siinäkään vielä mitään, lisäksi säädän joka suuntaan, mikä tekee olon koko ajan enemmän tai vähemmän levottomaksi. Ei ihme, että niskatkin ovat aina jumissa ja jännitys päällä...

Kuten poikaystävä aina välillä päivittelee: "sä et osaa olla paikallasi, olla vaan tekemättä mitään".

Taitaa pitää paikkansa. Ainoastaan flunssan kourissa suostun olemaan pidemmän aikaa tekemättä mitään mielestäni järkevää tai hyödyllistä. Ikävä kyllä tällainen lievä ADHD vaikuttaa olevan erittäin toivottu piirre nykyajan työelämässä...

Ja sitten se vinkki. Viime päivät olen tietoisesti yrittänyt tehdä vain yhtä asiaa yhtä aikaa. Ei mikään helppo homma, mutta erittäin palkitseva, kun siinä onnistuu.

En tiedä sen kummemmin mindfullnessistä tai meditaatiosta, mutta ilmeisesti samanlaista keskittymisen tilaa niissäkin tavoitellaan. Tai siis vielä syvempää, mutta tällaiselle keskittymisen ummikolle yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan edes silloin tällöin on ihan hyvä alku.

Esimerkiksi tänään kävelin (kuuntelematta samalla musiikkia tms.), söin lukematta mitään, kastelin kukat ryhtymättä välillä esim. päivittämään Facebookia ja juttelin poikaystävän kanssa ajattelematta samalla omia juttujani.

Minimaalinen askel ihmiskunnalle, mutta tärkeä oivallus minulle. Olen viettänyt mukavan levollisen iltapäivän. Nyt kaveria vastaan bussille, rauhalliseen tahtiin, yksi juttu kerrallaan... Mukavaa torstaita itse kullekin!

Kohonnut verenpaine - minullako muka?!

Kävin tänään aamulla rutiinitarkastuksessa lääkärillä, joka mittasi luonnollisesti myös verenpaineeni. Eipä siinä mitään, ajattelin. Verenpainettani on yleensä aina kehuttu ja ajattelin että sama meno jatkuu.

Yllätys oli täydellinen, kun lääkäri totesi että "nyt tuli huono tulos, mitataanpa toisesta käsivarresta". Verenpaineeni oli liian korkea, yläpaine ihan ok mutta alapaineen lukemat keikkuivat jossakin 95:ssä, ylikin. Pelästyin.

Eikun vasen käsivarsi esiin ja mittari kyynärvarren ympärille pullistumaan. Tulos oli pikkuisen parempi. Kolmas kerta toden sanoo, taisi lääkäri ajatella, ja mittasi vielä kerran paineen oikeasta kädestä. Ja taas näytti vähän matalammalta.

Sitten lääkäri suoritti tarkastuksensa (kyseessä oli itse asiassa gynekologi, mikä aina vähän jännittää) ja mittasi verenpaineen vielä kerran visiitin lopussa, juteltuamme niitä näitä. Alapaine oli vielä pikkuisen päälle 90, mutta lääkäri jo naureskeli ja sanoi, ettei syytä huoleen.

Näin kuulemma siksi, että olen nuori nainen, normaalipainoinen, en tupakoi, harrastan liikuntaa eikä minulla ole ollut ongelmia verenpaineen kanssa. Kyseessä saattoi siis olla tuiki tavallinen lääkärinpelko, joka pistää sydämen hakkaamaan. En kyllä ollut ajatellut jännittäväni, mutta ehkä se piti paikkansa...

Päästyäni töistä kotiin googletin heti korkean verenpaineen, edelleen hieman huolissani. Verenpainetta nostavat ne vanhat tutut jutut: ylipaino, liikunnan puute, alkoholi, tupakka, epäterveellinen rasvainen ja suolainen ruoka jne. En allekirjoittanut mitään noista, paitsi "paheeni" eli salmiakin. Sitä nautin suurella himolla aina silloin tällöin (vaikka koko askin putkeen), mutta nyt taitaa tulla tauko. Voih.

Ilokseni löysin Terveyskirjaston sivulta seuraavan pätkän. Mieli vähän rauhoittui. Ja nyt tekee mieli päästä testaamaan painetta uudelleen. Pitäisiköhän hankkia mittari kotiin – jo tässä iässä...?

Verenpaine on yleensä korkeampi lääkärin kuin muiden mittaamana jännityksen ja muiden syiden vuoksi ("valkotakkiverenpaine"). Siksi mittaukset tekee yleensä terveydenhoitaja tai potilas itse omalla tai terveyskeskuksen mittarilla. Oikein tehtynä kotimittaus on hyvä apu verenpaineen seurannassa. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko teillä muilla ollut vastaavia kokemuksia ailahtelevaisen, lääkäriä kammoksuvan verenpaineen kanssa? Ihme reaktio toden totta!

Raskaana olemisen (muttei oman) sietämätön keveys

Poikaystävän veli ilmoitti äsken vaimonsa raskaudesta päivittämällä kuvan positiivisesta raskaustestistä whatsapp-viestipalveluun. Tapansa kullakin.

Hymyilin ja onnittelin heitä Skypen välityksellä, mutta hymy ei jostain syystä tuntunut ihan aidolta, ja saman tien mieleeni iski poikaystävän toinen veli (perheessä on kolme poikaa), joka on yrittänyt vaimonsa kanssa hankkia lasta jo parin vuoden ajan. He ovat käyneet läpi kaikki mahdolliset hoidot ja tunnetilat, joita itse voin vain kuvitella.

Lopulta tuomio oli, että mitään ei ole tehtävissä, kaikki on yritetty. Vähitellen he alkavat sopeutua tilanteeseen, vaikka vaikuttavatkin jotenkin surullisilta kun heitä näemme. Ei mikään ihme, sillä heidän haaveenaan oli iso perhe.

Nyt vaan ajattelen, miten perheen nuorimman veljen uutinen onnellisesta raskaudenalusta vaikuttaa isoveljeen. Tietenkin jotain tällaista oli odotettavissa, mutta... todellakaan maailma ei ole oikeudenmukainen – ja kaikkein vähiten mitä tulee biologian säätelemiin asioihin, kuten lasten saamiseen ja sairauksiin. Niille me pienet ihmiset emme, kaikista hienoista hoidoista ja teknologioista huolimatta, loppujen lopuksi mahda juuri mitään.

Ja sitten tulemme me. Poikaystäväni on perheen esikoinen ja olemme olleet yhdessä nelisen vuotta, joten alkaa tuntua että ystävät ja sukulaiset odottavat uutisia täältä päin.

Itse olen kuulunut tyypilliseen "nykyajan" kolmikymppisten joukkoon, joka on opiskellut pitkään, tehnyt "uraa" ja vaihdellut yhä mielenkiintoisempiin työpaikkoihin sekä haaveillut kaikesta muusta kuin lapsista. Ajatus on kyllä pysynyt koko ajan taka-alalla: totta kai haluan jatkaa sukua sitten joskus, kun on sopiva hetki...

Tyypillistä on myös, että juuri tässä vaiheessa alkaa tajuta ettei aikaa ole loputtomasti ja että itse asiassa juuri nyt olisi hyvä se kuuluisa sopiva hetki hankkia lapsi. On kaikenlaista: vakituinen työpaikka (ja asuntolaina) poikaystävä jonka kuvittelisi kantavan vastuuta kunnialla, ihanat isovanhemmat jne. jne.

Viime aikoina lasten hankkiminen onkin tullut puheeksi yhä useammin, kuten tilitin Raskaana oleva ystätä - koska on oikea aika -bloggauksessa pari kuukautta sitten. Ajatuksia ryntäilee päässä, enkä itsekään ota niistä tolkkua.

Kaikkein haastavinta tässä on, ettei nykyaikana e-pillereitä syövälle ihmiselle satu vahinkoja. Päätös pitää varta vasten tehdä. Mutta milloin?! Hommassahan voi mennä vuosi – tai päivä! Uhhuh.

Joka tapauksessa, vaikka pikkuisen ahdistaa omasta ja muiden puolesta, onneksi olkoon raskaana olevalle poikaystävän veljen vaimolle! Uusi elämähän ei ole keneltäkään pois.